7. huhtikuuta 2017

HÄN ON MENNYT POIS

Elämäntilanteet ja niiden muutokset antavat kirjoittamisen aiheita melkein kuin tarjottimella. Henkilökohtaisessa elämässäni on tapahtunut muutoksia lähiaikoina ja toivonkin, että vastoinkäymiset voisivat hiljalleen riittää vähäksi aikaa. Kirjoitan tästä aiheesta yleisellä tasolla ja haluan kunnioittaa läheisiäni pitämällä heidät blogini ulkopuolella.

Olen elämässäni uuden tilanteen edessä. Olen menettänyt elämäni tärkeimmän ihmisen muutamia viikkoja sitten. Asiaa on vielä vaikeaa tajuta ja ihmettelen edelleen, kuka tässä on lähtenyt elämän tuolle puolen. Uskon, että asia iskee tajuntaan vasta hautajaisissa ja varsinkin hautajaisten jälkeen. Toisaalta niin ei varmaan tapahdu silloinkaan, vaan se saattaa vaatia aikaa. Sitä en tiedä, kuinka paljon se tulee vaatimaan aikaa ja mitä ylipäätään tapahtuu tulevaisuudessa. Tuntuu siltä, että elämäni on tällä hetkellä kirjaimellisesti pysähtynyt. Tunsin samalla tavalla silloin, kun paloin loppuun, mutta tämä tilanne on aivan täysin erilainen. Tiesin, että uupuminen olisi väliaikainen olotila ja elämä palaisi ennalleen sitten kun sen aika on. Nyt elämä ei palaa enää ennalleen ja jotain pysyvää on tapahtunut. En saa kaipaamaani rakasta ihmistä enää takaisin. Hän on jossain elämän tuolla puolen ja seurailee mun elämää tuolta jostain. Hän haluaa, että menen elämässäni eteenpäin ja opettelen selviämään elämässäni ilman häntä.

Olen aina inhonnut epätietoisuutta. Olen tasapainoinen silloin, kun tiedän lähes varmasti, mitä elämässä tulee tapahtumaan seuraavaksi. Viimeiset noin kaksi kuukautta ovat olleet täynnä hyvin voimakasta epätietoisuutta, pelkoa ja ahdistusta. Epätietoisuus ja pelko ovat aiheuttaneet minulle ihan fyysisiä oireita. Ne ovat tulleet ulos esimerkiksi voimakkaana pahoinvointina, itkuna ja tärinänä. Olen ollut viimeisen kahden kuukauden aikana enemmän ahdistunut kuin pitkään aikaan. Asiaa ei auttanut ollenkaan, että minulla on myös voimakas pelko läheisen menettämistä kohtaan. Oikeastaan olen pelännyt läheisen ihmisen menettämistä jo melkein kymmenen vuotta, mutta erityisesti pelko on astunut kuvioihin seitsemän vuotta sitten. Tiedostin koko tuon ajan, että läheiselläni on sellainen sairaus, jossa panoksena on taistelu elämän ja kuoleman kanssa. Tiedostin tämän erityisesti silloin, kun sain tietää, ettei hän tule koskaan paranemaan. Toivoin kuitenkin koko ajan, että tapahtuisi ihmeparantuminen ja hän olisi terve. Toivoin ihmettä oikeastaan ihan viimeiseen asti. Sitä ei tapahtunut. Oikeastaan hyväksyin tosiasiat vasta viime hetkellä. Minun oli pakko päästää irti ihan kirjaimellisesti.


Sinä hetkenä, kun ilmoitettiin läheiseni nukkuneen pois, en tuntenut kirjaimellisesti mitään. Takkini oli tyhjä. Minut valtasi kuitenkin välittömästi hyvin syvä helpotus. Olin helpottunut siitä, että läheiseni seitsemän vuotta kestänyt taistelu parantumatonta sairautta vastaan on nyt päättynyt. Hänen ei tarvitse enää kärsiä mahdollisista kivuista ja tuntea mahdollisesti epätoivoa siitä, että hän ei tule sairaudestaan koskaan paranemaan. Hänen ei enää tarvitse nähdä sitä, kuinka läheiset kärsivät hänen tilanteensa takia eikä kantaa mahdollisesti huolta siitä, miten läheiset selviävät tulevaisuudessa ilman häntä. Minulla oli myös hyvin tyhjä olo. Koin tyhjyyttä siinä, että elämässä on nyt yhden läheisen mentävä aukko. Sitä ei kukaan voi kokonaan täyttää koskaan. En haluaisi ajatella näin, mutta läheiseni kuoleman myötä jokin osa minusta lähti hänen mukanaan pysyvästi.

Olen nyt alkanut tuntea ikävää. Ikävä on itselläni pohjaton tunne, joka tuntuu ihan fyysisenä sydämessä ja rinnassa asti puristavana. En ikävöi pelkästään läheistä henkilönä, vaan ikävöin sitä yhteistä aikaa ja niitä muistoja, joita olemme yhdessä kokeneet 27 vuoden ajan. Ikävöin myös erityisesti niitä neuvoja, oivalluksia ja jopa sitä ajoittain hyvinkin mustaa huumoria, jota hän viljeli usein. Oikeastaan välittömästi hänen kuolemansa jälkeen mieleeni muistui hänen legendaarisia lausahduksia elämästä, muista ihmisistä ja kaikesta maan ja taivaan väliltä. Tajuan valitettavasti vasta nyt, mitä hän pohjimmiltaan tarkoitti esimerkiksi sillä, että minun pitäisi vauhdittaa valmistumistani, jotta hän ehtisi näkemään sen. Hän luultavasti aavisti itse, että hänen elämänsä loppu oli lähempänä kuin kukaan uskalsi odottaakaan. Sitä ei läheisenä todellakaan halunnut uskoa, että niin sanotusti viikatemies oli oikeastaan nurkan takana odottamassa tiettyä päivää ja hetkeä. Se on toisaalta hyvinkin karua ajatella, että sitä voi jotenkin 
itse aavistaa  lopun olevan lähellä. Toisaalta ajattelen, että ehkä se on osittain helpottavaakin tietää, että kohta kärsimys on poissa.

Läheisen menettämisen jälkeen alkaa todella erilainen elämä. Omalla kohdallani se on tarkoittanut sitä, että minun on pakko oppia huolehtimaan itsestäni ja hoitamaan asioitani. Olen tähän asti pienemmässäkin ongelmatilanteessa ottanut puhelimen käteen ja soittanut läheiselleni kysyäkseni neuvoa johonkin asiaan. Yleensä sieltä on tullut hyviä neuvoja, mutta olen usein kysynyt myös muilta ihmisiltä "vahvistuksia" hänen neuvoilleen ennen kuin tein lopullisen päätöksen. Olen usein hänen kuolemansa jälkeen havahtunut tilanteeseen, jossa olen aikeissa soittaa läheiselleni kysyäkseni jotain tai vaihtoehtoisesti jutella hänelle ihan muuten vaan. Olen hetken päästä muistanutkin, että en voi soittaa hänelle nyt enkä tulevaisuudessakaan eli en koskaan enää. Pilven reunalle ei ole keksitty vielä toimivaa puhelinta.

Olen kohdannut menetyksen myös aikaisemmin, kun rakas kissani Piki menehtyi noin kolme vuotta sitten. Oikeastaan Pikin menehtymistä osasi myös odottaa, koska hänen munuaisensa sanoivat sopimuksen lopullisesti irti. Tämä tilanne on oikeastaan täysin erilainen, mutta kuitenkin jollain tavalla hyvin samanlainen. Olin seurannut seitsemän vuoden ajan läheisen ihmisen taistelua parantumatonta sairautta vastaan. Olen ollut koko tuon ajan kuvainnollisesti seisomassa toivon ja epätoivon keinulaudalla. Alussa läheiseni ja myös minä itse otimme positiivisen asenteen eli uskoimme molemmat, että tämä taistelu voitetaan. Kolme vuotta sairauden toteamisen jälkeen pudotettiin pommi, että läheiseni ei tule koskaan paranemaan. Se heitti minut kohti keinulaudan epätoivon päätä. Uskoin silti, että hänellä olisi elämässään vielä monta vuotta jäljellä, joten hivuttauduin keinulaudalla kohti toivoa. Kukaan ei tiennyt, kuinka paljon aikaa hänellä oli elämässään jäljellä. Tämän vuoden alussa saimme huomata, että sairaus olisi viemässä voiton ihmisestä, joka on säilyttänyt elämänilonsa osittain mustan huumorin avulla. Luopumisen tuska on ihan hirveää, vaikka taistelun lopputulosta osasi myös odottaa. Kielsin viimeiseen asti tilanteen vakavuuden ja en halunnut uskoa totuutta eli kohtaamaan lopullisuutta. Oikeastaan läheiseni halusi salata tilanteensa viimeiseen asti, jolloin todellisuuden kohtaaminen oli entistä karumpaa. Olen kuitenkin jollain tavalla kiitollinen siitä, että jouduin kohtaamaan todellisuuden ja pääsin viime hetkellä hyvästelemään läheiseni. Viimeistä katsetta en tule unohtamaan koskaan, kun pidin läheistäni kädestä, katsoin häntä syvälle silmiin ja annoin hänelle luvan lähteä. Vaistosin siinä tilanteessa, että en tulisi näkemään häntä tämän jälkeen enää koskaan. Vaistoni oli oikeassa, koska hänellä on nyt hyvä olla tuolla jossain.

Olen miettinyt paljon myös surua tunteena. Millainen tunne suru on ja onko mitään "oikeaa tapaa" surra menetettyä läheistä? Hautajaisten jälkeen kaikki mahdolliset tunteet ovat tulleet niin sanotusti ryminällä päälle eli olen vuoroin itkenyt, nauranut, turhautunut ja jopa kokenut vihaa tilannetta kohtaan. Olen myös käynyt läpi mielessäni kaikki mahdolliset "miksi" -alkuiset kysymykset, joihin en ikinä tule saamaan vastausta. Tässä kohtaa suruprosessi menee ihmeisesti normaalin kaavan mukaan, mutta itseäni itkeminen varsinkin muiden nähden hävettää. Olen myös tuskastunut siitä, kuinka kauan tätä epämääräistä itkemistä ja muuta tunteiden vuoristorataa oikein kestää. Olen myös miettinyt, koska voin alkaa elää normaalia elämää vai voinko tehdä niin ollenkaan. Mikä ylipäätään on tämän jälkeen normaalia elämää? Voinko enää koskaan olla onnellinen aidosti? Olen tällä hetkellä kokonaan uudessa tilanteessa, joten minulla ei ole ollut tähän mennessä kokemusta läheisen menettämisestä. Olen miettinyt ja mietin edelleen enemmän sitä, miten muut ihmiset ottavat tämän tiedon vastaan ja miten he jaksavat tämän tilanteen keskellä. Olen oikeastaan ollut sitä mieltä, että omilla tunteillani ja jaksamisellani ei ole enää mitään väliä. Tässä tilanteessa minun on pakko jaksaa vaikka väkisin. Tunnistan sen, että vaarana on tunteiden tukahduttaminen sisälleni, jolloin ne tulevat ulos myöhemmin täysin ennalta-arvaamattomalla tavalla. Suosikkivastaukseni on yksinkertaisesti "jaksan tilanteeseen nähden ihan hyvin", kun muut ihmiset kyselevät sitä, miten jaksan. Ennen suunnittelin myös tulevaisuutta hyvinkin pitkälle eteenpäin. Nyt elämäni ollessa pysähtynyt, tulevaisuuden suunnitteleminen on täysin pysähdyksissä. Pystyn näkemään elämäni ehkä seuraavaan mahdolliseen "seikkailuun" eli Cheekin ja Elastisen yhteiskeikkaviikonloppuun asti, jolloin kierrämme läpi kaikki kolme keikkaa yhden viikonlopun aikana. Haluamme tehdä niin, koska kunnioitamme tällä tavalla läheiseni muistoa. Läheiseni oli aina suureen ääneen ihmetellyt sitä, että miksi juoksemme tiettyjen artistien keikoilla erittäin paljon, koska hänen mielestään ne keikat ovat ihan samanlaisia keskenään. Silti hän oli ymmärtänyt keikoilla kiertämisen olevan minulle ja avopuolisolleni rakas harrastus, jota tulemme jatkamaan erityisesti nyt, kun läheiseni on mennyt pois.

Surun virallista käsitettä miettiessä käännyn taas kerran "toimittajan luotettavan tietolähteen" eli Wikipedian puoleen. Se määrittelee surun "jonkin traagisen tapahtuman, kuten läheisen ihmisen menetyksen, aikaansaamaa pitkäaikaista mielialan muutosta". Surulla voidaan tarkoittaa tämän lisäksi " mielialan hetkellistä muutosta, jossa surun kokija voi tuntea esimerkiksi hyödyttömyyttä ja kaipuuta". Sen lisäksi "surevan ihmisen työ- ja toimintakyvyn palautuminen ennalleen saattaa kestää jopa vuosia". Surulla on myös monenlaisia vaiheita eli jokaisen ihmisen suruprosessi on erilainen ja kulkee eri tavalla. Suomen Mielenterveysseura määrittelee surun vaiheiksi shokkivaiheen, reaktiovaiheen, käsittelyvaiheen ja sopeutumisvaiheen. Shokkivaiheessa tapahtumaa ei voi uskoa todeksi eli olo on epätodellinen ja hajanainen. Järkyttävä tieto voi joko lamaannuttaa tai saada reagoimaan hyvin voimakkaasti. Reaktiovaiheessa tapahtunut aletaan ymmärtää todeksi. Tapahtumaa on tarve kerrata yhä uudelleen eli se halutaan ottaa hallintaan. Sureva ihminen keskittyy esimerkiksi käytännön asioiden hoitoon eikä suru välttämättä näy ulospäin. Käsittelyvaiheessa sureva käy läpi menetystä. Suru ei näy pelkästään ikävänä ja kaipuuna, vaan pinnalle voi nousta myös vihaa, katkeruutta ja pelkoa. Sureminen on kaikessa yksinkertaisuudessaan tunteiden kohtaamista ja käsittelyä. Sopeutumisvaiheessa löytyy vähitellen uusi tasapaino elämään. Surutyön avulla menetys muuttuu pikku hiljaa muistoksi eli osakis menneisyyttä. Sureva löytää uudelleen elämäniloa ja suuntaa suremiseen aikaisemmin käyttämät voimavarat toisiin asioihin.   


Olen uskonut aina sanontaan "kaikella on tarkoitus". Läheiseni kuolema tuntuu kuitenkin niin väärältä, että en ole tähän päivään mennessä löytänyt sille tarkoitusta. Tapahtumalla itsellään ei siis ole varmastikaan muuta tarkoitusta kuin näyttää minulle se, että kenenkään elämä ei ole ikuinen eli jokainen lähtee täältä joskus. Uskon kuitenkin, että tapahtumaa seuranneilla asioilla on olemassa jokin tarkoitus. Sukulaiseni ovat sanoneet minulle, että olisin aikuistunut läheisen kuoleman myötä. En oikein usko siihen, koska pidän itseäni edelleen henkisesti viisitoistavuotiaana eikä varmaankaan yksittäinen tapahtuma voi minuun vaikuttaa sillä tavoin. Olen kuitenkin pakottanut itseäni ottamaan elämässäni levällään olevat asiat omiin käsiini, koska niitä ei kukaan enää voi puolestani hoitaa. Toisaalta uskon myös, että melkein kuusi vuotta kestänyt parisuhteeni on näiden tapahtumien myötä vahvistunut, koska läheiseni kuolema on ollut meille kummallekin erittäin kova paikka. Se on ollut kova paikka myös avopuolisolleni, koska hän oli erittäin hyvissä väleissä läheiseni kanssa. Avopuolisoni on saanut läheiseltäni tärkeitä neuvoja omaa elämäänsä varten siinä sivussa, kun läheiseni on neuvonut minua elämässäni. Ylipäätään se, että läheiseni otti avopuolison hyvin vastaan melkein kuusi vuotta takaperin on mielestäni kunnioitettavaa. Nyt meidän molempien on löydettävä uudet ihmiset, joihin turvautua silloin, kun jommankumman tekisi mieli soittaa läheiselleni tuonne jonnekin ongelmatilanteissa.


Läheiseni halusi loppuun asti, että menen kohti omia unelmiani ja valmistun elämäni ensimmäiseen ammattiin sitten, kun sen aika on. Haluan ehdottomasti toteuttaa hänen viimeisen toiveensa, koska sitä läheiseni halusi enemmän kuin mitään muuta. Hän ei valitettavasti koskaan tule näkemään valmistumistani, mutta uskon hänen olevan ylpeä minusta silti. Uskon myös hänen seuraavan tuolta jostain valmistumispäivääni sitten tulevaisuudessa. Uskon, että vielä tulee useaan otteeseen sellainen havahtuminen, että yksi ihminen on joukosta pois. 

Nyt tiedän, miltä tuntuu menettää itselle rakas ihminen pysyvästi. Nyt tiedän, että ehkä tästä selviää. Se kestää määrittelemättömän pituisen ajan, mutta lupasin viimeisenä päivänä läheiselleni pärjääväni omilla jaloillani. Sen lupauksen haluan pitää, vaikka ikävä ei varmasti lopu ikinä. Se muuttaa varmasti muotoaan ja onneksi muistoja läheisestä ihmisestä ei voi minulta kukaan ottaa pois.

Lepää rauhassa, me näemme kyllä vielä joskus jossain. <3


"Kun valot sammuu, vaan tyhjä huone jää.
Kun kaikki on sanottu, vaan tarinat jää elämään."


Cheek - Valot sammuu

[Sävellys: Antti Riihimäki, Jare Tiihonen / Sanat: Jare Tiihonen]


Oletko sinä koskaan kokenut läheisen menettämistä?
Miten läheisen kuolemasta voi sun mielestä selvitä?