29. huhtikuuta 2016

EKSYVÄINEN

Olen jo pidempään miettinyt tämän tekstin kirjoittamista. Olen myös miettinyt sitä, kirjoitanko tästä aiheesta ollenkaan. Tästä aiheesta kirjoittamisessa on kaksi puolta.

Olen aina vedonnut siihen, että viime vuoden keväänä tapahtuneet asiat eivät edes kuulu suurelle maailmalle. Olen sitä mieltä edelleen, että yksityiskohdat kuuluvat vain luotettaville ihmisille. Toisaalta olen sitä mieltä, että minun pitää olla ihmisille rehellinen ja kertoa pintaraapaisu siitä, mitä tapahtui sen jälkeen, kun pelko loppuun palamisesta otti vallan. Tämä teksti on siis eräänlainen jatko-osa edelliselle.

Myönnän, että olin vuoden 2014 keväällä ja erityisesti 
syksyllä erittäin hukassa. Minulla oli vielä silloin suunnitelmat täysin selvillä eli tarkoituksenani oli vetää opinnot loppuun määräajassa ja vielä hyvin arvosanoin. Pidin tuon tavoitteen kirkkaana mielessäni aina ja olin valmis tekemään melkein mitä tahansa, jotta olisin saanut tavoitteen saavutettua. Olinhan suoriutunut ensimmäisestä ja toisesta opiskeluvuodesta niin hyvin, että ei olisi varmasti mitään ongelmaa suoriutua jäljellä olevista vuosista samalla tahdilla. Kuvittelin myös, että minun oli vaikka väkisin pysyttävä muiden samana vuonna kanssani aloittaneiden tahdissa, koska silloin onnistuisin parhaiten tavoitteessani. Pidin myös opintojen suorittamista eräänä tärkeimpänä saavutuksena elämässäni, koska se voisi avata lisää mahdollisuuksia sille elämälle, joka avautuisi minulle opintojen jälkeen. Halusin myös panostaa opintoihini enemmän kuin sadalla prosentilla, koska olin vihdoin päässyt opiskelemaan sitä alaa, jota halusin enemmän kuin mitään muuta. Se oli yksi niistä unelmista, jonka en uskonut koskaan toteutuvan. Siitä hetkestä lähtien, kun sain tietää uudesta opiskelupaikastani, lupasin itselleni panostaa opiskeluihin niin täysillä kuin vain pystyisin. Kahden välivuoden jälkeen onnistumisen kokemukset olivat enemmän kuin kaivattuja, koska koin välivuodet jotenkin epäonnistumiseksi. Olin epäonnistunut siinä, etten päässytkään opiskelemaan heti lukion jälkeen. Toisaalta sain viettää ikimuistoisen vuoden Lahdessa välivuosien ansiosta, mutta samalla ajattelin sitä, miten useammat ihmiset saivat opiskelupaikan lukion jälkeen eivätkä roikkuneet toimettomana niin kuin minä tein.

Ensimmäisenä opiskeluvuotena opettajani kysyi minulta jopa hieman yllättäen henkilökohtaisen opintosuunnitelman keskustelussa, että olenko koskaan palanut loppuun. Sanoin, että lukiossa sellainen tilanne oli kyllä lähellä, koska ylioppilaaksi pääseminen oli kuin työvoitto. Hän totesi, että jokainen kulkee opinnoissaan omaa polkua ja suorittaa opinnot omassa tahdissaan. Hän myös sanoi, että mikäli tulee tilanne, että "päin seinää käveleminen" on lähellä, niin hänelle voi tulla puhumaan asiasta. Sanat ovat jääneet mieleeni tähän päivään asti ja koin, että hän ymmärsi tilanteeni täysin. Sain myös ensimmäisen vuoden keväällä samalta opettajalta 
kehuja siitä, että sain ensimmäisenä vuotena kasaan hyvän määrän opintopisteitä. Halusin myös lunastaa lupaukseni, että pystyisin jatkossakin samaan suoritukseen jopa hinnalla millä hyvänsä.

Huomasin, että aloin olla poikkeuksellisen väsynyt jo toisen opiskeluvuoden keväänä. Sisälläni oli silloin jo pienimuotoinen ristiriita, että enhän minä voi olla väsynyt jo siinä vaiheessa opintoja. Minun oli pakko jaksaa eli minun oli pakko olla vahva. Halusin pitää väsymykseni itselläni, mutta toisaalta huusin sisäisesti apua koko ajan. Avunhuutoni näkyivät ulospäin hyvin voimakkaana stressaamisena melkein kaikesta opiskeluun liittyvästä. Stressaamisesta seurasi myös vihastumista hyvin pienestä ja huomasin ärähteleväni muille ihmisille herkästi. Toisaalta romahdin itkemään herkästi muiden edessä, mikä hävetti minua suuresti. Suurin pelkoni ikinä tuolloin oli epäonnistuminen opinnoissa. Pelkäsin jopa sairaalloisesti kaikkea mahdollista, jossa voisin epäonnistua. Pahin mahdollinen asia oli, että mitä sitten teen, jos palan loppuun. Koin suureksi häpeäksi ja epäonnistumiseksi myös sen, jos en valmistu ajallaan muiden kanssa ja opinnot viivästyvät. Olin kehittänyt ajallaan valmistumisesta pakkomielteen, joka sai valtaa ajatuksissani jopa sairaalla tavalla. En nähnyt elämälläni mitään merkitystä, jos en valmistuisi ajallaan. En nähnyt itselläni mitään arvoa, jos en valmistuisi ajallaan. Olin jopa päättänyt, että mikäli en valmistuisi ajallaan, niin keskeyttäisin opinnot kokonaan. Ne olivat hyvin pelottavia ajatuksia, jotka saivat päässäni valtaa aina vain enemmän.


Huomasin jo hyvin varhaisessa vaiheessa sen, että kaikki eivät välttämättä osaa suhtautua ymmärtäväisesti tilanteeseeni. Menin oikeastaan viimeisillä voimillani hakemaan tilanteeseeni apua ja luotin täysin siihen, että tilanteeni ymmärretään yhtä hyvin kuin ensimmäisen vuoden opettajani sen ymmärsi. Avun sijaan soveltuvuuttani koko alalle kyseenalaistettiin ja minulle maalattiin sellaisia tulevaisuuden näkymiä, että minusta ei olisi lainkaan työelämään, mikäli olen vaarassa uupua jo nyt. Minua myös ohjattiin erikoistumaan aivan toiseen erikoistumisvaihtoehtoon kuin itse suunnittelin suuntautuvani, koska en kestäisi voimakasta stressiä kuitenkaan ja todellisuudessa työelämä on raadollinen. En ole ollut ikimaailmassa niin lannistettu kuin tuon keskustelun jälkeen olin. Sisälläni nousivat samalla sekunnilla hyvin voimakas viha ja näyttämisen halu. Halusin näyttää kykyjäni epäilleille ihmisille, mihin minusta todella on ja lisäsin kierroksia suoritusvauhtiini. En silti koskaan osannut kuvitella, että tämä näyttämisen halu tulisi minulle kohtalokkaaksi. 

Kuvittelin tuon keskustelun jälkeen, että uupuminen on sellainen asia, josta ei saa puhua julkisesti. Aloin pitää asiaa vielä enemmän itselläni ja olin aivan varma siitä, että tilanne menee joskus ohi. Jopa vanhempani olivat sitä mieltä, että asia olisi vain välivaihe ja vihjaisivat, ettei minun kannattaisi mainita asiasta missään tilanteessa, koska siihen suhtauduttaisiin negatiivisesti. Aloin myös uskoa pakkomielteisesti, että kykyjäni epäilevät ihmiset ovat oikeassa eli oikeasti olen vain helvetin laiska ja saamaton ihminen, joka ei sovellu tälle alalle ja josta ei ole yhtään mihinkään. Pahimmillaan jopa pelkäsin muita ihmisiä, en pystynyt kohtaamaan heitä ja ajattelin koko ajan, että jokainen ihminen toivoo tai jopa tekee minulle pahaa.

Yritin pitää viimeiseen asti kulisseja yllä, vakuutin pärjääväni ja kätkin sisälleni kaiken mahdollisen pahan olon. Minun oli vain pakko pitää itseni kasassa, koska en todellakaan halunnut epäonnistua ensimmäisessä työharjoittelupaikassa. Minun oli tehtävä hyvä vaikutus harjoitteluohjaajaani, joka osoittautui aivan ihanaksi ja ymmärtäväiseksi ihmiseksi. Työharjoittelupaikassakaan ei ollut todellakaan mitään valittamista ja toivoin, ettei kukaan näkisi minusta, että romahtaisin minä hetkenä tahansa.


Kulissini romahtivat täydellisesti eräänä helmikuisena perjantaina vuonna 2015. Se oli yksi traumaattisimmista päivistäni vanhempieni sairastumisen jälkeen. Jäin siitä hetkestä lähtien äitini pakottamana määrittelemättömän pituiselle sairauslomalle, koska tilanteeni oli päässyt niin pahaksi. Tilanteen kärjistyessä tarvittiin myös kahdesti järeämpiä toimenpiteitä, jotta tilanteeni tasaantuisi. Yksityiskohtaisesti järeämmistä toimenpiteistä tietävät he, joille olen maininnut eivätkä kaikki yksityiskohdat koko maailmalle edes kuulu.

Olin palanut loppuun liiallisen yrittämisen ja vahvana pysymisen seurauksena. Ei tämän pitänyt mennä näin, koska minun piti olla se, joka kestää mitä vain, pysyy vahvana ja pärjää joka tilanteessa. En minä yksinkertaisesti voinut palaa loppuun. Olenko niin huono ihminen, etten jaksa sellaisia vastoinkäymisiä, joista muut selviävät ja jatkavat elämää? Miksi tilanne ei mennyt vain ohi, niin kuin kaikki sanoivat? Tärkeimpänä kysymyksenä pyöri koko ajan, että mitä ihmettä minä enää elämälläni teen ja onko elämälläni enää mitään merkitystä? Oliko ylipäätään millään enää mitään väliä?

Tilateen takia pääni sisällä oli valtava häpeä ja kriisi tulevaisuudesta. Häpesin tilannettani niin paljon, etten kertonut siitä aluksi kuin läheisimmille ystävilleni. Yllätyin myös siitä, kuinka hyvin tilanteeseeni suhtauduttiin ja minua kannustettiin etenemään opinnoissani omaa tahtia. Tulevaisuuden kriisi johtui siitä, että opintoni tulisivat viivästymään ja en valmistuisi tavoiteajassa. Se ahdisti mua enemmän kuin mikään muu asia. Tilannettani voisi kuvata niin, että elämässäni olisi painettu pause- tai stop -painiketta ja samaan aikaan ympärillä elämä menee eteenpäin. Toipuminen oli hidasta ja yritin palata loppukeväänä eli kuitenkin liian aikaisin takaisin opintojen pariin, joka sai aikaan toisen putoamisen pohjalle. Tein myös elämässäni sellaisia ratkaisuja, jotka olivat siinä tilanteessa hyvinkin tunteiden vallassa tehtyjä. Eniten minua pelotti se, että mitä jos en nouse pohjalta ikinä ja jään ikuisiksi ajoiksi sairauslomalle "veronmaksajien elätiksi"?

Näin jälkeenpäin ajateltuna eniten tilanteestani kärsivät läheiseni eli erityisesti avopuolisoni ja vanhempani. He joutuivat katsomaan vierestä sitä, kun minä huusin kokonaisvaltaisesti apua, halusin päästä pois elämästäni ja olin hyvin arvaamaton pahimpina kausina. Minusta nousi myös esiin sellaisia piirteitä, joita itsekin pelästyin ja joihin saan parhaillaan apua. Suoraan sanottuna on aikamoinen ihme, että olemme avopuolison kanssa edelleen yhdessä, koska tilanne oli meille kummallekin erittäin rankka ja koetteli erittäin paljon suhteen kestoa. Muutuin uupuessani erittäin itsekkääksi, häijyksi ja arvaamattomaksi läheisiä ihmisiä kohtaan. Huomasin myös eristäytyväni tarkoituksella esimerkiksi opiskelukavereistani, koska koin, että minulla ei ole heille mitään annettavaa. Tämä harmittaa minua suuresti nykyään, koska eristäytyminen on jäänyt päälle. Olin itse niin sokaistunut tilanteelle, että en jopa tunnistanut olevani psyykkisesti erittäin huonossa kunnossa. Äitini sanoi moneen kertaan, että hän ei halua menettää minua sairaudelle. Se sairaus on nimeltään masennus.


Päätin palata takaisin opintojen pariin syksyllä 2015. Opintoihin palaaminen pelotti minua hyvin paljon, koska mielessäni pyöri vain se, että mitä jos historia toistaa itseään ja uuvun uudelleen. Huomasin, että minulla oli pelosta huolimatta opiskelumotivaatiota enemmän kuin koskaan ennen ja se sai minut rohkaistumaan. Silti en ollut vieläkään tajunnut tilanteen vakavuutta ja suuren motivaatiomäärän kanssa olin jo menossa pää kolmantena jalkana suorittamaan eteenpäin opintoja. Onneksi koulusta löytyi ihmisiä, jotka takoivat järkeä päähäni ja saivat minut hidastamaan tahtiani. He ajattelivat terveyttäni, jota minä itsesuojeluvaistottomana ihmisenä en kovin usein ajattele. Tällä hetkellä tilanne on se, että yritän saada itseni koulusta ulos vuonna 2017. Pidin sitä aluksi erittäin huonona ajatuksena, mutta "järki-ihmiset" muistuttivat minua siitä, että noin pahan uupumisen jälkeen on erittäin tärkeää edetä rauhassa. Luulen, että he tietävät paremmin asian kuin minä. Sen lisäksi aion kääntää myös sen kortin siitä erikoistumisvaihtoehdosta, jota vastustin erittäin voimakkaasti syksyllä 2014. En ole katunut valintaani eli vastustamiseni oli täysin turhaa, koska minun parastani taidettiin ajatella siinäkin asiassa.

Voin sanoa, että tämä kokemus on kasvattanut minua ja näin oli ehkä tarkoituskin tapahtua. Tämän tarkoitus oli saada minut pysähtymään ja tajuamaan sen, että aina ei tarvitse jaksaa, kestää mitä tahansa ja pärjätä. Erityisesti tämä sai tajuamaan sen, mitä seuraa, jos tavoittelee täydellistä suoritusta joka asiassa. Silti avun pyytäminen on vieläkin vaikeaa, koska ei voi koskaan olla varma siitä, miten pyytämiseen suhtaudutaan. Opintojen venymisen ja valmistumisen viivästymisestä kumpuava häpeä on tällä hetkellä prosessoinnin alla ja toivon, että pääsen joskus siitä eroon. Tärkeintä on kuitenkin pitää itsestä huolta kokonaisvaltaisesti. Fyysisen hyvinvoinnin lisäksi henkisen hyvinvoinnin huolehtiminen on varsinkin omalla kohdallani tärkeää.

Toivon, että en enää koskaan joudu kokemaan samanlaisia asioita kuin keväällä 2015. En enää koskaan halua kokea noin täydellistä romahdusta. En enää koskaan halua aiheuttaa läheisilleni niin paljon pelkoa ja huolta, mitä aiheutin silloin. Silloin, kun on kerran uupunut pahoin, niin uudelleen uupumisen riski on aina olemassa suurempana. Valitettavasti olen nähnyt myös liian läheltä, mihin valtava stressaaminen ja uupuminen voi johtaa eli vakavaan sairastumiseen myöhemmin elämässä. En haluaisi joutua siihen samaan tilanteeseen kuin läheiseni joutui. Äitini sanoo minulle vieläkin, että stressaamalla saan itseni varmemmin ennenaikaiseen hautaan.


Edellinen samaa aihetta sivuava teksti sai otsikoksi Cheekin biisin, joka on ehdottomasti suosikkibiisini artistilta. Biisi nostaa vieläkin voimakkaasti tunteet pintaan, koska koen samaistuvani siihen biisiin lähes täysin. Toisaalta nyt koen, että se kertoo kohdallani selviytymisestä. Voin sanoa, että on aikamoinen ihme, että olen tänä päivänä tässä eli olen hengissä ja tarkemmin ajateltuna kaikki on nyt yllättävän hyvin. Ikinä ei voi tietää huomisesta päivästä, mutta sitä ei kannata miettiä tänään. Olen erittäin kiitollinen myös läheisille ja niille ystäville, jotka pysyivät mun rinnalla vaikeinakin hetkinä. Pyydän myös anteeksi heitä, että en ole ollut mikään paras ihminen vaikean tilanteen keskellä. Usein riittää vain tieto siitä, että he ovat tukenani silloin, kun itse olen ollut vähän vähemmän vahva. Se merkitsee minulle paljon ja aion tukea itselleni rakkaita ihmisiä jatkossa!

Haluan tällä tekstillä myös tuoda esiin sen, että vaietuista asioista on hyvä puhua ääneen, jotta se toisi vertaistukea muille samassa tilanteessa olleille tai saman kokeneille ihmisille. Tiedostan myös sen, että tämäkin teksti voi tuoda minulle ongelmia tulevaisuudessa tai tätä voidaan myös käyttää minua vastaan. Painotan vielä, että kyseessä on ainoastaan pintaraapaisu siitä, mitä tapahtui tuon vuoden aikana. Yksityiskohtaiset tiedot kuuluvat vain luotettaville ihmisille tai vaihtoehtoisesti pelkästään itselleni. 

Toivottavasti ymmärrät päätökseni! :)







Oletko koskaan ollut lähellä uupumusta tai jopa kokenut sen?
Onko tällaisista asioista kirjoittaminen hyvä asia vai pitäisikö näistä vaieta täysin?