5. lokakuuta 2016

SILLAT

Jokaisella ihmisellä on varmasti elämässään sellaisia asioita tai tekoja, jotka kaduttavat jälkeenpäin. Katumuksen tunne voi ilmetä välittömästi teon tai asian jälkeen. Toisaalta katumukseen liittyvät ajatukset voivat ilmetä pitkän ajan päästä eli jopa vuosien jälkeen. Katumisen tunteen voimakkuus riippuu yleensä siitä, kuinka paljon harmia asia tai teko on aiheuttanut muille ihmisille ja myös minulle itselleni.

Mitä katumus oikein tarkoittaa? Sille on oikeastaan aika vaikeaa keksiä määritelmää itse, joten tässä voisi turvautua Kotimaisten kielten keskuksen ylläpitämään Kielitoimiston sanakirjaan. Se kertoo, että katumus tarkoittaa joko "tuntea mielipahaa jostakin tekemästään" tai "toivoa jotain asiaa tekemättömäksi". Itse asiassa nämä molemmat kuvaukset sopivat loistavasti myös omaan elämääni, koska olen monesti toivonut sitä, että en olisi tehnyt jotakin asiaa joko itselleni tai muille ihmisille. Silti tehtyä asiaa ei saa enää jälkeenpäin tekemättömäksi, joten se harmittaa minua yleensä pitkään jälkeenpäin.  


Millainen tunne katumus oikeastaan on? Itse näen katumuksen tunteen sekoituksena häpeää, surullisuutta ja jopa vihaa joissain tapauksissa. Siihen liittyy olennaisesti omatunnon soimaus eli pään sisäinen ääneni haluaa kertoa minulle, että olen tehnyt jotain kyseenalaista. Siksi katumus on mielestäni kytköksissä häpeään. Omalla kohdallani katumuksen tunne aiheuttaa myöhemmin surullisuutta, koska jälkeenpäin minua harmittaa suunnattomasti sanomani tai tekemäni asia. Joskus olen myös vihainen itselleni siitä, että on tullut tehtyä tai sanottua jotain pahennusta herättävää tai muuten kyseenalaista.

Miksi jotkut asiat aiheuttavat katumusta? Siihen voi olla monia syitä. Yksi syy voisi olla niin sanotusti "väärän valinnan tekeminen", josta pään sisäinen omatuntoni alkaa soimata. Omalla kohdallani pään sisäinen ääni eli näin meidän kesken "järki" alkaa huudella välittömästi, jos olen ehtinyt tehdä jotain järjetöntä. Joskus tämä pään sisäinen ääni on turhan innokas ilmoittamaan, että nyt on tehty jotain omien arvojeni tai periaatteideni vastaista. Se on välillä hyvin rasittavaa, mutta ehkä sillä on jokin tarkoitus.

Katumusta aiheuttavia asioita löytyy varmasti paljon enemmän, jos niitä vain jaksaa miettiä. Teen listauksen kuitenkin niistä asioista, jotka kaduttavat minua tällä hetkellä kaikista eniten. 


IHMISSUHTEIDEN RIKKOUTUMINEN. Tämä on asia, joka on kaduttanut minua enemmän kuin mikään muu asia. Toisaalta uskon myös siihen, että jokaisella tapahtumalla ja ihmissuhteella on tarkoituksensa tässä elämässä, joten myös ihmissuhteiden rikkoutumisella tai "hiipumisella" voi olla oma tarkoituksensa. Eniten kadun niitä ihmissuhteiden rikkoutumisia, joihin itse olen ollut syyllinen omalla toiminnallani. Täytyy tunnustaa jo heti alkuun, että en osaa aina olla ihmissuhteissa se paras mahdollinen osapuoli.

Suunnittelin vielä synnyinkaupungissa asuessani, että sieltä pois lähtiessä polttaisin sillat takanani kaikkiin ihmisiin ja sellaisiin asioihin, jotka muistuttavat minua siitä kaupungista. Ajattelin, että ainoastaan sillä tavoin pystyisin unohtamaan vanhat asiat ja aloittaa elämän puhtaalta pöydältä. Siinä ei ollut näin jälkeenpäin ajateltuna mitään järkeä, mutta siihen aikaan en nähnyt elämässäni mitään muuta vaihtoehtoa. Toisaalta halusin myös provosoida ihmisiä toiminnallani, koska olin erittäin kyllästynyt synnyin kaupunkiini ja siellä oleviin ihmisiin. Nykyään tämä toiminta kaduttaa minua erittäin paljon, koska olisin halunnut säilyttää hyvät välit tuttuihin ihmisiin ja antaa heidän pysyä lähelläni. Tämän ansiosta pieni tuttavapiirini on kutistunut vielä pienemmäksi. 

Olen kuitenkin kiitollinen siitä, että kaikista rakkaimmat ystävät ovat pysyneet lähelläni kaikesta huolimatta. Minun ystäväpiirini on jakautunut eri puolille Suomea ja siitä syystä emme näe kovinkaan usein. Silti sosiaalisen median olemassaolo on mahdollistanut sen, että kauempanakin asuvalta ystävältä on helppoa kysyä kuulumisia tai kertoa vain, kuinka paljon toisesta välittää. Haluan rakkaiden ihmisten muistavan sen, että välitän heistä erittäin paljon, vaikka en ilmaise sitä kovinkaan usein sanoin.

LIIALLINEN JUHLIMINEN. Haluan korostaa tässä kohdassa, että menneisyydessä pinnalla ollut juhliminen ei lähtenyt täysin käsistä, mutta se oli silti itselleni liiallista. Juhlimisella tässä tapauksessa tarkoitan itselleni poikkeuksellisen runsasta alkoholin kulutusta säännöllisesti ja lyhyen ajan sisällä. Se ei ollut itselleni tyypillistä toimintaa, joten se aiheutti huolta läheisissäni. Sen lisäksi liialliseen alkoholin kulutukseen liittyi myös riskejä, joita en ottanut tai edes halunnut ottaa huomioon.

Liiallinen juhliminen oli näin jälkeenpäin ajateltuna minulle pakokeino ja siinä oli taustalla vahva hyväksynnän hakeminen. Se oli pakokeino siksi, koska olin niihin aikoihin erittäin hukassa itseni kanssa ja halusin juhlimisella unohtaa hetkeksi silloisen elämäntilanteen ja sen mukanaan tuomat ajatukset. Hyväksynnän hakemiseen juhliminen liittyi siten, että tunsin kuuluvani yhteen porukkaan juhliessani. En tuntenut kuuluvani joukkoon silloisessa kotikaupungissani, joten tunsin, että juhlimisella kuuluin ainakin johonkin ryhmään. Se oli hyvin teennäistä, koska sain hyväksyntää ainoastaan alkoholin avulla ja ajauduin tekemään miellyttämishaluisena kyseenalaisia asioita. Olen kiitollinen siitä, että kyseessä oli vain vaihe, josta ei ehtinyt aiheutumaan suurempaa vahinkoa.

Nykyisin juhliminen ja alkoholin juominen eivät kiinnosta oikeastaan lainkaan. Olen huomannut sen jälkeen, että itselleni on paljon turvallisempaa viettää aikaa selvänä ja hakea elämyksiä täysin muista asioista. Sellaisia asioita ovat esimerkiksi keikat ja salilla treenaaminen. Uskon, että tuo vaihe liittyi osana nuoruuteen ja kokeilunhaluisuuteen eikä sen ollut tarkoituskaan jäädä pysyväksi.

HUONOON SEURAAN JOUTUMINEN. Tämän voisin linkittää edelliseen kohtaan, koska tämä kyseinen porukka ja juhliminen liittyivät kiinteästi toisiinsa. Ajauduin tuon porukan seuraan oikeastaan vahingossa toisten kavereideni kautta. Kuvittelin sokeasti silloin, että siinä porukassa olisin hyväksytty ja minua arvostettaisiin sellaisena kuin olen. Oikeastaan kyseessä oli vain molemminpuolista hyötymistä ja valheellista hyväksyntää, koska vietin heidän kanssaan aikaa ainoastaan alkoholin vaikutuksen alaisena. Suostuin myös miellyttämisenhaluisena erilaisiin asioihin, jotta sain pysyä heidän seurassaan mahdollisimman paljon.

Olen koko elämäni ajan ajatellut, että minä en kelpaa tällaisena kuin olen ja olen jotenkin erilainen kuin muut. Tästä syystä olen aina ollut se, joka pakonomaisesti on tottunut hakemaan hyväksyntää muilta ihmisiltä ja miellyttämään heitä. Olen antanut kohdella itseäni huonosti, koska koen, että jotenkin ansaitsen huonon kohtelun. Se on ilmeisesti huonon itsetuntoni tuotosta ja siitä ajatusmaailmassa on hyvin vaikea päästä eroon. Olen itse asiassa vasta nyt opetellut hiljalleen hyväksymään itseni ja pyrkimään pois siitä, että en kelpaa muuten kuin hyväksyntää hakemalla ja miellyttämällä jokaista mahdollista henkilöä.

Olen hyväksynyt sen, että tuo vaihe oli hetken osana elämääni ja elämänvaiheeseen kuuluvilla ihmisillä oli jokin tarkoitus elämässäni lyhyen ajan. Sen oli tarkoitus näyttää minulle, että sekoilua ja juhlimista tärkeämpää on panostaa niihin asioihin, jotka vievät elämässä eteenpäin. Sellaisia asioita ovat esimerkiksi opiskelu ja hyvien ihmissuhteiden ylläpito. Toisaalta olen ihan hyvilläni, että tuokin elämänvaihe tuli koettua, vaikka se jossain määrin kaduttaakin.

HUONO KOULUMENESTYS LUKIOSSA. Olin yläasteella vielä ihan hyvä koulussa omasta mielestäni. En ollut todellakaan sitä parasta tasoa, koska keskiarvoni oli yläasteen loputtua kahdeksan luokkaa. Tuolla kahdeksan keskiarvolla pääsin silti lukioon. Lukiossa opiskelumenestyksen eteen joutui tekemään vielä enemmän töitä kuin yläasteella. Tiedostin myös koko ajan, että lukiossa menestymisessä olisi hyötyä tulevaisuutta ajatellen ja ylioppilaskirjoituksissa menestyminen saattaa joissain tapauksessa ratkaista osittain myös sen, mihin jatko-opiskelupaikkoihin omat mahdollisuudet riittävät todistuksen osalta. Pääsykokeissa menestyminen on sitten aivan eri asia.

Huono koulumenestys lukioaikoina kaduttaa nykyisin monella tasolla. Eniten kadun sitä, että välinpitämättömyys opiskelua kohtaan on jättänyt jälkeensä huonon yleissivistyksen ja kehnon kielitaidon. Molemmista olisi erittäin paljon hyötyä nykyisiä opiskeluja ja varsinkin tulevaisuutta ajatellen. Joskus olen katunut myös lukioon menemistä ja mietin, millaista elämäni olisi, jos olisin valinnut ammattikoulun. Toisaalta huonoa koulumenestystä on turhaa enää katua, koska ylioppilaaksi on päästy ja opiskelu on loppusuoralla myös ammattikorkeakoulussa. Silti tulee mietittyä, millaista elämäni olisi paremman koulumenestyksen myötä. 

Toisaalta pitää ottaa huomioon huonon koulumenestyksen katumisessa se, että oma elämäntilanteeni ei ollut silloin paras mahdollinen. Silloin elämässäni tapahtui asioita, jotka vaikuttavat vielä tänäkin päivänä. Elämässä tapahtuneista kriiseistä ja mielenterveydellisistä haasteista huolimatta olen päässyt elämässäni sellaiseen pisteeseen, jolloin asiat ovat oikeastaan aika hyvin. Uskon, että huono koulumenestys ei määritä koko loppuelämän suuntaa ja siitä huolimatta ihminen voi menestyä elämässään. Ajattelen itse, että elämässä kaikella on tarkoituksensa ja asioilla on tapana järjestyä tavalla tai toisella.
  

LIIALLINEN ARKUUS/VARAUTUNEISUUS. Olen ollut arka ja varautunut koko elämäni ajan, mutta silloin tällöin tämä ominaisuus kaduttaa minua. Arkuus ja varautuneisuus ovat kaduttaneet minua erityisesti silloin, jos tietystä tilanteesta olisi seurannut jotain uutta ja mahdollisesti parempia asioita elämääni. Rohkeus tietyissä tilanteessa olisi voinut avata minulle uusia mahdollisuuksia tai antaa minulle jopa uuden suunnan elämääni. Jälkeenpäin olen voivotellut, että miksi en tarttunut tilaisuuteen ja vienyt rohkeasti vain asioita eteenpäin. Jälkiviisaus on näköjään paras viisaus.

Liiallinen arkuus ja varautuneisuus ovat tulleet esiin sellaisissa elämäntilanteissa, jolloin pelissä saattavat olla esimerkiksi ihmissuhteet. Hyvänä esimerkkinä ovat sellaiset tilanteet, että olen auttamattomasti ollut ihastunut johonkin henkilöön ja yrittänyt viimeiseen asti peitellä tunteet toista ihmistä kohtaan. Se on kohdallani äärimmäisen läpinäkyvää, koska minusta näkyy ainakin kilometrin päähän, jos olen tykästynyt johonkin  ihmiseen. Viimeksi tällainen tilanne oli noin viisi vuotta takaperin ennen kuin löysin nykyisen avopuolisoni. Olin tutustunut viisi vuotta sitten erääseen henkilöön, jonka seurassa viihdyin todella hyvin. Yritin estellä itseäni ihastumasta häneen, koska aavistelin, että hänellä olisi joku toinen jo jossain. Estelyistä huolimatta tunteeni leimahtivat liekkeihin pahemmin kuin olisin halunnut. En koskaan kertonut hänelle tunteistani, mutta valitettavasti ne taisivat minusta tulla ilmi kertomattakin. Olemme nykyään kavereita ja olen tyytyväinen, että olen löytänyt elämääni uuden mielenkiintoisen ihmisen.


Tarkemmin ajateltuna tietynlainen arkuus ja varautuneisuus on tällaiselle yllytyshullulle ihmiselle ihan hyvä ominaisuus. Olen kuitenkin yrittänyt opettaa itseäni rohkeammaksi, koska tulevaisuudessa tulen tarvitsemaan tietynlaista rohkeutta elämässäni. En kuitenkaan ole varmasti ainoa ihminen, jolle rohkeus tilanteissa kuin tilanteissa on uusi asia. Rohkeudessa ja tietynlaisessa heittäytymisessä on hyvä pitää myös järki mukana, ettei liiallinen rohkeus ala kaduttaa myöhemmin.   

AVOIMUUS SOSIAALISESSA MEDIASSA. Olen myöntänyt jo aikaisemmin, että olen ollut liian avoin sekä oikeassa elämässä että sosiaalisessa mediassa. Pidän avoimuutta ja rehellisyyttä hyvinä asioina. Silti olen ollut mielestäni jopa liian avoin ja rehellinen erityisesti Internetin ihmeellisessä maailmassa. Olen paljastanut itsestäni ja jopa muista ihmisistä sellaisia asioita, joista olisi pitänyt näin jälkeenpäin ajateltuna olla hiljaa. Joistakin asioista vaikenemalla olisin voinut suojella läheisiäni ja ajatella myös heidän parastaan. Sen lisäksi on mahdollista, että julkisesti kertomani asiat saattavat vaikuttaa myös tulevaisuudessa tapahtuviin asioihin tahtomattani.

Liiallinen avoimuus sosiaalisen median puolella kaduttaa näin jälkeenpäin ajateltuna erittäin paljon. Siitä on aiheutunut itselleni harmia, koska ihmiset saavat minusta tietynlaisen kuvan liiallisen avoimuuteni takia. Sen lisäksi muut ihmiset eivät ole pitäneet siitä, että kerron heistä sellaisia asioita, joita he eivät välttämättä halua julistaa suurelle maailmalle. Kuvailemiini tilanteisiin on liittynyt usein voimakkaita tunteita tai ajatuksia, esimerkiksi järkytystä, surua, vihaa tai epätoivoa. Useimmiten haen myös kuvailemassani tilanteissa vertaistukea mahdollisesti samoja asioita kokeneilta ihmisiltä. En kuitenkaan itse haluaisi, että joku toinen kertoisi omia henkilökohtaisia asioitani muille, joten tiedostan välillä vertaistukitilanteissa tekeväni väärin ja ajattelemattomasti. Haluaisin joskus pyytää julkisesti anteeksi kaikilta niiltä ihmisiltä, joiden asioista olen ollut liian avoimesti kertomassa liian monelle ihmiselle. 

Olen nykyisin hillinnyt avoimuuttani sosiaalisen median puolella ja kohdistanut avoimuuteni ainoastaan itseäni koskeviin asioihin. Haluan jättää esimerkiksi blogin puolella yksityiskohtaiset tiedot läheisistäni kertomatta ja yritän kertoa asioista joko yleisellä tasolla tai oman kokemukseni kautta. Uskon, että elämänkokemuksen karttuessa myös avoimuuteni omia asioitani kohtaan lievenee, kun ymmärtää, että kaikki ihmiset eivät ole hyvillä aikeilla liikkeellä. 

PROVOSOINTI JA PROVOSOITUMINEN. Otin tämän mukaan kaduttavien asioiden listalle siksi, koska noista molemmista piirteistä on koitunut itselleni ajoittain harmia. Kummatkin piirteet näkyvät minussa liian vahvasti ja annan piirteiden tulla ilmi aivan väärissä tilanteissa ja aivan väärässä seurassa. Nuorempana pinnalla on enemmän ollut muiden ihmisten provosointi ja nykyisin huomaan itse provosoituvani provosointia enemmän. Kumpikaan näistä piirteistä ei ole pidemmän päälle hyviä asioita.

Provosointi liittyy oikeastaan poikkeuksetta tilanteisiin, jotka ovat minulle uusia tai stressaavia. Niihin liittyy myös epävarmuus itseäni kohtaan ja pelko siitä, miten muut ihmiset suhtautuvat muhun. Silloin haluan provosoida muita ihmisiä ja esimerkiksi sanoa tai tehdä sellaisia asioita, jotka eivät todellakaan sovi juuri siihen tilanteeseen. Provosoituminen liittyy poikkeuksetta sellaisiin tilanteisiin, jolloin ihmisillä on jo muodostunut mielipide minusta tai tekemistäni asioista ja sanovat sen ääneen. Provosoidun helposti esimerkiksi neutraalista ohjeistuksesta tai rakentavasta kritiikistä, jonka tarkoituksena on puhtaasti auttaa minua suoriutumaan paremmin jostain asiasta ja sillä tarkoitetaan vain hyvää. Näen liian helposti minulle osoitetun ohjeen tai kritiikin hyökkäyksenä minua vastaan, vaikka asia ei todellakaan ole niin. Uskon, että tästä näkökulmasta on mahdollista oppia pois, mutta se vaatii aikaa ja tahtoa.

Joissain tapauksessa näen provosoinnin ja provosoitumisen hyvinä asioina. Tärkeää on kuitenkin miettiä, miten provosoi ja mistä asioista provosoituu. Toisaalta provosoinnin ja provosoitumisen hyöty saattaa jäädä hyvin lyhytaikaiseksi ja hyöty saattaa olla myös kuviteltua. Uskon, että äitini on oikeassa sanoessaan minulle todella usein: "Jos provosoit tai etenkin provosoidut asiallisessa keskustelussa asiallisista mielipiteistä, niin olet hävinnyt keskustelun.". Rauhallisuudella ja asiallisuudella pääsee tässäkin tapauksessa huomattavasti pidemmälle.

MUIDEN MIELIPITEISTÄ VÄLITTÄMINEN. Olen koko elämäni ajan  elänyt niin, että olen antanut suurta painoarvoa muiden mielipiteille. Olen aina ajatellut, että minun pitää elää siten, miten muut toivovat, olettavat ja haluavat minun elävän. En ole oikeastaan koskaan halunnut sijoittaa itseäni mihinkään muottiin elämässäni ja haluan elää elämääni omalla tavallani. Kaikissa tilanteissa en tietenkään voi elää pelkästään omien päätöksieni mukaan ja minun on ajateltava tällöin myös muitakin ihmisiä. Silti sellaisissa tilanteissa välitän muiden mielipiteistä liikaa, kun niillä ei pitäisi olla yhtään mitään väliä. Se kaduttaa minua välillä huomattavasti.

Täytyy tunnustaa jo tässä vaiheessa, että olen erittäin huono tekemään päätöksiä elämässäni. Päätöksien tekeminen on huonoa siksi, että olen yleensä kuuntelemassa ainakin kymmenen ihmisen mielipidettä ja yritän sen jälkeen tasapainoilla, kenen mielipidettä kuuntelen päätöstä tehdessäni. Mietin myös päätöstä tehdessäni sitä, että loukkaantuukohan joku, jos en kuuntele hänen mielipidettään tai en tee, mitä hän tahtoisi minun tekevän. Se on tarkemmin ajatellen hyvin hölmöä ja jopa turhaa. Useimmiten mietin tätä siinä tapauksessa, jolloin muiden sanomilla mielipiteillä ei pitäisi olla lainkaan väliä eli esimerkiksi ulkonäköön ja muihin henkilökohtaisiin asioihin liittyvissä päätöksissä. Koen, että erityisesti huono itsetuntoni ajaa minut miellyttämään muita ja hakemaan hyväksyntää väärissä asioissa. 


Olen yrittänyt päästä pois tästä ainakin kymmenen ihmisen mielipiteen kuuntelemisesta ja koettanut opetella tekemään itse päätöksiä. Uskon, että muut saattavat tietää paremmin sen, mikä minulle olisi parasta ja siksi epävarmana kyselen ihmisten mielipiteitä eri asioihin. Joissain asioissa en edes halua kuunnella muiden mielipiteitä ja tiedän itse varsin hyvin, mikä minulle on parasta. Tämä liittyy yleensä omaan osaamiseeni ja mahdollisesti myös tulevaisuuteen. Toisaalta kadun sitä, etten joissakin asioissa kuunnellut viisaampia ihmisiä ja menin oman pääni mukaan täysin väärälle polulle. Tulen oppimaan elämässäni asiat sen kuuluisan kantapään kautta.

Mulla on elämässäni myös sellaisia asioita, jotka eivät kaduta minua. Ne asiat liittyvät sellaisiin tekoihin ja päätöksiin, jotka ovat olleet itselleni suotuisia tai vaihtoehtoisesti eivät ole aiheuttaneet paljoa harmia muille ihmisille.

En kadu yhtään esimerkiksi sitä, että lähdin vajaaksi vuodeksi Lahden kansanopistoon opiskelemaan journalismia, koska siitä vuodesta oli itselleni ainoastaan hyötyä ja vietin Lahdessa elämäni parhaimman vuoden.

En kadu myöskään sitä, että vaihdoin lyhyellä varoitusajalla kotikaupunkiani Lohjasta Turkuun ja liiketalouden opinnot medianomin opintoihin.

En kadu varsinkaan sitä, että olen löytänyt oikeastaan "vahingossa" elämääni sellaisia ihmisiä, jotka ovat elämässäni mukana vieläkin ja he ovat minulle tärkeitä.

Katumus on tunteena erittäin hyödyllinen, kun se ilmestyy kuvioihin oikealla hetkellä eikä liian innokkaasti. Toivon, että pystyn elämään elämäni siten, että minun ei tarvitsisi keinutuolissa miettiä sellaisia asioita, jotka kaduttavat minua. En kuitenkaan tiedä, kadunko enemmän jotain tehtyä asiaa vai tekemätöntä asiaa. Kadun varmasti enemmän sitä, että en elä elämääni siten, että sydän on täysillä mukana!

Millaisia asioita kadut tai et kadu elämässäsi?
Onko katumus hyödyllistä vai täysin turhaa?

14. heinäkuuta 2016

JEALOUS SKY

Minun on tehnyt mieli jo pidempään kirjoittaa eräästä tunteesta. Oikeastaan en tiedä, onko se niinkään tunne vai ennemminkin mielentila. Silti väitetään yleisesti, että erityisesti suomalaiset olisivat tämän tunteen tai mielentilan vallassa usein. Sen lisäksi olen useasti törmännyt siihen, että bloggaajille tuleva kritiikki olisi automaattisesti osoitus tästä mielentilasta. Jotkut saattavat olla myös sanonnan mukaan tämän tunnetilan takia "aivan vihreitä". Kyseessä on tietenkin rakas ystävämme kateus.

Ensin on loogisinta miettiä, mitä kateus oikeastaan on. Sarkastisesti sanottuna "toimittajien luotetettavimman tietolähteen" eli Wikipedian mukaan kateutta kuvataan "mielentilaksi, joka johtuu toisen ihmisen paremmuuden, menestyksen tai muun vastaavan asian aiheuttamasta vihan, alemmuuden, mitättömyyden, huonommuuden, kykenemättömyyden tai harminsekaisen pahansuopuuden tunteesta". Kateus on epämiellyttäviiin tunteisiin liittyvää oloa, joka voi ilmetä panetteluna, inhona tai vastoinkäymisten iloitsemisena. Kateutta tunteva ihminen saattaa vaipua itsesääliin ja ahdistua muiden menestyksestä. Kateutta voi esiintyä yksilöiden, ryhmien, yhteisöjen ja myös kansojen välillä. Yksilöiden välinen kateus liittyy useimmiten kohteisiin, jotka toisella koetaan olevan enemmän tai paremmin kuin itsellä on. Kateellinen ihminen tuntee kateutta silti, vaikka toisen onni ei olekaan itseltä pois ja rakastaa sitä, mitä toisella on.

Voin itse rehellisenä myöntää, että olen helposti kateelliseksi tulevaa ihmistyyppiä. Mistä tällainen kateuden kokeminen voisi johtua? En tiedä, mistä se tarkalleen ottaen johtuu, mutta näin on ollut lähes koko elämän ajan. Toisaalta uskon, että osittain kateellisuuteen voi olla osasyynä koko elämäni ajan vaivannut huono itsetunto eli käsitys siitä, että itse on huonompi kuin muut ihmiset. Huonon itsetunnon kokemus saattaa myös nostattaa tunteen, että en itse ansaitse samaa tai olen ylipäätään huonompi kuin muut ihmiset. Siitä huolimatta kateuden tunne nostattaa päätään erityisesti sellaisista asioista tai tilanteista, mitä muilla ihmisillä on tai mitä he saavat kokea elämässään. Se on toisaalta hieman ristiriitaista, mutta elämä ei muutenkaan ole kovinkaan yksinkertaista.

Lapsena olin äärettömän kateellinen heille, joilla oli hienoja uusia leluja tai saivat jotain, minkä myös minä olisin halunnut. Usein myös salaa toivoin, että itse saisin myös samanlaisen, jotta mun ei tarvitsisi olla kateellinen toisille. Näin jälkeenpäin ajateltuna kuulostaa siltä, että olisin ollut lapsena täysin hemmoteltu pilalle, koska halusin omistaa aina samanlaisia asioita kuin muillakin lapsilla oli. Uskon, että tähän olisi voinut vaikuttaa toisin se tilanne, jos minulla olisi ollut sisaruksia samassa perheessä tai olisin voinut olla vielä enemmän tekemisissä muiden lasten kanssa. Silloin olisin oppinut paremmin jakamaan asioita toisten kanssa ja odottamaan omaa vuoroani. Oikeastaan olen ollut salaa kateellinen myös niille, joilla on sisaruksia ja erityisesti isompia sisaruksia.Sen mahdollisuuden puuttuminen on vaatinut sen, että olen joutunut poikkeuksellisen paljon taistelemaan itseni kanssa siitä, että olen oppinut olemaan muiden lasten kanssa niin kuin kuuluisi olla. 


Kouluaikoina kateuden tunteita aiheuttivat lähinnä kaverisuhteisiin liittyvät asiat. Minulla on ollut oikeastaan vain muutama hyvä ystävä koko kouluajan, mutta ei oikeastaan sellaista sydänystävää. Olin toisaalta kateellinen heille, joilla oli paras ystävä ja he viettivät ystäviensä kanssa paljon aikaa. Olisin halunnut, että minulla olisi ollut paljon kavereita. Haaveilin myös aikoinaan siitä, että olisin ollut suosittu ihmisten keskuudessa esimerkiksi koulussa ja olin salaa kateellinen heille, jotka olivat suosittuja eli "kaikkien kavereita". Toisaalta, jos järjellä ajattelen, niin miten ihmeessä arka ja varautunut liikuntavammainen tyttö olisi saanut edes mahdollisuutta olla suosittu ihmisten keskuudessa? Toki se olisi voinut olla mahdollista, mutta silloin minun olisi pitänyt olla sosiaalinen, helposti lähestyttävä tai jotenkin muuten ihailtava persoona. Olin sen lisäksi kateellinen heille, jotka voittivat toistuvasti "reiluin kaveri" -äänestyksen koulujen kevätjuhlissa. Ajattelin sen äänestyksen voittamisen olevan merkki suosiosta ja siitä, että se olisi kouluaikoina toisenlainen saavutus hyvien arvosanojen lisäksi. 

Nuoruudessa itsensä etsiminen eli erityisesti ulkonäköön liittyvät asiat aiheuttivat hieman lisää kateuden tunnetta. Olin koko elämän tiedostanut olevani erilainen kuin muut ja peilannut itseäni erityisesti liikuntavammani kautta. Olin siis kateellinen heille, jotka olivat vammattomia ja pystyivät liikkumaan saumattomasti eli turhaa huomiota herättämättä. Samalla olin kateellinen heille, joiden keuhkot toimivat täydellä teholla, koska itsellä hengityselimistöni teho on seitsemänkymmenen prosentin luokkaa kroonisen keuhkosairauden takia. Sen lisäksi kärsin itse siitä, että olen ollut koko elämäni ajan keskivertoa lyhyempi ja nykyisin alitan 150 senttimetrin pituuden. Olen ollut aina suunnattoman kateellinen heille, jotka ovat pidempiä kuin minä. Saan olla tästä asiasta kateellinen erittäin monelle minua pidemmälle ihmiselle, mutta keksin itse ainakin kilometrin pituisen listan niistä asioista, joissa lyhyys on vain haittapuolena. Saan usein kuulla olevani "pieni ja söpö", mutta se ei paljoa lohduta esimerkiksi vaateostoksilla tai keikoilla yleisömassan seassa. Ihailin nuoruudessani ja ihailen vielä nykyäänkin pitkiä ihmisiä. Ajattelin, että jos olisin pidempi, niin elämässäni olisi hyvin moni asia paremmin. Olin myös ajatuksen tasolla valmis lähtemään johonkin toimenpiteeseen, jossa minulle saataisiin lisää mittaa varteeni. Olin myös ajoittain hieman kateellinen heille, joilla on isommat tissit kuin minulla on. Ajattelin, että mikäli minulla olisi enemmän esiteltävää etupuolella, niin olisin tullut ehkä huomatuksi paremmin vastakkaisen sukupuolen keskuudessa. Nykyisin pidän tuota ajatusta järjettömänä itseni kohdalla, mutta toisaalta ymmärrettävänä jonkun muun kohdalla. Toisaalta järjellä ajateltuna myöskään pituudella ei pitäisi olla mitään merkitystä elämässä menestymisen kannalta ja on olemassa vielä lyhyempiäkin ihmisiä kuin minä olen. Silti saan kehitettyä liikuntarajoitteestani, pituudestani ja puoliteholla toimivista keuhkoistani ongelman, jonka takia kateuden tunne nostaa päätään tasaisin väliajoin.

Teini-iän ohitettuani oman itseni etsiminen jatkui ja kateuslistalleni pääsivät sillä hetkellä muut ihmissuhdeasiat. Olin nuoruudesta lähtien toivonut, että voisin elää sellaista elämää kuin muutkin samanikäiset. Olen lähes koko elämäni ajan haaveillut siitä, että olisin jossain elämän vaiheessa parisuhteessa, kihloissa tai jopa naimisissa ja saanut myös mahdollisuuden perustaa perheen. Toisaalta pelkäsin, näkevätkö ihmiset minussa vain liikuntarajoitteen. Sinkkuaikoina olin äärettömän kateellinen heille, jotka löysivät vierelleen kumppanin. Olin ihan varma, etten itse löytäisi rinnalleni ketään. Kuvittein, että parisuhteessa elävien ihmisten elämä olisi jotenkin hohdokkaampaa monella tasolla ja tulisin ihmisenä hyväksytyksi, jos itsekin löytäisin jonkun ihmisen. Täytyy tunnustaa, että kokemattomana ihmisenä olin parisuhteellisille kateellinen myös seksin takia. Nykyisin parisuhteessa olevana olen hieman kateellinen heille, joilla on perhe. Omalla kohdalla perheen perustaminen ei ole se kaikista yksinkertaisin juttu ja on otettava huomioon monta asiaa. Tosin niitä asioita ehtii miettiä sitten, kun niiden aika koittaisi tulevaisuudessa.

Minulle on ollut myös tyypillistä, että toisten ihmisten menestyminen omassa elämässään on aiheuttanut ehkä jopa "turhaa" kateuden tunnetta. Silloin, kun itse vietin välivuosia ja mietin kuumeisesti seuraavaa opiskelupaikkaani, niin olin äärettömän kateellinen heille, jotka pääsivät  opiskelemaan. Ajattelin, että opiskelupaikan saamisen avulla he löysivät elämänsä suunnan ja itse olin niihin aikoihin äärettömän hukassa elämäni kanssa. Olin kateellinen heille siksi, koska koin itseni epäonnistujana ja opiskelupaikan saamisen tavoittelemisen arvoisena asiana. Kuvittelin itseni huonommaksi ihmiseksi, joka ei tulisi saamaan koskaan mieleistään opiskelupaikkaa. Kateuden tunteet eivät loppuneet sittenkään, kun lopulta sain jalan mieleisen opiskelupaikan oven väliin. Kuvittelin, että muut opiskelukaverit olisivat tulevaisuudessa parempia journalisteja tai viestinnän ammattilaisia kuin minä ja olin heille salaa kateellinen hyvästä opiskelumenestyksestä. Uupumuksen kokeneena olin samoille ihmisille kateellinen siitä, että he pystyivät valmistumaan ajallaan. Kuvittelin jopa ajallaan valmistumisen olevan saavuttamisen arvoinen asia, josta kehitin aikoinaan sairaan pakkomielteen. Nykyisin ajattelen enemmän omaa hyvinvointiani ja ajallaan valmistumisen tavoite on menettänyt merkityksensä.

Miten kateuden tunteet tulevat minussa näkyviin? Ne tulevat minussa julki hyvin monella tavalla. Tunteen näkyminen riippuu aivan täysin asiayhteydestä sekä mielentilasta. Kateus aiheutti katkeruutta esimerkiksi silloin, kun läheiset ihmiset löysivät parisuhteen tai opiskelupaikan minua aikaisemmin. Pahimmassa tapauksessa mieleeni tuli kateuspuuskassa sellaisia ajatuksia, että toivoin heidän parisuhteensa loppuvan lyhyeen. Erityisesti sellaisia ajatuksia tuli mieleen silloin, kun toisena osapuolena oli henkilö, josta itse olin myös kiinnostunut. Kateus on aiheuttanut myös tietynlaista surullisuutta silloin, kun joku on esimerkiksi päässyt useammin Cheekin keikalle tai saanut yhteiskuvan hänen kanssaan. Huomaan myös, että voimakas kateus aiheuttaa myös ajoittain huonoa käytöstä eli esimerkiksi selän takana puhumista. Selän takana juoruamista paheksun erityisesti itselläni ja myös muilla ihmisillä, mutta menen silloin vain kateuden tunteen mukana enkä ajattele seurauksia. Voin näyttää kateuden tunteen myös kehuilla ja sanomalla suoraan olevani kateellinen jollekin ihmiselle, jolloin siitä jää huomattavasti positiivisempi jälkimaku.

Uskon, että on olemassa myös asioita, joista ihmiset harvemmin ovat kateellisia. Ne liittyvät useammin sellaisiin asioihin tai tekoihin, joita ihmiset eivät arvosta toisilla ihmisillä tai jotka ovat yleisesti pahennusta aiheuttavia. En itse esimerkiksi tunne kateutta sellaisissa tilanteissa, jossa ihminen on osittain tarkoituksella hankkiutunut vaikeuksiin tai tehnyt esimerkiksi jonkun rikokseksi luokiteltavan asian. En myöskään usko, että ihmiset olisivat minulle kateellisia mistään asiasta. Kuka nyt olisi minulle kateellinen esimerkiksi liikuntavammastani, keuhkosairaudestani, lukion jälkeen vietetyistä välivuosista, koulukiusaamistaustastani, mielenterveysongelmistani, medianomiopinnoistani eli toisin sanoen hyvin epävarmasta tulevaisuudesta työllisyyden suhteen? Pidän sitä suunnattomana ihmeenä, jos jokin noista asioista aiheuttaisi toisille ihmisille kateutta. Ainoa kateutta aiheuttava asia olisi voinut toki olla peruskouluaikana liikuntarajoitteeni "ansiosta" saadut erityisjärjestelyt esimerkiksi liikunnassa ja opiskeluympäristössä muuten. En pidä sitäkään oikein todennäköisenä, koska itse olen koko elämäni ajan halunnut olla vammaton ja tasavertainen muiden kanssa.

Kateudesta puhuttaessa pitää nostaa vielä yksi ilmiö keskustelun aiheeksi. Olen miettinyt blogia kirjoittavana ihmisenä joidenkin mielestä tyypillistä ajatusmaailmaa, että blogiin negatiivisia kommentteja kirjoittavat olisivat kateellisia blogin pitäjälle. En usko itse tähän ajatusmaailmaan, vaikka nuorempana tuli salaa mietittyä tätäkin näkökulmaa blogikommentteja lukiessa. Suurimpana ongelmana tässä ajatusmaailmassa on se, että kateuteen vetoamalla eli kateuskorttia heiluttamalla suljetaan pois mahdollisuus nähdä muita näkökulmia asioihin kuin kirjoittajan oma näkökulma. Maailmassa on oikeasti sellaisia ihmisiä, jotka eivät pidä minusta ja haluavat kritisoida minua jostain. Se on normaalia elämää eikä siihen liity kateutta. Toki voi myös olla mahdollista, että negatiivisia kommentteja kirjoittavat ihmiset purkavat joko omaa pahaa oloaan blogin kirjoittajaan tai vaihtoehtoisesti kirjoittavat negatiivisia kommentteja puhtaasti loukkausmielessä. Sen lisäksi pitää myös tehdä selkeä ero asialliseen kritiikin ja asiattoman kritiikin välillä. Asiallinen kritiikki ja rakentava palaute muuten on sallittua ja jopa suotavaa, mutta on erittäin tärkeää muotoilla sanansa oikein. Hyvä ohje tähän on miettiä pariin otteeseen, miltä itsestä tuntuisi sellainen kommentti, jota on juuri kirjoittamassa toiselle.

Uskon, että kateutta ei voi myöskään yleistää pelkästään yhteen ihmisryhmään eli esimerkiksi ainoastaan suomalaisiin ihmisiin. Toki voi olla mahdollista, että juuri suomalaiset näyttävät kateuden tunteen selvemmin kuin muut, mutta onko asia ihan oikeasti näin? Mistä ylipäätään juontaa juurensa se sanonta, että "suomalaiset olisivat kateellisinta kansaa"? En haluaisi ainakaan itse ajatella, että kateus olisi hallitsevana piirteenä pelkästään yhdessä ihmisryhmässä, vaan se olisi yleinen mielentila kaikkialla maailmassa. Toki yksilöllistä on se, millä tavoin kateuden esimerkiksi naapurin hienompaa autoa tai suurempaa palkkapussia kohtaan tuo julki.

Kateus on ainakin itselläni sellainen mielentila, josta yritän päästä hiljalleen eroon. En ole huomannut kateuden tunteessa itselläni oikein mitään hyötyä, vaan ennemminkin haittaa. Kateuden tunteesta voisi olla silloin minulle hyötyä, jos se toimisi motivaationa esimerkiksi menestymisen tai paremman fyysisen kunnon tavoitteluun. Kateuden tunteen iskiessä voisi hyvin miettiä sitä, kuinka hyvin asiat itsellä on tai sitä, että asiat voisivat myös olla paljon huonomminkin kuin ne ovatkaan.


Kenelle sinä olet kateellinen ja miksi?
Tunnetko helposti kateutta?
Mistä mielestäsi kateus johtuu ja onko se aina tarpeellista?
  
 

20. kesäkuuta 2016

FAMOUS

Joskus tulee mietittyä sellaista asiaa ja erityisesti yhtä kysymystä eli "mitä jos olisin kuuluisa?"

Kysymykseen vastaaminen on vaikeaa, koska sitä en todellakaan ole. Olen ihan tavallinen Elina, ihan tavallinen ihminen ja kotoisin ihan tavallisesta kaupungista. Minussa ei ole mitään sellaista, mitä kannattaisi ihailla tai mistä kannattaisi ottaa oppia. En ole roolimalli tai esikuva yhtään kenellekään, mutta en ehkä edes haluaisi olla. Jos olisin, niin minun pitäisi olla täysin toisenlainen. Minun pitäisi olla sellainen, johon ihmiset voisivat samaistua jollain tavalla ja en saisi herättää pahennusta. Jos taas herättäisin pahennusta, minun pitäisi myöntää virheeni ja pahoitella sitä sydämeni pohjasta. Toisaalta minun täytyisi olla oma itseni eikä esittää mitään, mutta toisaalta minun pitäisi olla jossakin muotissa tai jopa ajatella jollakin tavalla, etten aiheuttaisi pahennusta ihmisten keskuudessa. Minun pitäisi siis olla ihminen, joka sulautuu joukkoon ja erottuu jotenkin joukosta. Jos sulaudun joukkoon liikaa, niin minussa ei olisi mitään kiinnostavaa. Jos taas erotun liikaa joukosta, saisin varmasti monenlaista huomiota osakseni, josta kaikki ei olisi välttämättä positiivista.

Mitä julkisuus käsitteenä oikein merkitsee? Olen saanut miettiä julkisuuden käsitettä jo opintojenikin kannalta. Se on omasta mielestäni massiivinen käsite ja sitä voi tarkastella hyvin monenlaisesta näkökulmasta. Julkisuuden käsite määritellään esimerkiksi Wikipedian mukaan "sosiaalisen elämän alueeksi, johon yksilöt voivat yhdessä tulla keskustelemaan ja tunnistamaan yhteiskunnan ongelmia ja vaikuttamaan poliittiseen toimintaan". Sen lisäksi julkisuutta voidaan määritellä "diskursiiviseksi tilaksi, jossa yksilöt ja ryhmät kokoontuvat keskustelemaan yhteisistä kiinnostuksen aiheista sekä mahdollisesti muodostamaan yhteisen mielipiteen". Julkisuuden käsitteen lisäksi on hyvä miettiä, mitä tarkoittaa julkisuuden henkilö. Julkisuuden henkilö määritellään Wikipedian mukaan "mediassa esillä olevaksi henkilöksi". He tulevat julkisuuteen useimmiten tiedotusvälineiden ja erityisesti keltaisen lehdistön kautta. Julkisuuden henkilöiksi päätyvät tai vaihtoehtoisesti hakeutuvat taiteellisten ammattien harjoittajat eli esimerkiksi muusikot ja näyttelijät sekä poliittisiin päättäjiin tai hallintoon kuuluvat henkilöt.      


Jokaisella on varmasti oma näkemys siitä, milloin ihminen on julkisuuden henkilö. Kaikista selkein ja ehkä joillekin itsestään selvin näkemys on se, että julkisuuden henkilö on ihminen, joka on jollain tapaa esillä julkisuudessa. Ovatko kuitenkaan kaikki julkisuudessa esiintyvät henkilöt varsinaisesti julkisuuden henkilöitä? En usko, koska julkisuudessa esiintyy useasti myös ihan tavallisia ihmisiä. Mielestäni on erittäin hienoa, että julkisuudessa nähdään ihan tavallisia ihmisiä kertomassa kokemuksistaan esimerkiksi keskusteluohjelmissa. Keskusteluohjelmissa voisi yhä enemmän hyödyntää asiantuntijoiden rinnalla kokemusasiantuntijoita eli tavallisia ihmisiä, koska se toisi niihin uutta näkökulmaa juuri tavallisen ihmisen silmin katsottuna. Liian paljon mediassa on vallalla ilmiö, jossa asiantuntijat kertovat niin sanotusti "ylhäältä päin", miten jokin asia on tai miten se tulee vaikuttamaan yhteiskuntaan. Vastapainoksi mediaan tarvitaan niitä "tavallisen ihmisen edustajia", jotka kertovat näkemyksensä siitä, miten jokin asia todella on vaikuttanut yhteiskuntaan tai juuri hänen elämäänsä. Jokainen ihminen on kuitenkin oman elämänsä parhain asiantuntija.


Tavallisista ihmisistä voi kuitenkin tulla julkisuuden henkilöitä. Ihmiset voivat nousta julkisuuden henkilöiksi hyvin montaa reittiä pitkin. Nykyisin sosiaalinen media on edesauttanut monen ihmisen pääsyä julkisuuteen jopa ihan yllättäen. Julkisuuteen nousemista näyttää jollakin tavalla edesauttavan sosiaalisen median palvelut, esimerkiksi Youtube ja Instagram. Sen lisäksi suosittujen blogien pitäjistä voi tulla eräänlaisia julkisuuden henkilöitä. Näiden lisäksi erilaiset tositelevisio-ohjelmat voivat olla joillekin ihmisille mutkattomin reitti julkisuuden parrasvaloihin. Tositelevisioformaattiin sopivia ohjelmia löytyy lähes joka lähtöön ja melkein jokaisesta elämänvaiheesta tai elämän osa-alueesta pitää tehdä nykyisin tositelevisiota. En ole koskaan ymmärtänyt sitä, miksi ihmiset haluavat katsoa esimerkiksi Big Brotheria tai muuta tositelevisioksi luokiteltavaa ohjelmaa. Syitä voi olla monia, esimerkiksi se, että joidenkin mielestä on hauska seurata toisten ihmisten sekoilua televisiossa. Toisaalta ihmiset voivat hakea tositelevisio-ohjelmien henkilöistä jotain samaistumispintaa omaan elämään tai omaan itseensä. Sen lisäksi yksinkertainen syy voi olla siinä, että käsikirjoitettuun tai miksei käsikirjoittamattomaan tositelevisio-ohjelmaan jää koukkuun niin kuin hyvään televisiosarjaan. Myönnän itsekin, että nykyään katson satunnaisesti jotain tositelevisioksi luokiteltavaa ohjelmasarjaa, mutta siinä pyrin itse katsoessani ymmärtämään myös sitä, miksi johonkin tositelevisio-ohjelmaan voi jäädä koukkuun.

Julkisuus voi myös mahdollistaa asioita. Nykypäivänä on tullut entistä selkeämmin esille se, että esimerkiksi suositut bloggaajat ja videobloggaajat ovat saaneet mahdollisuuden jopa omaan televisio-ohjelmaan. Sen lisäksi suositut bloggaajat pääsevät helpommin esimerkiksi bloggaamaan muotilehtien Internet-sivuille tai isompien blogiportaalien alle. Tällöin he voivat saada blogin kirjoittamisesta palkkiota ja saada blogilleen enemmän näkyvyyttä, joka mahdollistaa suuremman julkisuuden. En kuitenkaan ole aivan varma, onko tulevaisuudessa myös mahdollista, että suosituimmat bloggaajat tulevat korvaamaan esimerkiksi toimittajien työtä ja alkavat tuottaa sisältöä jopa lehtien palstoille. En edelleenkään näe blogeja journalismina tai bloggaajia journalisteina, mutta ymmärrän, että maailma muuttuu. Minä en ole vielä journalisti tai viestinnän ammattilainen ja blogini on journalismista erittäin kaukana, koska en halua sotkea blogiani journalismiin. Olen journalisti tai viestinnän ammattilainen vasta silloin, kun olen valmistunut  ja teen työtä joko journalistina tai viestinnän ammattilaisena. Olen luultavasti taas kerran kaavoihini kangistunut, mutta tällä hetkellä se ei haittaa minua.

Julkisuus voi mahdollistamisen lisäksi estää asioita. Olen kuullut erittäin paljon varoituksia siitä, että niin sanotusti negatiivisessa julkisuudessa paistatteleminen voisi tuoda henkilölle huonon maineen lisäksi esimerkiksi työpaikan menetyksen tai estää työpaikan saamisen kokonaan. Sen lisäksi uskon, että negatiivinen julkisuus voi antaa ihmiselle tietynlaisen leiman, jolloin julkisuudessa oleva ihminen nähdään pelkästään esimerkiksi yhden tapahtuman, mielipiteen tai muun ominaisuuden kautta. Julkisuuden henkilöt voivat joutua esimerkiksi juorulehtien palstoille, joissa voidaan ruotia kovin sanoin heidän ongelmiaan ja heidät aletaan nähdä ainoastaan niiden ongelmien kautta. Hyvänä esimerkkinä voivat olla myös esimerkiksi johonkin vähemmistöön kuuluvat ihmiset, jolloin esimerkiksi yksittäisen ihmisen tekemät lainvastaiset teot voivat leimata koko vähemmistöryhmän samanlaisiksi. Joidenkin ihmisten on hyvin vaikeaa luopua heidän saamasta ensivaikutelmastaan tai ennakkoluulosta, jota julkisuus saattaa tahattomasti ylläpitää. Julkisuus siis voi estää näkemästä ennakkoluulon taakse ja ajatella jokaista ihmistä omana yksilönään.

Olen ihmetellyt sitä, onko esimerkiksi bloggaajilla tai ylipäätään julkisuuden henkilöillä oikeutta enää yksityisyyteen. Olen monesti huomannut, että mitä suositummaksi blogi tai julkisuuden henkilö tulee, sitä enemmän ihmiset ovat uteliaita tietämään henkilön yksityiselämään kuuluvista asioista. Bloggaajalta saatetaan kysyä hyvin henkilökohtaisia asioita, esimerkiksi perheestä, parisuhteesta tai jopa taloudellisesta tilanteesta. Jotkut blogien lukijat olettavat, että bloggaajalla olisi jokin velvollisuus kertoa lukijoilleen kaikki mahdolliset yksityisasiat heidän elämästään, joista taas nämä jotkut "järkevät ihmiset" voisivat saada uutta nälvimisen aihetta elämässään. Pahimmassa tapauksessa bloggaajan tai muun julkisuuden henkilön asioita voidaan alkaa riepotella erilaisilla keskustelupalstoilla, jolloin asioiden totuuspohja saattaa vääristyä tai sitä ei ole ollenkaan. Tämä kaikki riepottelu oikeutetaan sillä, että "kun kirjoittaa julkista blogia tai on julkisuudessa, niin kaikenlainen julkisuus on vain kestettävä". Ymmärrän tuon toteamuksen osittain, mutta vain tiettyyn pisteeseen asti. Ymmärrykseni loppuu välittömästi siihen, kun riepotteluun vedetään mukaan täysin ulkopuolisia asioita tai ihmisiä. Mielestäni on väärin juuri ulkopuolisia ihmisiä eli esimerkiksi julkisuuden henkilön läheisiä kohtaan, että heitä vedetään sellaiseen keskusteluun mukaan, joihin heillä ei ole osaa eikä arpaa. Toisaalta myös ulkopuolisten asioiden eli esimerkiksi menneisyydessä tapahtuneiden asioiden tahallinen mukaan vetäminen voi loukata jo julkisuuden henkilöä itseään, mikäli hän ei ole halunnut niitä asioita julkisuuteen tuoda. Valitettavasti julkisuuden henkilöiden menneisyydessä tapahtuneiden asioiden tai  paljastusten ansiosta tiedotusvälineet saavat mielenkiintoista uutta materiaalia julkaistavaksi. Tämän ansiosta esimerkiksi julkisuuden henkilöihin kohdistuneet juorut mahdollistavat juorulehtien julkaisemisen ja muun "keltaisen lehdistön" toiminnan jatkumisen. Usein ihmiset lukevat juorulehtiä juuri viihtymistarkoituksessa eikä niitä oteta tosissaan.

Siitä huolimatta, että en koe itseäni julkisuuden henkilöksi, niin kirjoitan itse julkista blogia. Blogiani voi siis lukea ja kommentoida kuka tahansa. Blogissani kerrottuja asioita ja minua itseäni voidaan riepotella myös keskustelupalstoilla. Sen lisäksi sellaisia asioita, joita ei blogissani edes ole kerrottu, voidaan riepotella keskustelupalstoilla. Läheiset ihmisetkin saattavat joutua riepottelun kohteeksi, vaikka en sitä tahtoisi ja pitäisin ne visusti blogin ulkopuolella. Olen tavallaan mielessäni hyväksynyt sen ja varautunut siihen, että bloggaajana minua voidaan kohdella julkisesti monella tavalla ja kaikki saamani kohtelu ei välttämättä ole siitä positiivisemmasta päästä. Olen ottanut jopa tietoisen riskin kirjoittamalla sellaisistakin asioista, joista ihmisillä on monenlaisia mielipiteitä. Olen ottanut käsiteltäväksi myös asioita, joista jotkut olisivat hiljaa ja pitäisivät ne pelkästään yksityisinä. Miksi sitten asetan itseni riskialttiiksi julkisuudelle ja maalitauluksi kaikenlaiselle kritiikille? Päällimmäinen syy tälle on se, että mikäli edes yksi ihminen pystyisi samaistumaan teksteihini tai saisi muuten vertaistukea, niin se olisi minulle jo suuri asia. Vertaistuen tarjoamisen lisäksi haluan tuoda omia ajatuksiani laajemmin julki. Jotkut sanovat sitä myös huomionhauksi tai säälipisteiden kerjäämiseksi, mutta itse en näe sitä sellaisena. Toisaalta se riippuu aivan täysin siitä, millaista blogia sattuu kirjoittamaan. Ymmärrän myös ihmisten halun bloggaamiseen, koska he näkevät bloginsa ja blogissa kirjoittamansa asiat ainutlaatuisina ja haluavat tuoda niitä julki myös muille. Suosituksi bloggaajaksi ja jopa julkisuuden henkilöksi pääseminen vaatii kuitenkin määrätietoista työtä ja uskoa omaan juttuunsa myös niillä vaikeimmilla hetkillä. Toisaalta uskon myös siihen, että suosituksi bloggaajaksi tuleminen saattaa olla myös osittain tuurista kiinni.

Voin myöntää, että minulla ei ole itsesuojeluvaistoa ja olen joidenkin ihmisten mukaan liian avoin ihminen. Itsesuojeluvaistottomuus ja liiallinen avoimuus näkyvät siinä, että kerron liian helposti liian yksityisiä asioita jopa uusille tuttavuuksille tai blogissani. Se saa minut näyttäytymään huonossa valossa, koska liiallinen avoimuus ei välttämättä ole hyvästä. Liiallista avoimuutta voidaan käyttää myös ihmistä vastaan. Silti osaan olla tarkkana sellaisissa yksityisissä asioissa, jotka koskevat muita ihmisiä eli esimerkiksi läheisiäni. Haluan suojella läheisiäni julkisuudelta siitä syystä, etteivät he joutuisi kohtaamaan esimerkiksi sellaisia kommentteja, joita minä välillä joudun kohtaamaan. Onneksi vielä ei ole tullut vastaan sellaista tilannetta, että läheisiini olisi suunnattu asiattomia kommentteja tai heitä olisi riepoteltu Internetin keskustelupalstoilla. Pyrin kuitenkin olemaan valppaana ja ennakoimaan parhaani mukaan mahdollisia tilanteita. Toisaalta hyvällä ennakoinnillakaan en voi estää mahdollisia julkisen bloggaamisen lieveilmiöitä.


Olen miettinyt myös hyvin monta kertaa, haluanko tulla kuuluisaksi blogini kautta. Haluanko pitää blogini vain niin sanotusti pienen lukijajoukon juttuna vai haluanko kasvattaa lukijamäärääni ja saavuttaa jotain suurempaa näkyvyyttä Internetin tai jopa median puolella? Haluanko ylipäätään tulla tunnetuksi esimerkiksi "vammaisbloggaajana",
joka tarjoaa vertaistukea samassa tilanteessa oleville ihmisille vai haluanko saavuttaa jotain merkittävää esimerkiksi vaikuttamisen tasolla? Voiko yksittäisen ihmisen tekstit saada niin paljon näkyvyyttä, että sillä saisi aikaan jotain merkittävää? Uskon, että blogin kautta kuuluisaksi tuleminen on itseni kohdalla erittäin epätodennäköistä, mutta silti mahdollista. Suuremman lukijajoukon haalimiseen liittyy kuitenkin omat riskinsä eli minun pitäisi olla entistä tarkempi kirjoittamistani teksteistä ja muutenkin miettiä julkaisemiani asioita esimerkiksi sosiaalisessa mediassa. Olen myös miettinyt sitä, että millaisia "lieveilmiöitä" mahdollinen blogin kautta kuuluisaksi tuleminen voisi tuoda tullessaan. Sen lisäksi olen erityisesti pohtinut sitä, että miten blogin kirjoittaminen ja varsinkin blogissa kerrotut asiat tulevat vaikuttamaan mahdollisesti oikeaan elämään eli esimerkiksi työelämään ja työnsaantimahdollisuuksiin. Blogitekstien perusteella minusta voi saada aivan eri kuvan kuin tosielämässä, vaikka haluan antaa itsestäni totuudenmukaisen kuvan myös Internetissä. En voi kuitenkaan tietää sitä, mitä kaikkea ihmiset ajattelevat minusta blogini perusteella ja millaisen kuvan ulkopuoliset ihmiset minusta saavat blogin kautta.

Sanon välillä vitsillä kavereilleni, että he ovat julkisuudesta tuttuja, jos heistä tehdään juttuja lehteen, radioon tai he ovat näkyvillä mediassa. Minusta itsestänikin on tehty joitakin lehtijuttuja esimerkiksi Helsingin Sanomien Kuukausiliitteeseen vuonna 1990 ja synnyinkaupunkini paikallislehteen, mutta en luokittele itseäni julkisuuden henkilöksi. Julkisuutta voi katsella niin monesta näkökulmasta, että tekstiä voisi tulla kokonaisen kirjan verran. Tiedostan myös sen. että jonkinlainen julkisuus tulee niin sanotusti "kaupan päälle" jo ammatinvalintaani ajatellen, halusin sitä tai en. 



Millainen näkemys juuri sulla on julkisuudesta? 
Hakeutuvatko ihmiset liian helposti julkisuuteen?

Onko sun mielestä julkisuudesta jotain hyötyä tai kenties haittaa?

29. huhtikuuta 2016

EKSYVÄINEN

Olen jo pidempään miettinyt tämän tekstin kirjoittamista. Olen myös miettinyt sitä, kirjoitanko tästä aiheesta ollenkaan. Tästä aiheesta kirjoittamisessa on kaksi puolta.

Olen aina vedonnut siihen, että viime vuoden keväänä tapahtuneet asiat eivät edes kuulu suurelle maailmalle. Olen sitä mieltä edelleen, että yksityiskohdat kuuluvat vain luotettaville ihmisille. Toisaalta olen sitä mieltä, että minun pitää olla ihmisille rehellinen ja kertoa pintaraapaisu siitä, mitä tapahtui sen jälkeen, kun pelko loppuun palamisesta otti vallan. Tämä teksti on siis eräänlainen jatko-osa edelliselle.

Myönnän, että olin vuoden 2014 keväällä ja erityisesti 
syksyllä erittäin hukassa. Minulla oli vielä silloin suunnitelmat täysin selvillä eli tarkoituksenani oli vetää opinnot loppuun määräajassa ja vielä hyvin arvosanoin. Pidin tuon tavoitteen kirkkaana mielessäni aina ja olin valmis tekemään melkein mitä tahansa, jotta olisin saanut tavoitteen saavutettua. Olinhan suoriutunut ensimmäisestä ja toisesta opiskeluvuodesta niin hyvin, että ei olisi varmasti mitään ongelmaa suoriutua jäljellä olevista vuosista samalla tahdilla. Kuvittelin myös, että minun oli vaikka väkisin pysyttävä muiden samana vuonna kanssani aloittaneiden tahdissa, koska silloin onnistuisin parhaiten tavoitteessani. Pidin myös opintojen suorittamista eräänä tärkeimpänä saavutuksena elämässäni, koska se voisi avata lisää mahdollisuuksia sille elämälle, joka avautuisi minulle opintojen jälkeen. Halusin myös panostaa opintoihini enemmän kuin sadalla prosentilla, koska olin vihdoin päässyt opiskelemaan sitä alaa, jota halusin enemmän kuin mitään muuta. Se oli yksi niistä unelmista, jonka en uskonut koskaan toteutuvan. Siitä hetkestä lähtien, kun sain tietää uudesta opiskelupaikastani, lupasin itselleni panostaa opiskeluihin niin täysillä kuin vain pystyisin. Kahden välivuoden jälkeen onnistumisen kokemukset olivat enemmän kuin kaivattuja, koska koin välivuodet jotenkin epäonnistumiseksi. Olin epäonnistunut siinä, etten päässytkään opiskelemaan heti lukion jälkeen. Toisaalta sain viettää ikimuistoisen vuoden Lahdessa välivuosien ansiosta, mutta samalla ajattelin sitä, miten useammat ihmiset saivat opiskelupaikan lukion jälkeen eivätkä roikkuneet toimettomana niin kuin minä tein.

Ensimmäisenä opiskeluvuotena opettajani kysyi minulta jopa hieman yllättäen henkilökohtaisen opintosuunnitelman keskustelussa, että olenko koskaan palanut loppuun. Sanoin, että lukiossa sellainen tilanne oli kyllä lähellä, koska ylioppilaaksi pääseminen oli kuin työvoitto. Hän totesi, että jokainen kulkee opinnoissaan omaa polkua ja suorittaa opinnot omassa tahdissaan. Hän myös sanoi, että mikäli tulee tilanne, että "päin seinää käveleminen" on lähellä, niin hänelle voi tulla puhumaan asiasta. Sanat ovat jääneet mieleeni tähän päivään asti ja koin, että hän ymmärsi tilanteeni täysin. Sain myös ensimmäisen vuoden keväällä samalta opettajalta 
kehuja siitä, että sain ensimmäisenä vuotena kasaan hyvän määrän opintopisteitä. Halusin myös lunastaa lupaukseni, että pystyisin jatkossakin samaan suoritukseen jopa hinnalla millä hyvänsä.

Huomasin, että aloin olla poikkeuksellisen väsynyt jo toisen opiskeluvuoden keväänä. Sisälläni oli silloin jo pienimuotoinen ristiriita, että enhän minä voi olla väsynyt jo siinä vaiheessa opintoja. Minun oli pakko jaksaa eli minun oli pakko olla vahva. Halusin pitää väsymykseni itselläni, mutta toisaalta huusin sisäisesti apua koko ajan. Avunhuutoni näkyivät ulospäin hyvin voimakkaana stressaamisena melkein kaikesta opiskeluun liittyvästä. Stressaamisesta seurasi myös vihastumista hyvin pienestä ja huomasin ärähteleväni muille ihmisille herkästi. Toisaalta romahdin itkemään herkästi muiden edessä, mikä hävetti minua suuresti. Suurin pelkoni ikinä tuolloin oli epäonnistuminen opinnoissa. Pelkäsin jopa sairaalloisesti kaikkea mahdollista, jossa voisin epäonnistua. Pahin mahdollinen asia oli, että mitä sitten teen, jos palan loppuun. Koin suureksi häpeäksi ja epäonnistumiseksi myös sen, jos en valmistu ajallaan muiden kanssa ja opinnot viivästyvät. Olin kehittänyt ajallaan valmistumisesta pakkomielteen, joka sai valtaa ajatuksissani jopa sairaalla tavalla. En nähnyt elämälläni mitään merkitystä, jos en valmistuisi ajallaan. En nähnyt itselläni mitään arvoa, jos en valmistuisi ajallaan. Olin jopa päättänyt, että mikäli en valmistuisi ajallaan, niin keskeyttäisin opinnot kokonaan. Ne olivat hyvin pelottavia ajatuksia, jotka saivat päässäni valtaa aina vain enemmän.


Huomasin jo hyvin varhaisessa vaiheessa sen, että kaikki eivät välttämättä osaa suhtautua ymmärtäväisesti tilanteeseeni. Menin oikeastaan viimeisillä voimillani hakemaan tilanteeseeni apua ja luotin täysin siihen, että tilanteeni ymmärretään yhtä hyvin kuin ensimmäisen vuoden opettajani sen ymmärsi. Avun sijaan soveltuvuuttani koko alalle kyseenalaistettiin ja minulle maalattiin sellaisia tulevaisuuden näkymiä, että minusta ei olisi lainkaan työelämään, mikäli olen vaarassa uupua jo nyt. Minua myös ohjattiin erikoistumaan aivan toiseen erikoistumisvaihtoehtoon kuin itse suunnittelin suuntautuvani, koska en kestäisi voimakasta stressiä kuitenkaan ja todellisuudessa työelämä on raadollinen. En ole ollut ikimaailmassa niin lannistettu kuin tuon keskustelun jälkeen olin. Sisälläni nousivat samalla sekunnilla hyvin voimakas viha ja näyttämisen halu. Halusin näyttää kykyjäni epäilleille ihmisille, mihin minusta todella on ja lisäsin kierroksia suoritusvauhtiini. En silti koskaan osannut kuvitella, että tämä näyttämisen halu tulisi minulle kohtalokkaaksi. 

Kuvittelin tuon keskustelun jälkeen, että uupuminen on sellainen asia, josta ei saa puhua julkisesti. Aloin pitää asiaa vielä enemmän itselläni ja olin aivan varma siitä, että tilanne menee joskus ohi. Jopa vanhempani olivat sitä mieltä, että asia olisi vain välivaihe ja vihjaisivat, ettei minun kannattaisi mainita asiasta missään tilanteessa, koska siihen suhtauduttaisiin negatiivisesti. Aloin myös uskoa pakkomielteisesti, että kykyjäni epäilevät ihmiset ovat oikeassa eli oikeasti olen vain helvetin laiska ja saamaton ihminen, joka ei sovellu tälle alalle ja josta ei ole yhtään mihinkään. Pahimmillaan jopa pelkäsin muita ihmisiä, en pystynyt kohtaamaan heitä ja ajattelin koko ajan, että jokainen ihminen toivoo tai jopa tekee minulle pahaa.

Yritin pitää viimeiseen asti kulisseja yllä, vakuutin pärjääväni ja kätkin sisälleni kaiken mahdollisen pahan olon. Minun oli vain pakko pitää itseni kasassa, koska en todellakaan halunnut epäonnistua ensimmäisessä työharjoittelupaikassa. Minun oli tehtävä hyvä vaikutus harjoitteluohjaajaani, joka osoittautui aivan ihanaksi ja ymmärtäväiseksi ihmiseksi. Työharjoittelupaikassakaan ei ollut todellakaan mitään valittamista ja toivoin, ettei kukaan näkisi minusta, että romahtaisin minä hetkenä tahansa.


Kulissini romahtivat täydellisesti eräänä helmikuisena perjantaina vuonna 2015. Se oli yksi traumaattisimmista päivistäni vanhempieni sairastumisen jälkeen. Jäin siitä hetkestä lähtien äitini pakottamana määrittelemättömän pituiselle sairauslomalle, koska tilanteeni oli päässyt niin pahaksi. Tilanteen kärjistyessä tarvittiin myös kahdesti järeämpiä toimenpiteitä, jotta tilanteeni tasaantuisi. Yksityiskohtaisesti järeämmistä toimenpiteistä tietävät he, joille olen maininnut eivätkä kaikki yksityiskohdat koko maailmalle edes kuulu.

Olin palanut loppuun liiallisen yrittämisen ja vahvana pysymisen seurauksena. Ei tämän pitänyt mennä näin, koska minun piti olla se, joka kestää mitä vain, pysyy vahvana ja pärjää joka tilanteessa. En minä yksinkertaisesti voinut palaa loppuun. Olenko niin huono ihminen, etten jaksa sellaisia vastoinkäymisiä, joista muut selviävät ja jatkavat elämää? Miksi tilanne ei mennyt vain ohi, niin kuin kaikki sanoivat? Tärkeimpänä kysymyksenä pyöri koko ajan, että mitä ihmettä minä enää elämälläni teen ja onko elämälläni enää mitään merkitystä? Oliko ylipäätään millään enää mitään väliä?

Tilateen takia pääni sisällä oli valtava häpeä ja kriisi tulevaisuudesta. Häpesin tilannettani niin paljon, etten kertonut siitä aluksi kuin läheisimmille ystävilleni. Yllätyin myös siitä, kuinka hyvin tilanteeseeni suhtauduttiin ja minua kannustettiin etenemään opinnoissani omaa tahtia. Tulevaisuuden kriisi johtui siitä, että opintoni tulisivat viivästymään ja en valmistuisi tavoiteajassa. Se ahdisti mua enemmän kuin mikään muu asia. Tilannettani voisi kuvata niin, että elämässäni olisi painettu pause- tai stop -painiketta ja samaan aikaan ympärillä elämä menee eteenpäin. Toipuminen oli hidasta ja yritin palata loppukeväänä eli kuitenkin liian aikaisin takaisin opintojen pariin, joka sai aikaan toisen putoamisen pohjalle. Tein myös elämässäni sellaisia ratkaisuja, jotka olivat siinä tilanteessa hyvinkin tunteiden vallassa tehtyjä. Eniten minua pelotti se, että mitä jos en nouse pohjalta ikinä ja jään ikuisiksi ajoiksi sairauslomalle "veronmaksajien elätiksi"?

Näin jälkeenpäin ajateltuna eniten tilanteestani kärsivät läheiseni eli erityisesti avopuolisoni ja vanhempani. He joutuivat katsomaan vierestä sitä, kun minä huusin kokonaisvaltaisesti apua, halusin päästä pois elämästäni ja olin hyvin arvaamaton pahimpina kausina. Minusta nousi myös esiin sellaisia piirteitä, joita itsekin pelästyin ja joihin saan parhaillaan apua. Suoraan sanottuna on aikamoinen ihme, että olemme avopuolison kanssa edelleen yhdessä, koska tilanne oli meille kummallekin erittäin rankka ja koetteli erittäin paljon suhteen kestoa. Muutuin uupuessani erittäin itsekkääksi, häijyksi ja arvaamattomaksi läheisiä ihmisiä kohtaan. Huomasin myös eristäytyväni tarkoituksella esimerkiksi opiskelukavereistani, koska koin, että minulla ei ole heille mitään annettavaa. Tämä harmittaa minua suuresti nykyään, koska eristäytyminen on jäänyt päälle. Olin itse niin sokaistunut tilanteelle, että en jopa tunnistanut olevani psyykkisesti erittäin huonossa kunnossa. Äitini sanoi moneen kertaan, että hän ei halua menettää minua sairaudelle. Se sairaus on nimeltään masennus.


Päätin palata takaisin opintojen pariin syksyllä 2015. Opintoihin palaaminen pelotti minua hyvin paljon, koska mielessäni pyöri vain se, että mitä jos historia toistaa itseään ja uuvun uudelleen. Huomasin, että minulla oli pelosta huolimatta opiskelumotivaatiota enemmän kuin koskaan ennen ja se sai minut rohkaistumaan. Silti en ollut vieläkään tajunnut tilanteen vakavuutta ja suuren motivaatiomäärän kanssa olin jo menossa pää kolmantena jalkana suorittamaan eteenpäin opintoja. Onneksi koulusta löytyi ihmisiä, jotka takoivat järkeä päähäni ja saivat minut hidastamaan tahtiani. He ajattelivat terveyttäni, jota minä itsesuojeluvaistottomana ihmisenä en kovin usein ajattele. Tällä hetkellä tilanne on se, että yritän saada itseni koulusta ulos vuonna 2017. Pidin sitä aluksi erittäin huonona ajatuksena, mutta "järki-ihmiset" muistuttivat minua siitä, että noin pahan uupumisen jälkeen on erittäin tärkeää edetä rauhassa. Luulen, että he tietävät paremmin asian kuin minä. Sen lisäksi aion kääntää myös sen kortin siitä erikoistumisvaihtoehdosta, jota vastustin erittäin voimakkaasti syksyllä 2014. En ole katunut valintaani eli vastustamiseni oli täysin turhaa, koska minun parastani taidettiin ajatella siinäkin asiassa.

Voin sanoa, että tämä kokemus on kasvattanut minua ja näin oli ehkä tarkoituskin tapahtua. Tämän tarkoitus oli saada minut pysähtymään ja tajuamaan sen, että aina ei tarvitse jaksaa, kestää mitä tahansa ja pärjätä. Erityisesti tämä sai tajuamaan sen, mitä seuraa, jos tavoittelee täydellistä suoritusta joka asiassa. Silti avun pyytäminen on vieläkin vaikeaa, koska ei voi koskaan olla varma siitä, miten pyytämiseen suhtaudutaan. Opintojen venymisen ja valmistumisen viivästymisestä kumpuava häpeä on tällä hetkellä prosessoinnin alla ja toivon, että pääsen joskus siitä eroon. Tärkeintä on kuitenkin pitää itsestä huolta kokonaisvaltaisesti. Fyysisen hyvinvoinnin lisäksi henkisen hyvinvoinnin huolehtiminen on varsinkin omalla kohdallani tärkeää.

Toivon, että en enää koskaan joudu kokemaan samanlaisia asioita kuin keväällä 2015. En enää koskaan halua kokea noin täydellistä romahdusta. En enää koskaan halua aiheuttaa läheisilleni niin paljon pelkoa ja huolta, mitä aiheutin silloin. Silloin, kun on kerran uupunut pahoin, niin uudelleen uupumisen riski on aina olemassa suurempana. Valitettavasti olen nähnyt myös liian läheltä, mihin valtava stressaaminen ja uupuminen voi johtaa eli vakavaan sairastumiseen myöhemmin elämässä. En haluaisi joutua siihen samaan tilanteeseen kuin läheiseni joutui. Äitini sanoo minulle vieläkin, että stressaamalla saan itseni varmemmin ennenaikaiseen hautaan.


Edellinen samaa aihetta sivuava teksti sai otsikoksi Cheekin biisin, joka on ehdottomasti suosikkibiisini artistilta. Biisi nostaa vieläkin voimakkaasti tunteet pintaan, koska koen samaistuvani siihen biisiin lähes täysin. Toisaalta nyt koen, että se kertoo kohdallani selviytymisestä. Voin sanoa, että on aikamoinen ihme, että olen tänä päivänä tässä eli olen hengissä ja tarkemmin ajateltuna kaikki on nyt yllättävän hyvin. Ikinä ei voi tietää huomisesta päivästä, mutta sitä ei kannata miettiä tänään. Olen erittäin kiitollinen myös läheisille ja niille ystäville, jotka pysyivät mun rinnalla vaikeinakin hetkinä. Pyydän myös anteeksi heitä, että en ole ollut mikään paras ihminen vaikean tilanteen keskellä. Usein riittää vain tieto siitä, että he ovat tukenani silloin, kun itse olen ollut vähän vähemmän vahva. Se merkitsee minulle paljon ja aion tukea itselleni rakkaita ihmisiä jatkossa!

Haluan tällä tekstillä myös tuoda esiin sen, että vaietuista asioista on hyvä puhua ääneen, jotta se toisi vertaistukea muille samassa tilanteessa olleille tai saman kokeneille ihmisille. Tiedostan myös sen, että tämäkin teksti voi tuoda minulle ongelmia tulevaisuudessa tai tätä voidaan myös käyttää minua vastaan. Painotan vielä, että kyseessä on ainoastaan pintaraapaisu siitä, mitä tapahtui tuon vuoden aikana. Yksityiskohtaiset tiedot kuuluvat vain luotettaville ihmisille tai vaihtoehtoisesti pelkästään itselleni. 

Toivottavasti ymmärrät päätökseni! :)







Oletko koskaan ollut lähellä uupumusta tai jopa kokenut sen?
Onko tällaisista asioista kirjoittaminen hyvä asia vai pitäisikö näistä vaieta täysin?

14. helmikuuta 2016

SIIVET AUKI

Jokaisella ihmisellä on varmasti unelmia. Ne voivat olla joko suuria tai pieniä asioita, jotka ovat joko realistisia tai sitten enemmän korkealentoisia. Itse uskon siihen, että unelmat on tehty toteutettaviksi ja jos ne eivät toteudu aivan täysin, niin ne voivat toteutua osittain tai pienen mutkan kautta. Minulle on sanottu, että minulla on hyviä unelmia ja on hyvä asia, kun pidän niistä kiinni ja menen niitä kohti. Millaisia unelmia minulla on ollut aikaisemmin ja millaisia on juuri nyt? Mitkä unelmat olen saavuttanut ja mitkä odottavat tuolla jossain tulevaisuudessa toteutumista?

AMMATTI. Olen jo pienestä asti unelmoinut siitä, mikä minusta tulisi isona. Muistan vielä tänäkin päivän sen, että pienenä unelma-ammattini oli joko eläinlääkäri tai hevosenhoitaja. Jouduin kuitenkin hautaamaan nuo haaveet, koska minua sivistettiin eläinlääkärin ammatin todellisuudesta ja hevosia ei muutenkaan ollut näköpiirissä, joten ei olisi ollut pahemmin mitään, mitä voisi hoitaa. En muista oikeastaan sitä, mistä sain päähäni aikoinaan toimittajan ammatin ja aloin mennä sitä kohti. Luulen, että isäni freelancer-koripallojutuilla saattaa olla osuutta asiaan, mutta itse haluan tulevalla urallani valita juuri vaikuttamisen tien.

Minulle tärkeintä on siis tulevalla urallani päästä vaikuttamaan yhteiskunnallisesti tärkeisiin asioihin nostamalla erityisesti niitä vaiettuja asioita ihmisten tietoisuuteen. Toki minun pitää tulevaisuudessa olla valmis tekemään juttua ihan kaikesta mahdollisesta eli esimerkiksi kevään ensimmäisistä leskenlehdistä tai lumen alta näkyviin ilmestyneestä koirankakasta. Haluan tulevalla urallani antaa mahdollisuuden sellaisille ihmisille ilmaista mielipiteensä asioihin, jotka eivät niin usein saa mahdollisuutta päästä ääneen ja vaikuttaa yhteiskunnallisiin asioihin. Toisaalta en voi koko maailmaa muuttaa, mutta omalla panoksellani haluan auttaa yhteiskuntaa menemään parempaan suuntaan. Olen myös valmis parantamaan ammattitaitoa ja kouluttautumaan lisää, jos koen sen tarpeelliseksi ja saan sen avulla varmemmin töitä.

TYÖPAIKKA.
Olen pitänyt nuoresta asti itselleni selvänä asiana, että koulusta valmistumisen jälkeen teen kaikkeni, että saisin joko koulutustani vastaavan työpaikan tai ylipäätään mahdollisuuden tehdä töitä jollain tavalla. Nykyisin Suomen taloudellisen tilanteen ollessa vähän mitä on, työpaikan saaminen ei olekaan niin helppoa kuin sen luulisi olevan. Olen kuullut liian monesti sen, että työnhakijalla pitäisi olla "20 vuotta ikää ja kolmenkymmenen vuoden työkokemus", joka valitettavasti pitää paikkaansa jossain tilanteissa myös omalla alallani. Minua myös suoraan sanottuna pelottaa, että fyysiset ominaisuuteni eli liikuntavammaisuuteni ja henkisen puolen vaikeudet eli mielenterveysongelmani vaikuttaisivat merkittävästi työpaikan saantiin tai jopa estäisivät sen kokonaan. En ole kuitenkaan tulevaisuudessa hakemassa töitä tai ylipäätään työskentelemässä vammallani tai mielenterveyden diagnooseillani, vaan osaamisellani ja tiedolla, joita medianomikoulutus minulle antaa.


Toivon myös enemmän kuin mitään muuta, että tulevaisuudessa vammaiset tai ihmiset, joille työn saanti on vaikeampaa kuin muiden, olisivat tasavertaisessa asemassa työnhaussa muiden ihmisten kanssa. Vammaisilta ja sellaisilta ihmisillä, joilla on jokin rajoite tai muu diagnoosi, löytyy varmasti osaamista ja taitoja, jotka valitettavasti jäävät liian helposti vamman tai diagnoosin varjoon. Haluaisin tulevaisuudessa esimerkiksi päästä mukaan johonkin hankkeeseen, joka voisi edistää vammaisten tai muuten vaikeammin työllistyvien mahdollisuuksia päästä kiinni työelämään. Vaihtoehtoisesti haluan nostaa esille tätä teemaa myös omalla urallani eli esimerkiksi tehdä juttusarjan tästä aiheesta. En halua sulkea silmiäni asialta, koska vammaisten vaikea työllistyminen koskettaa minuakin ja haluan, että kaltaiseni pääsisivät näyttämään taitonsa ja osaamisensa rohkeasti myös työnantajien silmissä. 

KOTIPAIKKAKUNNAN MUUTOS. En ole koskaan ajatellut, että asuisin koko elämääni Karkkilassa. Olen kokenut aikaisemmin koko kaupunkia kohtaan ristiriitaisia tunteita ja välillä jopa hävennyt sitä, että asun kaupungissa, jossa periaatteessa kauppatorin ympäri ajamalla on nähnyt koko kaupungin. Olen myös kokenut sen hieman kaksijakoisena sen, että olen lähtöisin noin 9 000 asukkaan kaupungista, jossa lähes kaikki tuntevat toisensa ja muutenkin piirit ovat helvetin pienet. Varsinkin lukion jälkeen julistin suureen ääneen, että halusin muuttaa kotikaupungista pois ja katkaista välit niihin ihmisiin ja asioihin, jotka muistuttavat minua tästä kaupungista. 

Suunnittelin pitkään, että lukion jälkeen lähtisin Tampereelle lukemaan tiedotusoppia yliopistoon. Elämä ei kuljettanut minua kuitenkaan sinne, vaan päädyin ensin Lahteen opiskelemaan journalismia kansanopistoon vuodeksi. Lahdessa löysin itseni ja vapauduin uuden ympäristön ja ihmisten avulla. Lahden jälkeen palasin takaisin Karkkilaan ja sen jälkeen elämä ajoi minut puoleksi vuodeksi Lohjalle opiskelemaan liiketaloutta ammattikorkekouluun. Kohtalo puuttui peliin myös syksyllä 2012, kun pääsin opiskelemaan journalismia Turun ammattikorkeakouluun. Vietin Lahdessa elämäni parhaimman vuoden ikinä ja Turussa vaikutan edelleen. Voisin mielihyvin asettua Turkuun pidemmäksi aikaa tai ehkä elämä kuljettaa minut joskus pääkaupunkiseudulle. Nykyisin en ole enää niin vihamielinen synnyinkaupunkiani kohtaan, mutta täällä on kiva tulla aina välillä käymään. 

YSTÄVÄT. Minulla on ollut lähes aina hyvin vähän ystäviä tai kavereita. Olen jotenkin tottunut siihen enkä oikeastaan koskaan ole kaivannut suurta ihmisjoukkoa ympärilleni. Toisaalta olisihan se mukavaa, että olisi ystäviä erittäin paljon ympäri Suomea, mutta toisaalta laatu korvaa määrän tässä tapauksessa. Ystävien ja kavereiden määrä on myös vaihdellut elämäntilanteen ja asuinpaikan muuttuessa, mutta niin sanotut luottoystävät ja luotettavat kaverit ovat pysyneet mukana silti, vaikka olen vaihtanut asuinpaikkaa ja elämäntilanteeni on muuttunut esimerkiksi sinkusta seurustelevaksi ja välivuotta viettävästä opiskelijaksi.

Unelmani on löytää tulevaisuudessa sellaisia ihmisiä rinnalleni, jotka antavat minulle voimaa jaksaa vaikeina hetkinä eteenpäin ja joita itse voin tukea heidän vaikeina aikoinaan. Tärkeimpänä unelmanani on se, että pystyn itse pitämään ihmissuhteeni kasassa, panostamaan niihin ja selvittämään mahdolliset konfliktitilanteet ilman ystävyyssuhteiden katkeamista. En haluaisi olla jatkossa ihmissuhteissani niin epävakaa kuin olen ollut aikaisemmin. Haluan myös oppia antamaan anteeksi ja unohtamaan hiljalleen sellaiset asiat, jotka ovat joskus loukanneet minua. Muistelemalla ystävyyssuhteissa kauan aikaa sitten tapahtuneita vanhoja riitoja tai loukkauksia, ei anna itselleen mahdollisuutta mennä eteenpäin, vaan on jumiutuneena vanhoihin tilanteisiin ja se syö ihmistä sisältäpäin.  

PARISUHDE. Olen koko ajan kuvitellut, että tulen olemaan koko elämäni sinkkuna liikuntavammani takia. Sen lisäksi olen kuvitellut, ettei kukaan katsoisi kauaa traumatisoitunutta, tunteiltaan epävakaata ja masentunutta naista tyttöystävänään. En todellakaan väitä, että eläminen kanssani olisi helppoa, koska tiedän sen, että aina en osaa elää edes itse itseni kanssa. Olen myös miellyttämisenhaluisena ja hyväksynnän hakijana alttiimpi toisten ihmisten hyväksikäytölle ja katson jopa liian pitkään sellaista kohtelua itseni kohdalla, jota muut eivät katsoisi hetkeäkään. Olen myös liian sokea sille, että kaikki ihmiset olisivat pelkästään hyvillä aikeilla liikkeillä parisuhteessa ja uskon viimeiseen asti ihmisten hyvyyteen.

Unelmani parisuhteen osalta ovat aika tavallisia eli haluaisin joku päivä kihloihin ja mahdollisesti myös naimisiin. Emme halua kuitenkaan pitää asian kanssa mitään kiirettä, koska kyseessä ovat kuitenkin itselleni hyvin suuria asioita. Ajattelen kihloihin menosta vieläkin hieman vanhanaikaisesti eli minulle kihlaus on lupaus avioliitosta ja avioliitto puolestaan suurinta sitoumusta rakastaa toista niin hyvinä kuin huonoina hetkinä. Olemme saaneet kuittailuja muilta ihmisiltä siitä, että miksi emme ole menneet suhteessamme "seuraavalle tasolle", kun olemmehan olleet jo useamman vuoden yhdessä. Olen sitä mieltä, että meille sopii paremmin se, että etenemme hitaasti ja odotamme oikeaa hetkeä. Toisaalta joillekin sopii paremmin nopeampi eteneminen suhteessa enkä näe siinä mitään pahaa, kunhan se on molemmille juuri oikea päätös.

PERHE. Tämä on ollut oikeastaan salaisena haaveena jo pidempään eli nuoruudesta asti. Oikeastaan olen aina suhtautunut hieman ristiriitaisesti lapsiin, koska en ole oikeastaan koskaan tullut kovin hyvin toimeen lasten kanssa. Olen ollut muutenkin nuoruudessa kahden vaiheilla siinä, haluanko ylipäätään lapsia. Kuitenkin nyt kolmeakymppiä uhkaavasti lähestyessäni olen alkanut miettiä sitä, että perheen perustaminen jossain vaiheessa elämää olisi tavoittelemisen arvoinen asia. Se kuitenkin tarkoittaisi sitä, että minun pitäisi vielä tehdä itseni kanssa hyvin suuri työ henkisellä puolella, saada opinnot valmiiksi ja mahdollisuuksien mukaan työpaikka itselleni ihan jo elämisen kannalta. Ajattelen perhehaaveissani myös toista osapuolta eli olisi hienoa nähdä millainen isä mieheni olisi omalle lapselleen.

Olen kuitenkin hieman peloissani yhdestä asiasta. En tiedä, kuinka hyvin liikuntavammainen nainen ja perhe/lapset sopivat samaan lauseeseen. Samalla mietityttää myös se, miten muu yhteiskunta siihen tulee suhtautumaan. Aavistan, että jo raskaus olisi riski molemmille osapuolille synnytyksestä puhumattakaan ja lapsen hoitaminen vaatisi joissain tapauksissa kekseliäitä ratkaisuja. Miten yhteiskunta suhtautuu puolestaan siihen, että vammainen nainen ylipäätään haluaa perustaa perheen ja elää samanlaista elämää kuin vammattomat kaltaisensakin? Kuinka paljon saan ennakkoluuloja osakseni siitä, pystynkö kasvattamaan lapsestani hyvää yhteiskunnan jäsentä, olenko ylipäätään tarpeeksi hyvä äiti lapselleni ja saanko ylipäätään haaveilla perheestä vain siksi, että satun olemaan vammainen? Tehdäänkö minusta heti ensihätään lastensuojeluilmoitus tai viedäänkö lapsi minulta pois syntymän jälkeen? Vammaisten on vielä vaikeampaa muuhun väestöön nähden adoptoida lasta perheeseen, joka on mielestäni väärin niitä kohtaan, jotka eivät voi saada biologisia lapsia tai jotka haluavat ylipäätään adoptoida lapsen perheeseensä. Loppujen lopuksi nämä pelkoni voivat olla täysin turhia, mutta olen tottunut pyörittelemään päässäni asioita loputtomiin.

ULKONÄKÖ/MATERIA. Mun unelmillani on myös vähän "pinnallisempi" puoli eli unelmoin tasaisin väliajoin myös omaa silmääni miellyttävästä ulkonäöstä. Tällä tarkoitan sitä, että haluaisin joku päivä olla hyvässä kunnossa ja sitä kautta myös näyttää hyvältä. Muistan, että ennen treenausharraatustani ihailin jopa liian laihoja ihmisiä ja mielessäni ajattelin, että voi kun saavuttaisin sellaisen vartalon joskus. Toisaalta hyvännäköisen, treenatun vartalon saaminen vaatii minunlaiseltani ihmiseltä enemmän työtä kuin joltain sellaiselta, jolla ei ole liikuntavammaa. Toisaalta ihailen suunnattomasti belgialaista  Kylie van Roeyenia, joka CP-vammastaan huolimatta on fitness-kilpailija eli minäkin voin onnistua tavoitteessani. Haluaisin myös tulevaisuudessa toisen tatuoinnin, joka merkitsisi minulle tähän asti elettyä elämää ja sitä, että olen noussut joka kerta vastoinkäymisen jälkeen. Tulen toteuttamaan tatuointihaaveeni mahdollisesti valmistumisen jälkeen. 

Materiaan liittyviä unelmia minulla ei varsinaisesti ole paljoa. Tällä hetkellä minulla on vanhan, yllättäen rikki menneen tietokoneen tilalla uusi ja kolme vuotta vanha puhelinkin toimii vielä hienosti eli mitään isompia hankintoja en toivottavasti vähään aikaan tule tekemään. Olen päättänyt, että hankin uuden puhelimen sitten, kun tästä vanhasta aika jättää eli minulla ei ole nykyisin tarvetta rynnätä jokaisen puhelinuutuuden perässä silmät loistaen. Toki myönnän ihailevani esimerkiksi uusia puhelimia, treenivaatteita ja muuta mielenkiintoista aina shoppailemassa ollessani. Välillä myös toimin impulssieni vallassa ja shoppailu saattaa lähteä käsistä, mutta joskus pääni sisällä majaileva järki pystyy pysäyttämään aikeeni ajoissa, jos en sillä hetkellä tarvitse mitään uutta tavaraa.  

MENESTYMINEN. Tämän voi jokainen ajatella omalla tavallaan. Minulle menestyminen tarkoittaa kokonaisvaltaista elämässä pärjäämistä, mutta ehkä eniten menestymistä valitsemallani urallani. En havittele suurta palkkapussia tai julkisuutta, vaan lähinnä onnistumista siinä asiassa, mitä olen tekemässä. Menestyminen tarkoittaa minulle myös sitä, että olen tehnyt oikean valinnan elämässäni ja valintaa tehdessäni kuunnellut enemmän itseäni kuin muita ihmisiä. Olen vasta hetki sitten huomannut, että kukaan muu ei päätä mun elämästä kuin minä itse. Useille tämä asia on täysin selvää koko ajan, mutta itse olen tajunnut tämän vasta lähiaikoina.

En tiedä, voinko menestymisen suhteen asettaa mitään unelmia tai saako ylipäätään nykypäivänä unelmoida menestyksestä. Välillä tuntuu siltä, että mikäli unelmoi menestyksestä, niin olisi jotenkin ylimielinen tai ei ajattelisi ketään muuta kuin itseään. Pitäisikö oman menestymisen sijaan unelmoida siitä, että joku toinen menestyy, koska sen ei pitäisi olla itseltään pois? Toki minäkin toivon, että minulle rakas ihminen menestyy elämässään ja sillä urallaan, jonka hän on valinnut. Toisaalta mietin sitä, onko oman menestyksen unelmointi sittenkään keneltäkään muulta pois? Uskon, että jokainen ihminen unelmoi siitä, että menestyy omassa elämässään niissä asioissa, joita hän pitää tärkeinä. Mielestäni siinä ei ole mitään pahaa, että omassa elämässä menestyminen tekee onnelliseksi. Tosin kannattaa miettiä, onko menestymisen tavoittelu kannattavaa niin sanotusti "hinnalla millä hyvänsä" ja onko valmis uhraamaan joitain asioita tavoitellessaan menestystä. 

HENKINEN TASAPAINO/FYYSINEN TERVEYS. Nämä kaksi asiaa ovat näin vanhentuessa muodostuneet tavoittelemisen arvoisiksi unelmiksi. Nämä ovat myös niitä unelmia, joihin voin itse vaikuttaa. Toisaalta voin vaikuttaa näihin vain tiettyyn pisteeseen asti, koska en voi käsikirjoittaa omaa elämääni. Se on toisaalta pelottavaa, mutta toisaalta se on helpottavaa. Se on pelottavaa siksi, koska olen läheltä nähnyt ja kokenut, kuinka yllättäen elämä voi muuttua täydellisesti. Se on toisaalta helpottavaa siksi, koska tietyn pisteen jälkeen ainoastaan kohtalolla on merkitystä.

Unelmoin, että tulevaisuudessa olisin mahdollisimman hyvässä kunnossa niin fyysisesti kuin henkisesti. Se tarkoittaa omalla kohdallani sitä, että minun kannattaisi pitää itsestäni parempaa huolta niin henkisesti kuin fyysisestikin. En kuitenkaan tiedä, pystynkö koskaan saavuttamaan kummallakaan osa-alueella sellaista tasapainoa, että pystyisin hyväksymään itseni täysin. Pystynkö saavuttamaan fyysisen terveyden siitä huolimatta, että olen liikuntavammainen ja se tuo erinäköisiä haasteita elämään? Miten mahtaa olla henkisen tasapainon laita, kun olen melkein kymmenen vuotta sairastanut masennusta, traumaperäistä stressihäiriötä ja olen tunne-elämältäni epävakaa? Toisaalta tiedostan sen, että muutos ja ylipäätään muutoksen haluaminen lähtee itsestä ja se riittää, että tekee parhaansa, koska enempää en voi tehdä.


ONNELLINEN ELÄMÄ. Tämä unelma pääsee helpoimmin unohtumaan kaiken stressin ja alakuloisen mielialan keskellä. Näen onnellisen elämän kokonaisuutena, joka koostuu tietyistä osista. Olen aikaisemminkin puhunut siitä, mitä onnellisuus minulle merkitsee ja mistä asioista olen elämässäni onnellinen. Masennuksesta ja muista mielenterveydellisistä häiriöistä huolimatta olen tällä hetkellä onnellinen esimerkiksi parisuhteesta, opiskelupaikasta, ystävistä ja läheisistä, harrastuksista sekä jonkin verran myös materiaalisesta omaisuudesta. Jokainen kuitenkin määrittää itse, milloin on onnellinen ja mistä asioista onnellisuus juuri tietyllä ihmisellä koostuu.
Koen, että omalla kohdallani onnellisen elämän unelman saavuttaminen tulee lähemmäksi, kun lakkaan suorittamasta eri elämän osa-alueilla. Olen vasta jälkeenpäin tajunnut sen, että suorittamiseen keskittymällä unohtaa helposti sen olennaisen asian eli elämään keskittymisen juuri tässä ja nyt. En voi myöskään pitää itsestäänselvyytenä sitä, että toiset ihmiset tekisivät elämästäni onnellista ja voin nojautua toisiin ihmisiin niin, että vain heidän avullaan olen onnellinen. Toki ystävät ja läheiset ihmiset ovat polku onnellisuuteen, mutta lähtökohtaisesti jokainen vastaa itse omasta onnellisuudestaan. Toisaalta onnellisuuden ja onnellisuutta tuottavien asioiden metsästäminen voi pahimmillaan mennä suorittamisen puolelle, joten tärkeintä on olla onnellinen elämän pienistä asioista. 

Minulla on myös unelmia, jotka ovat yleismaailmallisia ja joidenkin mielestä myös erittäin epärealistisia. Haluan kuitenkin uskoa näihin unelmiin, vaikka nämä olisivatkin mahdotonta toteuttaa. Haluan myös itse omalla panoksellani olla vaikuttamassa näiden unelmieni toteutumiseen, mikäli ne toteutuvat vähitellen jossain muodossa.

Ensimmäinen epärealistinen unelma liittyy tasa-arvoon eli unelmana on se, että joku päivä vammaiset ja muut vähemmistöön kuuluvat ihmiset olisivat tasa-arvoisessa asemassa muiden ihmisten kanssa. Tämä unelma käsittää ihan jokaisen elämän osa-alueen, jossa vähemmistöihin kuuluvat ihmiset joutuvat kohtaamaan epätasa-arvoa, rasismia ja syrjintää. Puolustan itse tasa-arvoa viimeiseen asti ja olen sitä mieltä, että esimerkiksi ihmisoikeudet kuuluvat jokaiselle ihmiselle. Unelmoin myös vapaudesta eli siitä, että jokainen ihminen tulisi tässä maailmassa hyväksytyksi ja arvostetuksi sellaisena kuin on ja saisi toteuttaa vapaasti omia unelmiaan.

Toinen yleismaailmallinen unelma kytkeytyy ennakkoluulojen hälvenemiseen eli unelmana on se, että jonain päivänä vähemmistöön kuuluvat ihmiset eivät kohtaisi enää ennakkoluuloja tai vähemmistöihin kuuluvista ei tehtäisi päätöksiä pelkästään ennakkoluulojen perusteella. Toivoisin myös, että vaiennetuista asioista eli esimerkiksi mielenterveysongelmista voitaisiin puhua avoimesti eikä niistä tarvitsisi vaieta tai tuntea häpeää.

Unelmoin tietysti näiden asioiden lisäksi myös tyypillisesti nälänhädän ja vakavien sairauksien katoamisesta, maailmanrauhasta sekä lottovoitosta. Siitä huolimatta kannustan ihan jokaista ihmistä uskomaan unelmiinsa ja tehdä kaikkensa, jotta unelmat ovat saavutettavissa. Parhaimmat unelmat ovat niitä, joita ei ikimaailmassa uskoisi toteutuvan, mutta ne toteutuvat silloin, kun sitä vähiten odottaa!

Millaisia unelmia juuri sulla on?
Mikä on juuri sinun keinosi saavuttaa unelmasi?