29. marraskuuta 2015

SUN KAA

Haluan puhua hetken ihmissuhteista ja niiden merkityksestä elämässäni. Olen kirjoittanut aikaisemmin tekstit rakkaudesta ja ystävyydestä, mutta haluan käsitellä ihmissuhteita laajemmin. Millainen on mielestäni hyvä ihmissuhde? Ovatko ihmissuhteet aina kaiken vaivan arvoisia? Millainen minä olen ihmissuhteissa? Noihin kysymyksiin on hyvä etsiä vastauksia seuraavaksi.

Olen ihmissuhteissa mukana useimmiten erittäin tosissani. Laitan itseni peliin "kaikki tai ei mitään" -asenteella, varsinkin lähimmissä ihmissuhteissa. Läheisimmillä ihmissuhteilla tarkoitan tässä tilanteessa parisuhdettani, läheisimpiä ystävyyssuhteitani ja perhesuhteitani. Usein heittäydyn läheisiin ihmissuhteisiini täysillä ja jopa sokeasti. Olen nykyään suhteellisen avoin ihminen ja pystyn kertomaan jopa uusille tuttavuuksille itsestäni aika paljon jo alkuvaiheessa. Silti kaikista läheisimmät ihmiset tietävät minusta kaikkein eniten, koska heille näytän todellisen minäni. Näytän vähitellen itsestäni enemmän myös uusille tuttavuuksille, mutta ajan kuluessa ja varsinkin kemioiden kohdatessa avaan itseäni aina vain enemmän ja paljastan heille yhä henkilökohtaisempia asioita itsestäni.

Minun on ollut lähes aina vaikeaa solmia ihmissuhteita. Ihmissuhteiden solmimisen vaikeus juontaa juurensa puhtaasti lapsuudestani. Olen ollut lapsena luonteeltani arka ja varautunut eikä neljänä ensimmäisenä vuonna päällä ollut eristys infektioita vastaan parantanut asiaa. Olen myöhemmin miettinyt, että vaikuttivatko ennenaikaisesti syntyminen ja pitkät sairaalajaksot ensimmäisenä vuotena kiintymyssuhteiden muodostamiseen ja sitä kautta myöhemmin ihmissuhteiden solmimiseen. Olin lapsena tottunut olemaan enemmän aikuisten seurassa, joten olin myös puhtaasti hämmentynyt, kun minun piti mennä leikkimään toisten lasten kanssa. Jotenkin mulla oli silloin jo sellainen olo, että en osaa olla toisten lasten kanssa sillä tavalla kuin kuuluisi. Minun oli myös lapsena vaikea pitää puoliani toisten lasten kanssa ja sanoa omia mielipiteitäni, jolloin minua voitiin heitellä leikeissä roolista toiseen, vaikka en olisi halunnutkaan. Tosin en osaa vielä pitää puoliani aikuisenakaan, joten sorrun ihmissuhteissani liian usein miellyttämään toista osapuolta ja hakemaan itselleni hyväksyntää sitä kautta. Olen myös helposti valmis alistumaan siihen, että joku kohtelee minua huonosti, koska koen "ansainneeni" sen. Oikeasti kukaan ei ansaitse huonoa kohtelua ja jos ihmissuhteessa tuntee saavansa huonoa kohtelua, niin siitä ihmissuhteesta kannattaa lähteä, mikäli se on mahdollista. Kuvittelen liikaa, etten kelpaisi sellaisena kuin oikeasti olen, joten varsinkin muutama vuosi sitten sorruin miellyttämään eri tavoin toisia ihmisiä pitääkseni ihmissuhteitani kunnossa. Siitä tulee liian helposti kierre, josta on vaikeaa päästä eroon. Loppujen lopuksi tuosta kierteestä ei seuraa mitään hyvää, koska silloin kun toisen miellyttäminen loppuu, saattaa karuimmassa tapauksessa ihmissuhde kaatua. Onko miellyttämiseen perustuva ihmissuhde ylipäätään aito? Jos toisen kanssa ei voi olla muuten kuin koko ajan odottaessa toisen miellyttämistä, niin siihen ei välttämättä kannata nähdä edes vaivaa.

Minulle tärkeimpiä arvoja ihmissuhteissa ovat rehellisyys, avoimuus ja luotettavuus. Haluan oppia luottamaan minulle tärkeisiin ihmisiin, että he pysyisivät rinnallani silloin, kun elämässäni on vaikeaa. Haluan myös itse tukea ystäviä tai läheisiä ihmisiä heille vaikeissa tilanteissaan. Olen erityisesti huolissani, jos jollakin läheisimmistä ystävistäni tai perheenjäsenistäni on vaikeaa ja olen valmis kuuntelemaan vaikka keskellä yötä tai menemään heidän tueksi ihan fyysisiesti, jos se on mahdollista. Olen valmis ottamaan heidän huolistaan puolet omille harteilleni, jotta he olisivat onnellisia ja "kevyempiä" mieleltään. Mitä läheisempi ystävä on, niin sitä paremmin osaan asettua hänen asemaan eli tuntea empatiaa ja hyväntahtoisuutta häntä kohtaan. Haluan myös, että ihmiset olisivat minulle rehellisiä ja kertoisivat rohkeasti, jos esimerkiksi minun toiminnassani ärsyttää jokin tai teen jotain arvostettua. Pyrin itse olemaan myös ystävilleni rehellinen, vaikka välillä tuleekin mietittyä liian helposti, loukkaantuuko tai suuttuuko toinen sanoistani tai teoistani. Toisaalta tämä on kiinni myös minusta eli minun pitää ilmaista rehelliset asiat sillä tavalla ettei toinen koe tulleensa loukatuksi. En siis voi sanoa provosoivasti, hyökkäävästi tai liian ilkeästi asioita, koska se ei hyödyttäisi kumpaakaan.

Ihmissuhteitani leimaa vieläkin vaikeus luottaa toisiin ihmisiin. Luottamuspulani juontaa juurensa koulukiusaamistaustastani. Kiusaaminen jätti minuun syvät arvet ja traumat, joista toivun varmasti hyvin pitkään. Se myös murensi itsetuntoani hyvinkin tehokkaasti, vaikka itsetuntoni ei ole koskaan mikään hyvä ollutkaan. Olen tarkoituksella perusilmeeltäni vihainen, torjuva ja jopa luotaantyöntävä eli porukoideni sanoin kuin "myrkkyä syönyt". Minulla on siis periaatteessa ympärilläni kova suojamuuri, joka suojelee minua tuhoon tuomituilta ihmissuhteilta ja sellaisilta ihmisiltä, jotka haluavat hyötyä minusta jotenkin tai käyttää minua hyväksi. Vihaisella ja torjuvalla perusilmeellä valitettavasti torjun tarkoituksettomasti myös sellaiset ihmiset, jotka haluaisivat tutustua minuun aidosti ja haluavat olla luotettavia ystäviä. En siis päästä lähelle kovinkaan helposti ihmisiä, koska pelkään ihmisten tuottavan pettymyksen minulle. Päästän lähelleni ihmiset vähitellen ja samalla opin luottamaan toiseen ihmiseen eli hän ansaitsee siten luottamukseni hiljalleen. Valitettavasti myös luottamukseni on helppo menettää ja siinä voi kestää aikansa, että se palaa takaisin, jos se ylipäätään palaa ollenkaan. Helpoiten luottamukseni voi menettää siten, jos selkäni takana tekee jotain loukkaavaa ja kaksinaamaista eli esimerkiksi kertoo muille valheellisia asioita tai juoruilee minun henkilökohtaisia asioita muille ihmisille. Sen lisäksi esimerkiksi porukan ulkopuolelle sulkeminen tarkoituksella ja omaisuuteni varastaminen ovat asioita, jotka aivan varmasti romuttavat luottamukseni toiseen ihmiseen.

Luottamuspulani näkyy ihmissuhteissa kaksijakoisesti eli joko sulkeutumisena tai vaihtoehtoisesti toisiin ihmisiin pakonomaisena tarrautumisena. Uusien ihmissuhteiden alkaessa pelkään niin paljon toisen ihmisen menettämistä ja hylkäämistä, että jopa pakkomielteisesti tarraudun häneen. Tarrautumisella tarkoitan sitä, että haluan pitää tiiviisti eli jopa liikaa yhteyttä toiseen ja haluaa olla toisen kanssa melkein koko ajan. Tästä on tullut ongelmia erityisesti sellaisissa tilanteissa, kun olen ihastunut tai jopa rakastunut johonkin ihmiseen ja pelkään menettäväni hänet. Tarrautumiseen liittyy myös voimakas mustasukkaisuus erityisesti parisuhteen alussa. Olen mustasukkainen siksi, koska kuvittelen mielessäni, että toinen löytää jonkun paremman ihmisen kuin minä ja lähtee hänen mukaansa. Tiedostan, että sellainen mahdollisuus on olemassa toki koko ajan kummallakin osapuolella, mutta se pitää sitten vain hyväksyä. En minä ole täydellinen ihminen ja minusta todellakin löytyy omat vikani, joten kaikki ihmiset eivät tule kanssani toimeen. Mustasukkaisuus näkyy minusta lähinnä ahdistumisena, liiallisena uteliaisuutena ja pakonomaisena varmisteluna, että toinen välittää minusta eikä hänellä ole jotain meneillään esimerkiksi kaverinsa kanssa minun selkäni takana. Yleensä voimakkaan tarrautumisen ja mustasukkaisuuden seuraukset ovat juuri päinvastaiset kuin toivon. Huomaan, että mitä enemmän johonkin ihmiseen tarraudun, niin sitä enemmän hän pakenee minusta poispäin ja varmasti tulee hylkäämään minut. Sulkeutumiseni näkyy puolestaan siten, että en kerro kovin mielelläni läheisille ihmisille, jos minua vaivaa jokin tai olen muuten surullinen, vaan pidän kaikki huolet ja tunteet visusti sisälläni. Se johtuu siitä, että haluaisin selvitä mahdollisimman pitkään yksin enkä näe ensimmäisenä vaihtoehtona pyytää apua tilanteeseeni. Avun pyytäminen on minulle yleensä työn ja tuskan takana, koska olen tottunut kokemaan sen jotenkin häpeällisenä asiana. Olen tottunut pitämään sitä tuhoavaa "kyllä mä pärjään" -naamaria niin pitkään kuin mahdollista, vaikka naamarin takana tilanne on täysin toinen. Sulkeutuminen aiheuttaa myös juuri päinvastaisen reaktion kuin toivon. Huomaan, että mitä sulkeutuneempi olen läheisissä ihmissuhteissa, sitä enemmän läheiset ihmiset huolestuvat minusta. Muiden ihmisten huolestuminen näkyy esimerkiksi varmistamalla, onko minulla kaikki hyvin tai kehoittamalla minua puhumaan asioista. Lumipalloefekti on siis valmiina kummassakin tapauksessa eikä siitä seuraa mitään hyvää, vaan päinvastoin.

Ihmissuhteet eivät suju minun tapauksessani ilman ongelmia. En ole aikaisemmin ajatellut ihmissuhteitani niinkään ongelmallisina, mutta tarkemmin ajateltuna jotkut ihmissuhteet ovat koko ajan ongelmissa. Ongelmallisiksi ihmissuhteista tekevät lähinnä se piirre, että saatan toimia välillä ihmissuhteissa arvaamattomasti. Tällä en tarkoita varsinaista aggressiivisuutta vaan pikemminkin kaksijakoista suhtautumista joihinkin ihmisiin. Olen lähes aina kokenut ihmiset ristiriitaisesti ja siihen on vaikuttanut se, miten ihmiset ovat suhtautuneet minuun tai miten ihmiset ovat käyttäytyneet minua kohtaan. Pääsääntöisesti näen ihmiset kahdella tavalla eli joko uhkana tai hyvänä. Näen sellaiset ihmiset "uhkaavina", jotka ovat satuttaneet tai loukanneet minua jotenkin, esimerkiksi epäilleet kykyjäni ja taitojani. Sellaiset ihmiset näen puolestaan "hyvänä", jotka ovat auttaneet tai kannustaneet minua jotenkin ja ovat toivoneet minulle vain parasta ja tehneet asioita sen mukaan. Mielipiteeni saattaa muuttua jostakin ihmisestä aivan yllättäen eli saatan kokea aiemmin "hyvän" ihmisen "uhkana" ja päinvastoin. Tämä ilmiö tuottaa minulle ongelmia nykyisin, koska se vaikuttaa sekä minuun itseeni että minun suhtautumiseni toisiin ihmisiin varsin voimakkaasti
.

Ihmissuhteitani leimaa usein myös eräänlainen mustavalkoisuus ihmisiä kohtaan. Saatan samaa ihmistä kohtaan kokea joko rakkautta tai vihaa aivan täysin yllättäen. Tunteiden kaksijakoisuus hämmentää minua itseänikin suunnattomasti, koska jokin hyvin pieni asia saattaa muuttaa tunnekokemukseni jostain ihmisestä aivan täysin päinvastaiseksi kuin mitä se on ollut aikaisemmin. 
Kerroin jo aikaisemmassa vihaa käsittelevässä tekstissä sen, että olen aikaisemmin "vihannut" joitain ihmisiä vain siitä syystä, että he ovat kritisoineet minua jostain asiasta tai tekemisestäni. Se ei ole ollut ikinä kovin viisasta, mutta koen vain liian usein pelkkää hyvää tarkoittavan neuvon "hyökkäyksenä" itseäni kohtaan. Näytän myös molemmat tunteet läheisille ihmisille hyvin selkeästi. Silloin, kun pidän jostain ihmisestä eli tunnen syvää kiintymystä tai jopa rakkautta toista ihmistä kohtaan, niin haluan jutella hänen kanssaan ja mahdollisesti viettää hänen kanssaan myös aikaa mahdollisimman paljon. Osaan olla minulle rakasta ihmistä kohtaan erittäin empaattinen ja kannustava sekä huomaan myös kehuvani minulle tärkeää ihmistä eri syistä. Sellaisia ihmisiä ei ole maailmassa kovinkaan paljoa, jotka koen itselleni läheisiksi ja niin sanotusti tosiystäviksi. Kolikolla on myös kääntöpuolensa. Silloin, kun en pidä jostain ihmisestä eli tunnen syvää inhoa tai jopa vihaa ihmistä kohtaan, niin en haluaisi olla sellaisen ihmisen kanssa missään tekemisissä. Olen siinä tapauksessa etäinen ja hyvinkin kylmä sekä näytän koko olemuksellani ja varsinkin silmilläni tunteen toiselle hyvinkin näkyvästi. Saatan olla sellaisissa tapauksissa hyvinkin torjuva ja jopa tarkoituksella loukata toista ihmistä. Olen myös usein katkaisemassa välit kokonaan sellaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa en halua olla missään tekemisissä. Erityisesti menneisyydessäni minulla oli tarkoituksena katkaista välit kokonaan eli polttaa sillat takanani kaikkien niiden ihmisten kanssa, jotka muistuttivat edes vähäsen kotikaupungistani ja siellä eletystä elämästä. Onneksi en kokonaan onnistunut siinä, vaikka välit vanhojen ystävieni kanssa ovat viilentyneet merkittävästi. Joihinkin lapsuus- ja nuoruusaikaisiin tuttuihin, kavereihin ja ystäviin olen katkaissut välit kokonaan, koska olen halunnut aloittaa uuden elämän puhtaalta pöydältä.

Olen ollut ihmissuhteissani myös hyvin lapsellinen ja itsekäs ajoittain. Se kaduttaa minua nykyisin, koska kaikesta arvaamattomuudestani huolimatta haluan ihmisille pohjimmiltani pelkkää hyvää. Lapsellisuuteni ja jopa tietynlainen itsekkyyteni näkyy erityisesti siinä, että loukkaannun erittäin helposti ja suutun joissain tilanteissa myös helposti. Loukkaantumiseni tai suuttumiseni ilmenee sellaisissa tilanteissa, kun joku sanoo minulle jotain ikävää, asiat eivät mene niin kuin olen suunnitellut tai kohtaan muuten vääryyttä jossain asiassa. En osaa vielä tänäkään päivänä riidellä rakentavasti, vaan riitelyn motiivina omalla kohdallani on loukata vastapuolta mahdollisimman pahasti. Olen myös erittäin pitkävihainen ja saatan muistaa useiden vuosien takaiset loukkaukset kirkkaina mielessäni. Riidellessä saatan heittää monen vuoden kaunat suoraan toisen naamalle, joka ei ole kovin viisasta. Välillä tuntuu, että olen mestari syyttämään muita ihmisiä omista ongelmistani ja vaikeuksistani. Olen myös erittäin hyvä piiloutumaan tekosyiden tai jopa omien diagnoosieni taakse selitellessäni huonoa käytöstä ja se ei todellakaan ole viisasta nähnytkään. En voi syyttää muita omista ongelmistani tai vaikeuksistani, koska olen itse vastuussa teoista ja elämästäni. Minulle on sanottu aikoinaan, että minuun on vaikeaa luottaa tai minuun luottaminen on jopa mahdotonta, koska olen ihmissuhteissa niin kovin arvaamaton. Hyvin pitkään ihmettelin asian syvempää merkitystä, mutta nyt ymmärrän merkityksen täysin. Olen varsinkin ennen harrastanut ihmissuhteissa puhdasta laiminlyöntiä enkä ole pitänyt kiinni sovituista lupauksista, esimerkiksi en ole saanut sanotuksi sitä, etten pysty näkemään ihmistä ja jäänyt vain kotiin eli "feidannut" tahallani. Se harmittaa minua erittäin paljon jälkeenpäin, koska silloin minusta on saanut kovin itsekkään kuvan ja olen aiheuttanut muille harmia. Olen aina ensimmäisenä ajattelemassa, että minussa on jotain vikaa tai kukaan ei halua olla minun kanssani oikeasti, jos joku ei halua pitää yhteyttä minuun. Olen joskus jopa yllättynyt siitä, miten jotkut ihmiset ylipäätään jaksavat olla ystäviäni ja pitää yhteyttä minuun. 

Olen myös huomannut, että joskus olen ajautunut ihmissuhteissani sellaiseen tilaan, että olen ainoana pitämässä ihmissuhdetta pystyssä. Se tuntuu alkuun "velvollisuudelta", mutta tilanteen jatkuessa pitkään se muuttuu väsyttäväksi ja kuluttavaksi. Olen nykyisin tajunnut, että hyvät ihmissuhteet ovat vastavuoroisia eli mikäli toinen tekee minun hyväksi jotain, niin minunkin on pakko tehdä vastapalvelus jossain vaiheessa jollain tavalla. Huomaan, että varsinkin vaikeina aikoina pyrin eristäytymään muista ihmisistä tarkoituksella, koska koen, että minulla ei silloin olisi "annettavaa" muille, vaikka itse pelkästään luulen niin. Silti toivon, että läheiset ystäväni tai miksei kaukaisimmat tuttuni ottaisivat minuun yhteyttä ja kyselisivät rohkeasti kuulumisia. Arvostan toisen yhteydenottoa erittäin paljon, vaikka en jossain tilanteessa näyttäisikään sitä selkeästi. Myönnän myös, että minun olisi hyvä myös itse panostaa ihmissuhteisiini omalta osaltani enkä vain vaatia sitä muilta, koska niin kuin aikaisemmin jo sanoin - ihmissuhteet ovat vastavuoroisia. Nykyisin saatan kysellä kuulumisia yllättäen sellaiseltakin ihmiseltä, jonka kanssa en ole jutellut pitkään aikaan. Omalla kohdallani voisin lähteä siitä, että voisin pyytää minulle tärkeää ystävää kahville tai olla muuten läsnä olevana hänen elämässään aidosti enkä vain silloin, kun toisella on vaikeat ajat meneillään. Tunnistan itse aidot ihmissuhteet siitä, että toinen ottaa yhteyttä myös silloin, kun toisella on asiat hyvin eikä ainoastaan silloin, kun toisella on vaikeaa.

Kaikesta kaksijakoisuudesta ja traumaattisista kokemuksista huolimatta olen ihminen, joka kaipaa ihmisten seuraa, mutta viihdyn myös itsekseni erittäin hyvin. Valitettavasti jotkut eivät ymmärrä sitä, että ihmissuhteet ovat minulle vielä tänäkin päivänä vaikeita ja saatan tarvita aikaa eräänlaiseen "palautumiseen" erityisesti raskaammista ihmissuhteista ja sosiaalisista tilanteista. Näin aikuisena ymmärrän, että varsinkin hyvät ihmissuhteet ovat kuitenkin kaiken vaivan arvoisia ja huonoista ihmissuhteista olisi hyvä luopua, jos itsestä tuntuu siltä. Minun on opittava hiljalleen myös hyväksymään itseni ja sitä kautta voin myös olla ihmissuhteissa kokonaisvaltaisesti ja aidosti omana itsenäni. Koen, että hyvät ihmissuhteet kestävät niin ylä- ja alamäet, perustuvat toisen kunnioitukseen ja rehellisyyteen sekä säilyvät hyvällä tuurilla koko loppuelämän ajan.


Millainen on sun mielestä hyvä ihmissuhde?
Millainen sä olet ihmissuhteissa?
Ovatko kaikki ihmissuhteet sun mielestä vaivan arvoisia?