29. syyskuuta 2015

VIHAAJAT VIHAA

Viha on tunne, jota varmasti jokainen ihminen on kokenut jossain muodossa elämänsä aikana. Onko vihasta ihmiselle hyötyä vai haittaa? Millaisia asioita vihaan? Miksi ihmiset vihaavat? Olen joskus miettinyt noita kysymyksiä ja varsinkin toisiksi viimeistä. Haluan toisaalta ajatella blogissani erilaisia asioita ja ilmiöitä pääosin itseni kautta, jonka jälkeen mietin niitä yleisemmin. Tunteet ovat siitä mielenkiintoisia, että jokainen kokee niitä omalla tavallaan ja eri tilanteessa. Toiset ovat tunteellisempia kuin toiset ja toiset myös näyttävät tunteensa helpommin kuin toiset. Tunteiden näyttämisessä ei ole mitään hävettävää, mutta tilannetajua kannattaa olla siinäkin.

Olen miettinyt, mistä viha ja vihaaminen itsessään johtuvat. Kokevatko kaikki maailman ihmiset vihaa jossain elämänsa vaiheessa? Miten ihmiset näyttävät vihan vai pitävätkö he kaiken sisällään? Jos mietitään vihaamista tunteena, niin se on voimakas negatiivinen tunnelataus, joka voi kohdistua ihan mihin asiaan, ihmiseen tai ilmiöön tahansa. Vihaa kuvaillaan Wikipedian mukaan "inhon, vastenmelisyyden tai vihamielisyyden tunteeksi", joka on usein voimakas ja intohimoinen tunne. Viha voi olla myös "kylmää" tai vähäistä inhoa. Viha pohjautuu useimmiten pelkoon tai kielteisiin kokemuksiin vihan kohteesta tai johonkin siihen liittyvästä asiasta. Omasta mielestäni viha voi pohjautua myöskin epätietoisuudesta eli ei tiedä vihankohteesta tarpeeksi. Vihaa kuvataan "tuhoavaksi voimaksi" ja voi johtaa väkivaltaan tai aggressioon. Varsinkin voimakas ja intohimoinen viha voi johtaa aggressiiviseen käytökseen. Vihaan liittyvät myös viharikokset, jotka ovat joihinkin ihmisryhmiin kohdistuvia vihan ilmauksia.

Itse ainakin koen vihan hyvin voimakkaana tunteena ja välillä antaudun sille tunteelle liian paljon eli annan tunteen näkyä. Porukat ovat sanoneet mulle, että varsinkin mun silmistä näkee usein sen, kun minä tunnen vihaa. Vihreät silmäni kuulemma oikein "leimahtavat" silloin, jos mulle sanotaan jotain, josta en pidä. Samoin varsinkin ilmeestäni näkee, mikäli näköpiiriini osuu epämiellyttäviä tunteita aiheuttava henkilö. Katson yleensä sellaista henkilöä kulmieni alta ja yritän tietoisesti vältellä hänen läsnäoloaan. Joskus jopa käännän selkäni tai muuten näytän jopa liiankin selkeästi sen, että en pidä jostain ihmisestä. Minun pitäisi hillitä erityisesti vihantunteen näyttämistä, koska se ei ole kenellekään hyväksi ja aiheuttaa vain pahaa mieltä. Toisaalta jos suljen vihan sisälleni, se aiheuttaa myöhemmin ongelmia sekä itselleni ja varsinkin muille. Viha kuluittaa ihmistä sisältäpäin.



"Vihainen" Elina vuonna 2009.

Olen puhunut aikaisemmin blogissani ilmiöistä, joita inhoan. Silti siinä listassa on mukana myös asioita, jotka aiheuttavat vielä enemmän negatiivista tunnelatausta eli vihaa. Listaan muutamia esimerkkejä vihaa aiheuttavista asioista.

ENNAKKOLUULOT/YLEISTYKSET. Luultavasti tulen kertomaan ennakkoluuloista vielä lisää seuraavissa teksteissäni, mutta kerron tällä kertaa, miksi vihaan ennakkoluuloisuutta ja ihmisten yleisiä käsityksiä joistain asioista tai ilmiöistä. Perimmäinen syy vihalleni on se, että useimmiten ennakkoluulot esimerkiksi tiettyä ihmisryhmää tai periaatteessa yhtä ihmistä kohtaan ovat täysin turhia. Toki jokaisella ihmisellä eli myös minulla on ennakkoluuloja jostain asioista, mutta yleensä ne hälvenevät tai jopa poistuvat kokonaan. Suurin syy hälvenemiseen on tiedonhankinta ja rohkeus eli ottaa asioista selvää ja tutustuu paremmin eri ilmiöihin tai ihmisiin. Erilaisuutta ei kannata kuitenkaan pelätä tai tuomita, mutta toki on ymmärrettävää, että siihen suhtaudutaan aluksi hieman varauksella juuri tuon epätietoisuuden takia. Silti on muistettava se tosiasia, että ihan jokainen meistä on erilainen ja erilaisuutta pitää oppia sietämään ennakkoluulottomasti. Vihaan ennakkoluulojen lisäksi myös tietynlaista yleistämistä ja "genretystä". Onko joidenkin ihmisten ihan pakko lokeroida tiettyyn ihmisryhmään kuuluvat samaan lokeroon ja vetää johtopäätös, että kaikki nämä ihmiset ovat tietynlaisia tai käyttäytyvät tietyllä tavalla?

Ei, kaikki miehet eivät ole pettäjiä parisuhteessa - Pettäjiä voivat olla myös naiset eli kaikki ei ole niin mustavalkoista.

Ei, kaikki masentuneet ihmiset eivät hae huomiota sairaudellaan - Masentuneelle esimerkiksi itsetuhoisuus saattaa olla avunhuuto, jotta joku huomaisi hänen pahan olonsa. Uskon myös, että useammat ihmiset, jotka kertovat sairaudestaan avoimesti, eivät tee sitä huomion vaan vertaistuen toivossa.

Ei, kaikki CP-vammaiset ihmiset eivät ole kehitysvammaisia - Liikunta- ja kehitysvamma ovat kuitenkin kaksi eri diagnoosia, vaikka liikuntavammaisuuteen saattaa joskus liittyä kehitysvammaisuutta tai kehitysvammaisella saattaa olla liitännäisenä liikuntavamma. Liikunta- ja kehitysvammaisuuden ilmeneminen on yksilöllistä eli se voi ilmetä jokaisella ihmisellä eri tavoin.

Ei, kaikki naiset eivät halua käyttää meikkiä - Joitakin naisia ei välttämättä kiinnosta käyttää meikkiä tai he eivät koe tarvitsevansa sitä.

Ei, kaikki nuoret eivät käytä päihteitä - Joitakin nuoria ei välttämättä kiinnosta päihteet eivätkä halua välttämättä edes kokeilla niitä.

Ei, kaikki bloggaajille tuleva negatiivinen kommentointi ei johdu kateellisuudesta tai katkeruudesta - Jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseensä ja oikeus kritisoida bloggaajaa, kunhan tekee sen asiallisesti.

Nämä ovat niitä yleistyksiä, joita minä olen kuullut ihmisten kuvittelevan ja sanovan jopa ääneen. Minua nämä yleistykset raivostuttavat, koska ne tulevat erittäin lähelle mun elämää. En myöskään katso kovin hyvällä sellaisia yleistyksiä, jotka liittyvät joidenkin ihmisten fyysisiin ominaisuuksiin, esimerkiksi ihmisten pituuteen. Kaikki pitkät, lyhyet, laihat tai lihavat ihmiset eivät ole samanlaisia tai käyttäydy samalla tavoin. Ihmisiä tosiaan on pitkiä, lyhyitä, laihoja ja lihavia eli minun mielestäni niin sanottua "normaalia" ei ole olemassakaan. Kuka edes määrittelee "normaalin ihmisen" ja sen, mikä on normaalia? Olen aiemmin kirjoittanutkin kauneudesta ja siitä, mikä mielestäni on kaunista. Mielestäni ihan jokainen ihminen on kaunis omalla tavallaan ja ymmärrän myös sen, että jonkun ihmisen ulkonäkö ei miellytä kaikkia maailman ihmisiä. Enhän minäkään ole se kaunein yksilö ja maailmassa on kauniimpia naisia kuin minä olen. En minäkään pidä itseäni kauniina, mutta tältä minä nyt vain näytän. Jos jokainen ihminen olisi samannäköinen, maailma olisi luultavasti tylsä paikka. Ihmisten kannattaa korostaa sopivasti omia hyviä puoliaan, mutta liiallinen itsensä ja oman erilaisuuden korostaminen on kuitenkin liikaa.

KIUSAAMINEN/VÄHÄTTELY. Vihaan näitä kahta asiaa ihan yleisesti, mutta myös siksi, että nämä ovat osuneet omalle kohdalleni tai ne koskettavat minulle läheisiä ihmisiä. Kiusaamisen vihaamisella tarkoitan ylipäätään kaikkea kiusaamista, joista minä olen kohdannut juuri koulukiusaamisen. Jokainen kiusaamiskokemus, tapahtuipa kiusaaminen sitten koulussa tai työpaikalla, jättää kohteeseen jäljet ja vaikuttaa varmasti henkilöön itsetuntoon tai jopa tulevaisuuteen. Vihaan yhtä paljon sekä näkyvää kiusaamista, jonka voi ehkä helpommin huomata että niin sanottua "hiljaista/näkymätöntä kuisaamista", johon on taas vaikeampaa puuttua. Vihaan lähinnä sitä ihmisten ajattelemattomuutta ja tietynlaista julmuutta, kun he ajautuvat tai alentuvat kiusaamaan toista ihmistä. Missä ovat ihmisten tilannetaju ja empatia? Välillä tuntuu, että ihmisten empatia on joissain tapauksissa totaalisesti kadonnut jäljettömiin.

Vihaan myös suunnattomasti vähättelyä ihmisten kesken, koska se kylvää mielestäni ainoastaan negatiivista ilmapiiriä ympärillemme. Vähättelyn voi kohdistaa esimerkiksi joko toisen kykyihin, suunnitelmiin tai haaveisiin. Ihmiset voivat vähätellä myös toisen henkilön ihmissuhteita, kokemuksia tai tunteita, joka tekee mielestäni toiminnasta vieläkin loukkaavampaa. Olen itse kokenut vähättelyä esimerkiksi kyvyistäni tai taidoistani, suunnitelmistani ja haaveistani sekä kokemuksistani ja tunteistani. En näe mitään järkeä siinä, että oikeastaan mitään toisen kokemaa tai tuntemaa asiaa yritetään lytätä alas ja määritellä, miten ihminen "saisi" kokea tai tuntea asiat. Niin kuin aina on sanottu, niin jokainen ihminen on yksilö ja tuntee sekä kokee asiat omalla tavallaan. Vielä voisin sanoa, että se niin sanotun "suoran ja rehellisen mielipiteen" sanominen voi jonku ihmisen mielessä kääntyä vähättelyksi eli on tärkeää, miten sanansa asettaa.

KAKSINAAMAISUUS/VALEHTELU. Vihaan näitä kahta varsinkin, jos ne ovat kohdistettuna läheisille ihmisille. Erityisesti minua raivostuttaa läheisten ihmisten kaksinaamaisuus toisaan kohtaan. Mikä aiheuttaa sen, että tärkeämmälle ihmiselle ollaan seurassa mukavia, mutta selän takana puhutaan juuri siitä tärkeimmästä pahaa ja keksitään valheita? Uskon, että tähän liittyy muun muassa eräänlainen katkeruus toisen menestyksestä omassa elämässään tai vaihtoehtoisesti tyytymättömyys omaan elämäänsä. Minullakin on välillä vaikeaa olla iloinen toisen menestymisestä ja olen tyytymätön omaan elämääni ajoittain, mutta haluan oppia järkeviä keinoja suunnata noita tunteita muihin kuin toisiin ihmisiin.

Olen myös huomannut lähipiirissäni sen, että jotkut ihmiset ovat valehtelemisen mestareita. Olen itse erittäin huono valehtelija, koska en pysty pitämään ilmettäni peruslukemilla, mutta ehkä hyvä niin. Olen huomannut, että joiltakin nykyisin entisiltä kavereilta valehteleminen onnistuu todella hyvin! Tyypillistä on vielä se, että henkilöt eivät itse kerro niitä valheita suoraan kohteelle, vaan ne tulevat ilmi yllättäen välikäsien kautta. Mietin, mitä valehteleminen hyödyttää, jos ihmissuhteiden yhtenä arvona on rehellisyys? En tiedä, onko valehteleminen ja asioiden kertomatta jättäminen sama asia, mutta molempia on tullut koettua ja molemmat nostattavat karvat pystyyn. Kuitenkin tässäkin tapauksessa pyrin ymmärtämään niin sanotut "valkoiset valheet", jotka ovat joissain tapauksessa pelkästään itsesuojeluvaistoa, mutta isoista asioista valehteleminen tai kertomatta jättäminen ei ole kovin arvostettavaa.

AGGRESSIIVISUUS/VÄKIVALTA. En tiedä, pidetäänkö näiden kahden vihaamista lähes itsestäänselvyytenä, mutta ajattelin listata ne tähän siitä huolimatta. Vihaan näitä kahta asiaa yleisesti, mutta myös kohdistettuna sellaisiin kohteisiin tai ihmisiin, jotka ovat heikommassa asemassa muihin nähden. Silti en ymmärrä väkivaltaa missään tilanteessa enkä koe sitä oikeutettuna keinona ratkaista ongelmia. Mielestäni sellainen toiminta vaan pahentaa asiaa ja jättää kohteelle tai silminnäkijälle erittäin pahat traumat.

Olen itse traumatisoitunut siitä, että olen elämässäni kokenut ja nähnyt väkivaltaa. Painotan, että se minkä itse koen väkivaltana, ei välttämättä muiden mielestä ole sitä. Tässä asioissa en ajatellut mennä yksityiskohtiin, mutta sen sanon, että olen toipumassa traumoistani terapian avulla. Pelkään vain itse, että toivottavasti menneisyyden kokemukseni ja sisälle padottu viha eivät saisi minussa aikaan väkivaltaista toimintaa. Osaan kyllä olla erittäin häijy, provosoiva ja jopa aggressiivisen hyökkäävä sellaisissa tilanteissa, jolloin koen oloni uhatuksi ja haluan puolustautua. Koen, että jotkut mielipiteeni voivat olla jopa provosoivia tai jopa aggressiivisen hyökkääviä, mutta pohjimmiltani koen olevani sisältäni hyvä ihminen. Olen jopa lopettanut alkoholin käytön, koska se on saanut minussa aikaan provosoivaa tai jopa ajoittain aggressiivista käytöstä eli huomaan humalassa joko "rakastavani kaikkia" tai vaihtoehtoisesti "haastamassa riitaa". Se aiheuttaa erittäin suuren hämmennyksen minulle eikä sitä ole muidenkaan kiva katsella.

KARKKILA. Olen aikaisemmin vihannut synnyinkaupunkiani. Vihasin sitä siksi, koska se ei tuntunut kodiltani ja siinä kaupungissa oli helvetin pienet piirit eli kaikki tunsivat tai ainakin tiesivät toisensa jostain. Pienistä piireistä johtuen kaupungissa liikkui paljon juoruja ja noinkin pienessä kaupungissa oli vaikeaa elää, jos oli hieman erilainen kuin muut. Itse olen siitä erittäin hyvä esimerkki, koska sain kuulla välikäden kautta, että minä olin kuuleman mukaan "hieman outo ja tottakai erilainen" ihminen. Sitä en kuitenkaan saanut selville, mistä syystä jotkut ihmiset pitivät minua erilaisena, mutta uskallan arvata jo syyn sille. Välillä tuntui siltä, että kylällä ihmiset tiesivät sekä omat asiani että myös läheisteni asiat paremmin kuin itse uskoikaan. Miksi ihmisillä on niin helvetin suuri tarve puuttua toisten asioihin varsinkin silloin, kun ei ole itsellään niistä kunnollista tietoa ollenkaan? Onko syynä puhdas uteliaisuus vai katkeruus toisen mahdolliselle menestymiselle? Luultavasti kumpaakin ja uskon, että toisten asioihin kajoamista tapahtuu muuallakin kuin pienillä paikkakunnilla. Porukat vain väittävät, että olisin itsekin hieman liian utelias tietämään toisten asioista, joten ura urkenisi varmaan Seiskan juorutoimittajana. Toisaaltaa mua ei voisi vähempää kiinnostaa joidenkin ihmisten elämä eli varsinkaan sellaisten, jotka ovat satuttaneet mua elämässäni jollain tasolla.

Huomasin lukion jälkeen, että se kaupunki ei tuntunut ollenkaan kodilta. Halusin Karkkilasta pois keinolla millä hyvänsä. Kaupunki aiheutti pelkästään minulle ahdistusta ja koin, ettei minulla ollut mitään siinä kaupungissa. Halusin polttaa sillat kokonaan takanani, ettei mikään muu kuin perheeni muistuttaisi minua siitä paikasta. Koin olevani kotonani jossain muualla ja pidän nykyään Turkua enemmän kotinani kuin Karkkilaa. Ennen Turkua kotini oli Lohja ja sitä ennen Lahti. Tunsin näissä kaupungeissa olevani vapaa kaikesta ja pystyin riisumaan suojamuurini näyttääkseni todellisen luonteeni ja minäni ihmisille. Halusin piilottaa niihin aikoihin synnyinkaupunkini jopa sosiaalisen median palveluista. Karkkilassa en voinut niin tehdä, koska koin paikan jotenkin vihamieliseksi. Nykyään Karkkilassa on mukava tulla aina välillä käymään ja olen hyväksynyt sen, että se on synnyinkaupunkini ja kaupunki, jossa olen muotoutunut nykyiselleni. Olen käynyt kouluni ja ajanut ajokorttini siinä kaupungissa. Olen kerännyt ensimmäiset nuoruuden kokemukseni siinä kaupungissa ja sieltä sain ensimmäiset ystäväni. Nykyään Karkkilassa on hyvää kaupungin rauhallisuus, perheeni ja koripallo. Siihen ne hyvät asiat kuitenkin loppuvat. Olen onnellinen, että tieni kuljetti minut sieltä pois.

OMA LIIKUNTAVAMMAISUUTENI. Tämä on ollut pitkään itseinhoni perimmäinen syy. Toisaalta olen miettinyt, että miksi vihata sellaista ominaisuutta, joka mulla on ollut ja tulee olemaan koko elämäni ajan. Luultavasti olen vihannut sitä siksi, koska vammaisuuteni leimaa minut erilaiseksi ja ihmisillä on liian paljon ennakkoluuloja vammaisista ihmisistä. Minä en voi ihmisten ennakkoluuloille yhtään mitään, mutta voin silti yrittää hälventää niitä puhumalla avoimesti vammaisuudesta siitä huolimatta, että se joitakin ärsyttää. Liikkumiseni on erilaista kuin muiden, oikean puolen voimat ovat heikommat kuin vasemman ja muutenkin koko olemukseni huutaa kilometrien päähän sitä, että olen vammainen. Minua on luultu kehitysvammaiseksi, ihmetelty onko mulla selkä tai jalka kipeä ja kysytty jopa suoraan, että onko mulla päässä vikaa. Kyllä, kaikki asiat johtuvat aivoista ja hapenpuutteesta, mutta muuten pää pelaa aivan loistavasti. Olen lukenut itseni ylioppilaaksi ja opiskelen nykyään ammattikorkeakoulussa eikä se ole mitenkään tavatonta muilta kaltaisiltanikaan. Sitä ei voi tarpeeksi nostaa tapetille, että myös vammaiset ihmiset voivat saavuttaa elämässään menestystä ja tehdä samoja asioita kuin kuka tahansa muu. Välillä se tuntuu "tavallisilta tallaajilta" unohtuvan, että vammaiset eivät ole pelkästään se joidenkin mielestä outo ja toimeton ihmisryhmä, vaan tähänkin ryhmään mahtuu osaamista ja älykkyyttä vaikka muille jakaa. Useimmiten nuo asiat jäävät pimentoon, kun ihminen nähdään liian usein pelkän vammansa kautta.

Minäkuvan vääristymän takia minä näen liian usein itseni tasapaksuna, rumana ja jopa joskus lihavana vammaisena naisena, josta ei ole mihinkään järkevään toimintaan. Vihantunnettani ei lievennä ollenkaan yhteiskunnan ajoittainen suhtautuminen vähäiseenkin erilaisuuteen eli esimerkiksi vammaisuuteen tuomitsevasti. Tästä esimerkkeinä ovat vammaisten eriarvoisuus työelämässä ja työnhaussa ylipäätään. Liian usein olen kuullut tapauksista, joissa vammaiselle on ehdotettu työllistymisen tai ylipäätään työllistymisen tukemisen sijaan eläkepapereita. Vammainen ihminen tulisi nähdä työelämässä ja työnhaussa yksilönä, jolla on omat vahvuudet ja heikkoudet. Mielestäni parhaiten vammaisten työllistymistä voitaisiin tukea siten, että tarjotaan heille mahdollisuus löytää juuri heille sopivaa työtä ja varsinkin pyrkiä tukemaan heidän vahvuuksiaan. Ihminen ei kuitenkaan tee työtä vammallaan vaan taidoillaan.

OMAT MIELENTERVEYSONGELMANI. Vihaan välillä sitä, että olen mieleltäni epätasapainossa. Miksi en voisi olla edes mieleltäni terve? Miksi en voisi reagoida asioihin normaalisti? Miksi minun pitää olla mieleltäni niin haavoittuvainen tai epävakaa? Minulla on nyt myöhemmin masennuksen lisäksi todettu traumaperäinen stressihäiriö sekä havaittu myös tunne-elämän epävakautta. Nämä kaikki diagnoosit näkyvät mun jokapäiväisessä elämässä jollain tasolla ja välillä tuntuu siltä, että olisin vain kävelevä kasa diagnooseja. Jokainen diagnoosi lisää saa minut tuntemaan itseni vielä enemmän epätasapainoiseksi, vaikka ihminen pitäisi ensisijaisesti ihmisenä diagnoosien takaa. Välillä tuntuu siltä, että itsekin peilaan itseäni juuri diagnoosieni kautta, joka on mun mielestä turhaa ja kuluttavaa.

Mielenterveysongelmieni vihaamiseen liittyy myös osittain pelkoa ja epätietoisuutta. Niihin liittyy pelkoa siksi, koska en voi ikinä tietää, miten niihin suhtaudutaan tulevaisuudessa. En voi tietää, miten niihin suhtaudutaan esimerkiksi työelämässä enkä tiedä, miten niihin suhtaudutaan, kun haluan tulevaisuudessa perustaa perheen. En voi siis koskaan tietää, lokeroidaanko mut johonkin tiettyyn joukkoon vaan siitä syystä, että multa löytyy psyykkisen puolen diagnooseja enemmän kuin yksi. Toisaalta vihaan myös sitä, että vielä tänäkin päivänä esimerkiksi masennukseen liittyy tiettyjä käsityksiä, joiden mukaan siitä parannutaan ainoastaan sillä tavalla, että ihminen "ottaa niskasta kiinni ja ryhdistäytyy". Ei ole tuo "ohje" ainakaan minuun auttanut, joten sillä voi kirjaimellisesti heittää vesilintua ja lujaa. Masennuksesta ja muista mielenterveysongelmista parantuminen vaatii erittäin paljon ja pitkäkestoista työtä. Pitää myös hyväksyä se, että joistakin mielenterveyden ongelmista ei varsinaisesti parane ollenkaan, vaan ne tulevat kulkemaan mukana jossain muodossa hautaan asti.



"Vihainen" Elina vuonna 2011.

Minä en yleensä vihaa ihmisiä, vaan vihaan useimmiten heidän tekojaan. Vihaan juuri niitä tekoja, jotka ovat satuttaneet minua joko fyysisesti tai henkisesti. Vihaan myös sitä, jos jokin teko satuttaa jollain tavalla mun läheisiä. Olen monesti sanonut, että jos kohdistat tekosi tai mielipiteesi minuun, niin se ei haittaa, koska kestän sen. Mikäli kohdistat tekosi tai mielipiteesi johonkin läheisistäni, niin sitä en sulata. Olen saanut monesti kuulla ihmisiltä ilkeitä tai asiattomia kommentteja liittyen läheisiini tai kavereihini. Tunnen pahaa oloa jo siitä, kun huomaan, että läheistä ystävääni haukutaan esimerkiksi sosiaalisessa mediassa tai Internetin keskustelupalstalla. Silloin menen yleensä puolustuskannalle ja haluan tuoda esiin oman mielipiteeni läheisteni haukkumisesta. Sanoissani silloin saattaa kuulua raivo ja jopa viha, mutta teen sen hyvää hyvyyttäni toisen puolesta. Pyrin puolustaessani kuitenkin olemaan asiallinen enkä alennu haukkumaan toista osapuolta. Silloin vajoaa yhtä alas kuin haukkujakin. Aikaisemmin kohdistin vihani juuri ihmiseen, mutta myöhemmin tajusin sen olevan turhaa. Jokainen ihminen on erilainen ja jokaisessa ihmisessä on ihan varmasti omat ärsyttävät piirteensä. Silti jokaisen ihmisen kanssa on pakko oppia tulemaan toimeen elämässä, vaikka ihmisestä ei oikein pitäisi.

Olen aikaisemmin "vihannut" ihmisiä enimmäkseen sen takia, mitä he ovat sanoneet minulle. Tyhmältä se kuulostaa, mutta olen aiemmin vihannut niitä ihmisiä, jotka ovat kritisoineet minua tai tekemisiäni jotenkin. Se vasta turhaa onkin, koska tekemiseni eivät miellytä todellakaan kaikkia. Kritiikkiä, niin asiallista kuin asiatontakin, tulen saamaan koko elämäni ajan ihan kaikesta, mitä teen ja sanon tai mitä jätän tekemättä ja sanomatta. Suhtaudun vieläkin itseeni kohdistuvaan kritiikkiin melko voimakkaasti ja varsinkin sellaiseen, jos kritisoidaan mulle henkilökohtaisesti tärkeää asiaa tai ominaisuutta. Olen kuitenkin koko ajan parempi ottamaan kritiikkiä vastaan enkä hauku maanrakoon kritiikin antajaa, niin kuin ennen tein blogimaailmassa. Ystävällinen suhtautuminen kritiikkiin ja siitä opiksi ottaminen on kaikkein paras lääke. Asiattomaan kritiikkiin kannattaa suhtautua "toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos" -asenteella ja muistuttaa kritiikin antajaa, että mielipiteensä ja parannusehdotuksensa voi ilmaista myös asiallisesti. Jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, niin kannattaa miettiä, sanooko koko asiaa ollenkaan. Tässä maailmassa on olemassa monia ihmisiä, joiden mielipiteitä en allekirjoita ja suhtaudun heihin hieman ristiriitaisin tuntein. Minun on tultava sellaistenkin ihmisten kanssa toimeen, joista minä en pitäisi. Minun pitää opetella kohdistamaan vihani johonkin muuhun ja purkaa sitä esimerkiksi treenaamalla, koska sisälle jäänyt viha saattaa purkautua väärissä tilanteissa, ihan väärillä tavoilla ja vääriin ihmisiin. Huoman pitäväni itse sisällä liikaa vihaa, joka sitten purkautuessaan useimmiten rikkoo vanhoja ihmissuhteita tai saa itselleen jotain tuhoa aikaan.

Minua voi ihan vapaasti vihata halutessaan. Joskus jopa osittain nautin siitä, että herätän ihmisissä vihaa, koska silloin en ole näkymätön ja herätän edes jonkinlaisia tunteita. Olen itsekin sitä mieltä, että luonteeni ja olemukseni muutenkin ei todellakaan miellytä kaikkia. Luultavasti en itsekään tulisi toimeen "kaksoisolentoni" kanssa, joka muistuttaisi minua ja olisi samanluonteinen kuin minä. Ärsyyntyisin varmasti luonteenpiirteistäni, ulkonäöstäni tai tavoistani toimia. Olen elänyt lähes koko elämäni itseinhossa ja jopa vihannut itseäni. Olen vihannut ulkonäköäni, ominaisuuksiani ja jopa omaa mieltäni. Olen vihannut sellaisia asioita, joiden kanssa minun on vain tultava toimeen, halusin sitä tai en. Vihani itseäni kohtaan johtuu myös huonosta itsetunnosta. Olen parannellut itsetuntoani koko elämäni ajan ja oikeiden ihmisten ympärillä se saa vahvistusta.



"Vihainen" Elina vuonna 2010.

Minulle on muodostunut ongelmia vihantunteideni kanssa. Voin jopa sanoa, että minulla on aina ollut ongelmia tunteideni säätelyn kanssa. Olen havahtunut tähän vasta viime vuosina, koska olen joutunut ongelmiin tunteideni säätelyn ja niiden ilmaisemisen kanssa. En ajatellut mennä yksityiskohtiin siinä, miten tämä ilmenee minulla. Sen sanon, että olen tähän ongelmaani hakemassa apua ja olen tätä ongelmaa työstämässä parasta aikaa. Tunteiden säätelyn ongelmia on ilmennyt lähes aina eli olen ollut koko elämäni tunne-elämältäni epävakaa. Vihanhallintaongelmani on näkynyt erityisesti traumaattisten kokemusteni jälkeen, jolloin sisälle padottu viha purkautui hallitsemattomasti väärissä tilanteissa ja aivan vääriin ihmisiin. En haluaisi, että asiaan liittymättömät ihmiset joutuisivat kärsimään omista tunteiden säätelyn ongelmistani.

Miten oppisin vihaamaan "järkevästi" ja herättämättä pahennusta muissa ihmisissä? Minun pitäisi oppia suhtautumaan vihaani niin, että se on vain tunne muiden joukossa. Minun pitää oppia myös kanavoimaan vihani sellaisella tavalla, ettei siitä olisi haittaa muille ihmisille. Tiedostan myös sen, että kaikkialla en voi näyttää vihaani vapaasti, vaikka mieleni tekisi kovasti päästää tunne valloilleen, mutta minun pitää ajatella muita ihmisiä siinä tilanteessa. Minun olisi myös hyvä miettiä, liittyykö johonkin asiaan tai ilmiöön päällimmäisenä tunteena juuri voimakas viha vai jokin neutraalimpi tunne. Uskon, että voisin oppia vihani ja muiden tunteideni kanssa myös elämään.


"Vihainen" Elina vuonna 2010.
Milloin sinä olet tuntenut vihaa ja mistä syystä?
Onko sinulla samanlaisia vihankohteita kuin minulla?