30. lokakuuta 2014

NIILLE JOIL ON PAHA OLLA

Jotkut blogin lukijat ja varsinkin mut tuntevat ihmiset tietävät, että elämäni ei ole ollut tähän päivään mennessä siitä helpoimmasta päästä. Jokainen kokee elämänsä asiat ja tunteet juuri sillä yksilöllisellä tavalla eikä kukaan muu voi tietää, onko toisella ollut elämässään helppoa vai ei. Lähiaikoina kokemani tunteet ovat saaneet mut pysähtymään ja poikkeuksellisesti jopa huolestumaan itsestäni. Olen huomannut, että jos elämäni jatkuu tähän malliin, tulen aiheuttamaan itselleni tuhoa.

Eräs suurimman esikuvani Cheekin biiseistä on tullut mulle hyvin tärkeäksi. Oikeastaan tunnistan siitä biisistä itseni lähes täysin. Se biisi, joka on blogitekstini otsikkona, kuvaa helvetin hyvin niitä tuntemuksia, jotka mulla on ollut tasaisin väliajoin jo vuodesta 2007 lähtien. Tästä ei ole pitkä aika, kun nämä samat tuntemukset tulivat pinnalle jälleen. Otan tekstiini avuksi tämän biisin sanat ja kuvaan sitä kautta mun nykyisiä fiiliksiä. 

Blogini perustuu rehellisyyteen, avoimuuteen ja jopa pieneen riskinottoon. Nyt otan taas riskin ja kerron eräästä pelostani. Mulla on suuri pelko, että palan loppuun

"Olin parasta aikaa elämäs elämäni parasta aikaa
Tavoitellen sitä pientä palasta taivaast
Ei koskaan matalaa aitaa 
Alkoi tuntuu, että hautaa täs samalla kaivaa 
Aina ankara itseäni kohtaan 
Vaikee heikkouksia itsessäni kohtaa 
Ajoin itseni nurkkaan omilla vaatimuksillani 
Makasin päiviä vaan lattialla tuskissani 

Istuin Pariisin taksissa ja mietin, että haluisin kuolla
Ajoin hautausmaan ohi, mitä jos maatuisin tuolla
Tottunu olee vahvin aina kaikist
Mut nyt unelmat oli muuttunu painajaisiks 
Pelkäsin huomista, en halunnut herää 
Oli hetki, kun en mistään mitään tajunnu enää 
Itsetutkiskelun kautta mä sain elämästä otteen taas
Ilman apuu en ois enää täällä ollenkaan."

Olen monesti puhunut eläväni unelmaani ja se pitää yhä edelleen paikkaansa. Koen, että opiskelemani ala on mulle se oikea ja olen aina mennyt tavoitettani kohti. Varmasti muillekin on tuttua se, että jos jonkun kauan unelmoimansa asian saavuttaa, niin siihen haluaa panosta melkein kuin sata lasissa. Uskon myös, että tähän liittyy tietynlainen näyttämisen halu. Mun elämän varrelle on mahtunut ihmisiä, jotka ovat yrittäneet lytätä mut ja mun unelmat erittäin alas, mutta se on saanut mut yrittämään entistä kovemmin. Mä en ole koskaan tottunut lannistumaan ja olen aina halunnut näyttää mun kykyjäni tai taitojani epäileville ihmisille, mihin mä oikeasti pystyn. 

Uskon, että tämä on eräänlainen heijastuma siitä, että elämäni ensimmäiset neljä vuotta olivat täynnä epätoivoa, pelkoa ja vastoinkäymisiä. Porukat saivat pelätä monesti mun henkeni puolesta, koska otin varaslähdön tähän maailmaan jopa pelottavan aikaisin. Mikäli lääkäreiden puheisiin oli uskominen, niin minun ei olisi pitänyt selvitä hengissä niistä tiettävästi vuoden 1989 Suomen pienimmistä pituus- ja painolukemista, joita kannan mukanani aina. Nykyään en pidä tuota enkä edes lievää liikuntarajoitteisuuttani minään muuna kuin asioina ja ominaisuuksina, jotka tekevät minusta juuri Elinan. Teinivuosinani ja varhaisaikuisuudessani kärsin poikkeavasta alustani ja liikkumistyylistäni enemmän kuin kukaan saattoi kuvitellakaan. Minulla ei ole ollut itsetuntoa juuri nimeksikään ja kaiken lisäksi olen ollut koko elämäni ajan ylikriittinen itseäni ja omia saavutuksiani kohtaan. Olen kokenut itseni aina huonommaksi kuin muut ja olen aina kuvitellut, ettei minusta voisi tulla yhtään mitään tai en voisi saavuttaa elämässäni mitään suurta.

Olen ollut lähes aina perfektionisti ja olen vähätellyt omia suorituksiani sekä taitojani. Se on erityisesti korostunut viimeisen kahden vuoden aikana opiskellessani unelma-alallani. Nykyisin en siedä itseltäni yhtään epäonnistumista ja sätin itseäni pienestäkin virheestä, jonka olen esimerkiksi kouluprojekteissani tehnyt. Oikeastaan pelkään epäonnistumista ja sitä, miten muut ihmiset suhtautuvat minuun sen jälkeen. Epäonnistumisen pelko ja äärimmäinen ankaruus itseäni kohtaan ovat saaneet minut löytämään itseni tilanteista, jolloin stressaan poikkeuksellisen paljon. Olen huomannut, että nykyisin stressaan liikaa ja melkein kaikesta mahdollisesta eli aikataulusta, onnistumisesta, vaikutuksen tekemisestä ja jopa muiden mielipiteistä. Minulla on tarve tehdä kaikki mahdollisimman oikein ja täydellisesti, jotta pystyisin parhaimpaan suoritukseeni. En tiedä, onko kahden vuoden aikana ollut kovin montaa hetkeä, jolloin olen ollut tyytyväinen suoritukseeni. Ne kerrat ovat tainneet jäädä yhden käden sormilla laskettaviksi ja muutoin olen todennut vain, että "olisin pystynyt parempaan". 

Koen, että minun on tarve miellyttää ja hakea hyväksyntää joiltain ihmisiltä eli etsin ainakin kymmenen ihmisen mielipiteen ja koetan päättää, ketä heistä oikein miellyttäisin. En tiedä, minkä takia minulla on tarve tehdä niin ja keneltä hain hyväksyntää. Miksi minulla on tarve menestyä? Miksi minulla on tarve miellyttää mahdollisimman montaa ihmistä? Miksi ylipäätään annan painoarvoa ihmisten mielipiteille ja koetan elää siten, miten muut toivovat tai haluavat minun elävän? Uskon, että suurimmat syyt tähän ovat epävarmuus ja heikko itsetunto. Olen vieläkin epävarma osaamisestani enkä luota itseeni ollenkaan. Kuvittelen, että esimerkiksi kaikki muut luokkalaiseni ovat kymmenen kertaa parempia journalisteja tulevaisuudessa kuin minä olen. Pelkään sitä, että en ole tarpeeksi ammattitaitoinen ja minua ei oteta töihin sen takia. Koen, että jos en toimi niin kuin minun halutaan toimivan, minusta ei ole mihinkään. Haluan menestyä luultavammin siksi, koska silloin näytän itselleni ja muille, että olen hyvä ihminen ja olen ansainnut paikkani ja luvan elää tässä maailmassa.
Tuo ajatusmaailma ja stressi ovat minulle vahingollinen yhdistelmä, koska ajan itseni siten enemmän nurkkaan tai seinää vasten, koska vaadin itseltäni todella paljon. Haluan olla paras versio itsestäni ja siitä, mitä olen tekemässä. Pelkään koko ajan sitä, koska romahdan paineen alla ja en missään nimessä halua näyttää sitä, että päällepäin vahvan kuoren alla on oikeastaa erittäin heikko, tunteellinen ja herkkä ihminen. Olen huomannut, että näyttäessäni herkän puoleni, minun kykyjäni ja voimavarojani aletaan kyseenalaistaa ja vähätellä. Koen, että ajoittaiset romahdukseni ihmisten edessä ja stressini näkyvä julkituominen ovat avunhuutoja. Silti tähän kaikkeen on reagoitu siten, että minusta ei olisi tälle alalle enkä saisi edes yrittää katsoa, mihin pystyn. Se on loukkaavaa ja oikeastaan pahentaa sisäistä ahdinkoani, koska minua ei oteta tosissaan. Sisälläni on ristiriita, koska haluan pyrkiä tiettyyn suuntaan elämässäni, mutta aikeitani ollaan estämässä vähättelemällä ja sanomalla, että pääni ei kestäisi tätä alaa. Määrittääkö väliaikainen voimavarojen vähyys sen, että urani unelma-alallani on kokonaan tuhoon tuomittu? Kuka ylipäätään on oikea henkilö määrittämään sen, että mihin pystyn - minä vai joku muu?

Olen välillä pahimmassa stressitilassa miettinyt sitä, että mitä jos minua ei olisi eli en olisi selvinnyt hengissä? Ajatukseni ovat pelottavan samat kuin aikana, jolloin masennukseni oli pahimmillaan. Todellisuudessa olen alkanut pelätä poikkeuksellisen paljon. Olen alkanut pelätä, mitä jos minua epäilevät henkilöt ovatkin oikeassa ja tietävät paremmin. Pelkään myös sitä, mihin olen itseäni ajamassa stressillä, vaatimuksillani ja täydellisyyden tavoittelullani. Pelkään oikeastaan elää unelmaani, koska mietin, puhuvatko nämä epäilijät totta ja yliarvioinko vain taitoni ja voimavarani. Kuvittelenko vain loppuunpalamisen pelkoni vai olenko oikeasti vain helvetin laiska ja saamaton? Ylireagoinko muiden sanomisiin tai neuvoihin ja kuvittelenko ne hyökkäyksiksi minua vastaan? Koen, että viime kesä meni minulta aivan täysin ohi ja muistan kesästä vain kolme isointa asiaa, esimerkiksi Cheekin Olympiastadionin keikan. Lähes koko muun kesän olen elänyt stressin alla ja itkenyt sitä, että olen lopussa. Olen oikeastaan viimeiset kaksi vuotta painanut pakonomaisesti hommia, koska olen halunnut unohtaa ajatukset ja tunteet, joita vanhempieni tämänhetkinen tilanne aiheuttaa. Vasta alkusyksystä tajusin, että tämän on muututtava ja mun on muutettava itseäni, opiskelutapaani ja alettava olemaan armollisempi itselleni. Haluan valmistua koulusta ajallaan ja mielellään järjissäni. Haluan olla vahva, mutta mietin, koska olen ollut vahva liian pitkään. Ajattelin olla rohkea ja hakea itselleni apua tähän tilanteeseen, ennen kuin on liian myöhäistä. Avun pyytäminen on minulle suuri kynnys ylitettäväksi, koska olen kokenut avunpyytämisen häpeällisenä. En vain tiedä, kuinka kauan enää jaksan ja mitä tapahtuu, jos en jaksakaan?

"Tää menee niille, joil on paha olla
Kun elämä lyö sata-nolla
Oon ollu ristiaallokossa siinä veneessä
Nyt aurinko paistaa, horisontti siintää edessä."

Olen kertonut hyvin harvoille sen, kuinka henkisesti paha olla mulla on ajoittain. Toisaalta se on ristiriitaista, koska mulla pitäisi olla kaikki hyvin ellei jopa loistavasti. Mulla on koti, avopuoliso, opiskelen mieluisaa alaa ja lähelläni on sellaisia ihmisiä, joiden kuuluukin olla tässä. Kolikolla on myös toinenkin kääntöpuoli eli haluan peittää kokemani tunteet ja näyttää itsestäni koulussa ja ihmisten seurassa sen vahvan, hyvällä tavalla hullun ja iloisemman Elinan. Haluan piristää muita ihmisiä, kehua heitä ja olla iloinen heidän seurassaan. Kotiin päästessäni ja parhaimmillani yksin ollessani riisun suojamuurini, alan miettiä elämää ja annan tunteiden rohkeasti tulla esille. Jos joku pysähtyy luokseni ja päätyy katsomaan minua silmiin, voi nähdä häivähdyksen siitä, mitä tunnen oikeasti. Toisaalta en halua näyttää mielelläni pahaa oloani myöskään avopuolisolleni, koska en halua huolestuttaa häntä turhaan. En edes tiedä, mitä vastaisin, jos joku yllättäen kysyisi "Elina, miten sä jaksat?". Oikeastaan en edes itse tiedä, miten jaksan. Useimmiten tuntuu, että päivät menevät ohi pikajunan lailla ja itse en saa otetta mistään. Minun on pakko vain selviytyä, joka ikinen päivä.

"Puhelin soi kesken haastattelun mutsi kertoi uutisen
Mut jo ennen kuin vastasin mielessäni kuulin sen
Jostain tiesin, että isä ei o täällä enää
Mun esikuva järven jäällä lepää 
Hetkessä ystävänsä ikuisuuteen menettää 
Ja se rikkoo äijän, vaikka on rikki jo ennestään 
Elämä jatkuu karavaani jatkaa kulkuaan 
Vaik joskus tuntuu, että tähän paskaan alkaa turtumaan 
Koskaan ei saa katkeroituu, eikä liikaa kyynistyy 
Ei turhaan jossitteluun syyllistyy 
Perhe yhdistyy ja musiikist saa voimaa jatkaa 
Vaikka tänään ois paha olla koita jaksaa.

Isäni sairastuminen käänsi elämäni täysin päälaelleen. Se oli myös tapahtuma, jota olin todistamassa täysin yksin ja sain siitä kauaskantoiset traumat. Pystyn vieläkin, jopa seitsemän vuoden jälkeen, näkemään silmieni edessä koko tapahtuman ja muistamaan jopa minuutilleen, mitä tilanteessa on tapahtunut. En tiedä, miksi olen reagoinut tapaukseen niin voimakkaasti, mutta koen, että olen samalla menettänyt henkisesti yhden tukipilareistani. Isäni on kuitenkin vielä elossa, vakavasti sairaana ja kommunikaatiokyvyttömänä. Välillä mietin, olisinko minä voinut jotenkin estää tapahtuneen. Tapahtumasta on tosiaan seitsemän vuotta ja välillä illan pimeinä hetkinä syyllisyys valtaa edelleen. Minulle on sanottu, etten minä voinut asialle mitään ja tein kuitenkin parhaani tilanteessa. Nykyisin molemmat vanhemmistani ovat vakavasti sairaita ja liian usein mietin elämän suurimpia kysymyksiä heidän kohdallaan. Menettämisen pelko on tullut osaksi elämää ja välillä nousee mieleen ajatus siitä, mitä jos he menehtyvät ja miten sitten selviän eteenpäin.

Toisaalta karulta kuin se kuulostaakin, elämäntilanne on lähentänyt meitä entisestään ja viimeistään nyt minunkin on opittava arvostamaan niitä hetkiä, jolloin kummatkin ovat vielä tässä maailmassa. Jos saisin toivoa mitä tahansa, toivoisin kummallekin vanhemmista terveitä elinpäiviä ja ihmeparantumista. He eivät koskaan tule paranemaan ja se minun pitää hyväksyä. En pysty elämään omaa elämääni täysillä, koska tavallaan odotan koko ajan sitä hetkeä, jolloin matto vedetään alta ja tapahtuu taas jotain kamalaa. Huoli läheisistäni on jokapäiväinen ja joskus omat tunteenikin aaltoilevat sen mukana, mikä tilanne läheisilläni juuri sillä hetkellä on. 

On olemassa sanonta, että "ihmiselle annetaan niin paljon kuin hän jaksaa kantaa" ja omalla kohdallani se ei pidä paikaansa. Toisaalta uskon siihen, että ehkä näin oli tarkoitettu tapahtuvan ja rankkojen kokemusten on tarkoitus kasvattaa minua. En ole kuitenkaan vieläkään parantunut masennuksestani ja paranemisprosessi tulee kestämään määrittelemättömän pituisen ajan. Haluan joskus olla tasapainoisempi ja uskoa siihen, että minä selviän. Olen selvinnyt tähänkin asti, joten miksi en selviäisi tästä eteenpäin. Uskon, että jokaisen epätoivon hetken, epäonnistumisen ja kyyneleen on tarkoitus jollain tapaa kasvattaa minua. Toisaalta, joku voi pitää kokemuksiani pieninä ja ihmetellä, miksi reagoin näihin tavalla, jolla olen reagoinut. Kenenkään kokemuksia ei pidä mennä vähättelemään ja neuvomaan sitä, miten johonkin pitäisi reagoida tai jokin reagointitapa olisi jotenkin väärä. Ihmiset ovat yksilöitä ja jokainen reagoi sillä omanlaisellaan tavalla. Toisaalta kuinka moni 24-vuotias on joutunut todistamaan elämässään molempien vanhempien yhtäkkistä sairastumista, taistellut itse hengestään ensimmäisenä vuotena ja käynyt läpi koulukiusaamisen ja masennuksen, joiden seuraukset ovat mukana vielä tänäkin päivänä? En pidä itseäni sankarina tai yli-ihmisenä, koska ei voi tietää, mitä on tapahtunut jonkun toisen elämässä. Minulle on monesti sanottu, että olen kokenut elämäni varrella poikkeuksellisen paljon näin nuoreen ikääni nähden. Itse pidän niitä nykyisin vain tapahtumina, jotka ovat tehneet omat vaikutukset minuun, mutta ei sen enempää. 

Kuvailen itseäni ulkopuolisille sanalla "selviytyjä", mutta olenko minä sellainen oikeasti? Kuka määrittelee "selviytyjän" ja "selviytymisen"? Olen välillä miettinyt, miksi en päästä menneisyydestäni irti ja suuntaa katsettani tulevaisuuteen kääntäen samalla "uuden sivun elämässäni". Haluaisin kovasti päästää irti menneestä, mutta niin kauan joudun pitämään sitä mukanani, kunnes olen sisäistänyt ja hyväksynyt asiat. Kaikille elämän tapahtumille tai asioille minä en vain voi mitään ja niitä on turha murehtia. Siihen voi mennä vuosi tai viisi vuotta, pahimmassa tapauksessa asioiden ja tapahtumien hyväksyminen sekä irti päästäminen on koko elämän mittainen prosessi. Minun pitää vain jaksaa elää niiden tapahtumien ja asioiden kanssa, koska ne ovat kuuluneet ja kuuluvat vieläkin osaksi elämää. Elämään ei ole vielä kehitetty Delete-painiketta, joka poistaisi muistot ja epämiellyttävät tapahtumat tai traumaattiset kokemukset. Joskus ajattelen, että sellainen voisi olla elämää helpottava keksintö. Toisaalta elämässä ei olisi mitään järkeä, jos se ei sisältäisi myös niitä ikävämpiä asioita tai mietteitä. Tämän takia yritänkin jaksaa niiden päivien läpi, jotka tuntuvat maailmanlopuilta. Ikinä ei voi tietää, mitä hyvää elämä tuo tullessaan. 

"Oon maannu lattialla miettiny miten täällä selvitään
Oon huutanut keuhkot pihalle, on tuntunut ettei pysty hengittää
Mut oon täällä vielä en anna pelon mua koskettaa
Ja nyt oon siellä missä muhun ei voi koskeakaan 
Mut oon täällä vielä en anna pelon mua koskettaa
Ja nyt oon siellä missä muhun ei voi koskeakaan."

Välillä tulee niitä epätoivon hetkiä, jolloin huomaa kysyvän itseltään ja läheisiltään "mitä minä tällä elämälläni teen?". Olen miettinyt synkimpinä hetkinä jopa kuolemaa tai halunnut tehdä itselleni jotain, mutta se on kuitenkin mennyt ohi ja olen huomannut elämän voittavan. Kesällä ja alkusyksystä tuli käytyä ajatustensa kanssa tummissa vesissä, mutta siitä huolimatta en ole päättänyt luovuttaa. Mulla on tulevaisuus edessä, lähellä ihania ihmisiä ja kaikki hyvin, vaikka en sitä itse huomaakaan. Haluan katsoa tulevaisuuteen ja ennen kaikkea yrittää olla armollisempi itselleni ja hakea apua vaikean tilanteen tullen. Liian usein usko itseensä, kykyihinsä ja tulevaisuuteensa on koetuksella ja välillä löytyy ihmisiä, jotka yrittävät kyseenalaistaa mun tulevaisuuden, mutta niitä voi tulla ihan jokaisen elämään. Haluan kuitenkin uskoa, että kaikki on mahdollista jopa minunkin kohdalla. Jos en olisi selvinnyt hengissä, en olisi saanut mahdollisuutta toteuttaa unelmiani, löytänyt ihania ihmisiä lähelle ja kokea sellaisia asioita, joiden tarkoitus on vahvistaa minua.

Tämä teksti on poikkeuksellisen rehellinen ja kertoo todellisuuden sille, millaisia tunteita olen kokenut ja koen edelleen elämässäni. Kyseessä on kuitenkin vain pintaraapaisu, koska en koe tarvetta paljastaa jokaista yksityiskohtaa suojellakseni läheisiäni. Tiedän ottavani riskin, että tämä tulee vaikuttamaan minun elämääni jollain tavalla tai tätä voidaan tulla käyttämään minua vastaan, joka taas ei ole kovinkaan reilua minua kohtaan. Koen, että näistä asioista on hyvä puhua, koska mielestäni Suomessa vaietaan tällaisista asioista liian paljon. No hard feelings!

Tekstissä mukana oleva biisi: 

Cheek - "Niille joil on paha olla"

[sävellys: MMEN (Juha-Matti Penttinen, Ossi Riita), Jare Tiihonen, OP Vuorinen / sanat: Jare Tiihonen] 

Oletko ikinä tuntenut samankaltaisia ajatuksia? 

Mikä on saanut juuri sinut selviämään ajatuksista takaisin elämään kiinni?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Hyväksyn ja julkaisen kaikki kommentit, jotka koen asiallisiksi. Jos en julkaise kommenttiasi, sille on varmasti hyvä syy. Kommenttisi tulee näkyviin hyväksynnän jälkeen. Vastaan jokaiseen hyväksymääni kommenttiin.

Kiitos kommentistasi, arvostan jokaista kommenttia! <3