2. heinäkuuta 2014

GLORY OF THE SHAME

Myönnän jo aluksi, että olen häpeämisen mestari. Osaan hävetä niin erikoisia asioita ja tapoja, jos häpeämisessä vauhtiin pääsen. Toisaalta häpeämisellä on myös kolikon kääntöpuoli, koska välillä en osaa hävetä yhtään mitään. En osaa joissan tilanteissa hävetä edes itseäni. Millaisia asioita löytyy mun häpeälistalta nykyisin? Varoitan, että lista saattaa aiheuttaa lukijajoukossa myötähäpeää.

AVUN PYYTÄMINEN. Asia, jota häpeän joskus suunnattomasti, vaikka sitä ei missään nimessä pitäisi hävetä. Olen elänyt koko elämäni siten, että minua on aina auttanut jokin asiantuntija ja viimeisenä äitini on kuvainnollisesti tuuppinut mua eteenpäin omalla tielläni. Olen pitänyt sitä aikaisemmin ihan normaalina ja itsestään selvänä, että olen saanut apua silloin, kun olen sitä eniten tarvinnut. Erityislapsena elämisen takia olen saanut pienenä äidiltäni apua ihan tavallisissa arjen askareissa, joita en silloin pystynyt tekemään. Ensimmäisillä luokilla koulussa mulla oli henkilökohtainen avustaja ihan sen takia, että siirtymiset paikasta toiseen olivat haastavia. Samalla avustaja auttoi minua muissakin asioissa, mitkä olivat minulle koulumaailmassa haastavia. Olen lähes koko elämäni aikana ollut avunantajien varassa; oli sitten kyseessä lääkäri, fysioterapeutti tai omat vanhempani. Voin sanoa, että sain pienempänä hieman liikaa apua missä tahansa asioissa ja vaikutukset ulottuvat tähän päivään asti.

Nykyisin häpeän pyytää apua ihmisiltä, erityisesti hieman vieraammilta. Toisaalta silloin, kun häpeästä yli päästessäni uskallan pyytää apua, pyydän sitä liikaa. Liiallinen avun pyytäminen hävettää myös, koska minun oletetaan olevan jo aikuinen ja selviävän elämästäni ja päätöksistäni itse. Pienenä paheena minulla on tapana varmistella asioita liikaa ja olla täysin varma siitä, että teen ihan varmasti kaiken oikein ja täydellisesti. Erityisesti minua hävettää pyytää apua kouluprojekteihini, koska luulen, että opettajat olettavat ammattikorkeakoulun toisen vuosikurssin opiskelijan selviävän tehtävistä itsenäisesti. Siksi en pyydäkään kovinkaan helposti apua, koska minun on pakko pärjätä itse ja tehdä omat päätökseni. Yritän selvitä elämässäni mahdollisimman pitkään itse ennen kuin rohkenen pyytää apua. Minulle on kehittynyt "kyllä mä pärjään" -asenne, jonka takia yritän pärjätä mahdollisimman pitkään yksin viimeiseen hengenvetoon asti. Haluan selvitä elämässäni ilman apua, koska koen avun pyytämisen itselleni eräänlaisena heikkoutena. Siinä on riskinsä, koska ilman apua voin helposti palaa loppuun. Tästä syystä läheiset ja jopa opettajat ovat olleet minusta hieman huolissaan.

Kouluprojektien lisäksi minulla on vaikea pyytää apua tavallisessa elämässäni. Turussa minun on ollut vaikeaa pyytää apua uudelleen oireilevaan masennukseeni, koska haluan oppia selviytymään ja elämään mielen heittelyiden kanssa. Minun on pakko olla vahva ja parantua! Kaikki liikuntavammaani ja muihin ominasuuksiini liittyvän avun pyytäminen aiheuttavat myös vähän vaivaantumista. Minun on pakko pyytää apua esimerkiksi kahvikupin kantoon koulussa, koska käteni tärisevät ja en halua kahvieni olevan lattialla. Joskus minulla on vaikeuksia saada raskasta ovea auki tai haluan siirtyä nopeasti paikasta toiseen, jolloin avun pyytäminen tulee taas kysymykseen. Treenisalilla tai kaupassa jotkut asiat ovat auttamatta liian korkealla ja en välttämättä pysty nousemaan jonkun korokkeen päälle, kun tätä pituutta ja tasapainoa on suotu mulle erittäin paljon. Välillä tuntuu siltä, että kyllähän mun pitää opetella selviämään itse, kun olen jo 24-vuotias. Häpeän luultavasti avun pyytämistä sen takia, koska kuvittelen omien asioideni olevan mitättömiä jonkun toisen rinnalla. Samalla minun oletetaan olevan aikuinen ja selviävän itse elämästäni. Joskus avun pyytäminen tekee mun elämästä huomattavasti helpompaa eikä se ole heikkoutta.

KELAN TUKIEN JA MUIDEN ETUJEN ANOMINEN. Elämääni on lähes koko ajan kuulunut eräänlaisia Kelan tukia ja muita anottavia etuja. Elän tällä hetkellä opintotuella ja -lainalla, koska olen toisen vuoden ammattikorkeakouluopiskelija. Aikaisemmin olen saanut Kelalta myös kuntoutusrahaa ja vammaistukea. Tuki evättiin multa myöhemmin pois, koska olen heidän mukaansa "liian terve". Olen ihan kiitollinen tapahtumasta, koska omasta mielestäni se "leimasi" minua liikaa erilaiseksi kuin muut. Ylioppilaskirjoituksiin anoin itselleni lisäaikaa ja tietokoneen, koska käsinkirjoittaessani olisin tehnyt niitä kokeita luultavasti viikon putkeen. Tukien ja etujen anominen on alkanut hävettää minua suunnattomasti, koska haluaisin selvitä ihan ilmankin. Opiskelijana eläessä rahat ovat tiukilla, joten opintotuki ja -laina ovat tällä hetkellä ainoat tulonlähteet. Kaikkein eniten häpeän raahautua sosiaalitoimiston luukulle silloin, kun en saa opintotukea, kesätöitä ei irtoa ja pitäisi elää jollain kesäkuukaudet. Sekään ei ole todellakaan 100 % varma, että sieltä mitään irtoaa. Viime kesän vietin esimerkiksi rahattomana ja työttömänä!

Miksi häpeän tukien ja etujen anomista? Koen kaikki liikuntarajoitteisuuteeni liittyvät edut epäreiluna muita ihmisiä kohtaan ja tukien hakemisen vaivaannuttavana. Häpeän erityisesti sitä, että tarvitsen jotenkin "enemmän" kuin muut ikätoverini. En myöskään pidä siitä, että minun pitää jotenkin "mainostaa" tai todistella vammaisuuttaani, ennen kuin saan niitä tukia, joita tarvitsen. Sekään ei välttämättä riitä, koska herkästi sieltä pyydetään asiaan kuin asiaan lisäselvityksiä. Olen saanut seurata hyvinkin läheltä, kuinka jotkut ihmiset eivät saa heille ehdottomasti kuuluvia tukia, koska kriteerit eivät täyty. Ymmärrän hyvin, että Kelalla on olemassa tietyt säädökset, jonka mukaan he myöntävät tuet ja aina on vastassa byrokratia, mutta sivustaseuraajana se tuntuu epäreilulta ja pahalta. Kuitenkin erilaiset tuet on tarkoitettu helpottamaan sellaisen ihmisen elämää, jolla on muutenkin vaikeuksia selviytyä esimerkiksi arjen askareissa. Miksi tukien hakeminen on tehty niitä tarvitseville ihmisille vaikeaksi?

Minun pitäisi päästä eroon tästä tuki- ja etuushäpeästä, koska kuten aikaisemmin totesin - ne on tarkoitettu helpottamaan ihmisen elämää. Jokainen meistä tarvitsee varmasti jossain elämän vaiheessa apua tukien tai etujen muodossa, joten miksi se olisi pois yhdeltäkään veronmaksajalta? Olisihan se ihannetilanne, että pääsisin elättämään itseni kunnon palkkatyöllä, jolloin ei tarvitsisi venyttää senttiä eikä olla täysin opintotuen varassa. Jos tukia ja muita etuja oikeasti tarvitsee, niin silloin niitä kannattaa ja on suotavaa hakea. Toivon ettei kukaan hakisi itselleen tukia tai etuja pelkästään "helpon rahan" toivossa, koska siihen niitä ei ole tarkoitettu, vaan todelliseen avuntarpeeseen.

EPÄONNISTUMINEN. Häpeän suunnattomasti epäonnistumista. Koen olevani epäonnistunut ihmisenä, avopuolisona, opiskelijana ja ylipäätään elämässäni. Olen ihminen, jolla on ollut elämässään vaikeat hetkensä ja seurannut hyvin läheltä, kun kaikki muuttuu yhtäkkiä. Olen välillä hyvin itsekäs, ilkeä läheisimmille ihmisille enkä ajattele tekojeni seurauksia. Haluaisin menestyä opiskelijana vielä paremmin, jotta tulevaisuudessa minulla olisi mahdollisuus päästä käsiksi työelämään. Välillä tuntuu, etten olisi saavuttanut elämässäni mitään ja minulle avautui opiskelupaikka puhtaasti säälistä.

Epäonnistuminen on kulminoitunut lähinnä kouluun liittyviin projekteihin. En ole onnistunut tekemään juttuja, jotka olisivat olleet omasta mielestäni tarpeeksi hyviä. Otan jokaisen haastattelusta kieltäytymisen kolauksena vakuuttavuuteeni olla hyvä journalisti. Kuvittelen, että saan palautetuokiossa pelkästään kritiikkiä enkä osaa huomioida positiivista palautetta. Koen nämä kaikki epäonnistumisena ja suurena häpeänä itselleni. Kuvittelen, että kaikki muut opiskelukaverini tekevät parempia juttuja kuin minä. Ajattelen, että kaikki muut opiskelukaverit olisivat tuplasti parempia journalisteja kuin minä. Jos en selviä jutunteosta ilman apua, koen olevani epäonnistunut. Silloin voisin mennä pöydän alle häpeämään. Koen epäonnistumisen hyvin voimakkaasti ei-toivotuksi asiaksi.

Miksi häpeän epäonnistumista? Minulle on sanottu useasti hyvin kuuluisa lause "jokainen tekee virheitä". Totean usein, etten siedä itseltäni yhtään epäonnistumista, koska koen epäonnistumisen häpeällisenä. Tähän on syynä ilmeisesti täydellisyyden tavoittelu eli perfektionismi. Haluaisin joku päivä olla armollisempi itselleni ja myöntää, että virheet ja epäonnistuminen kuuluvat elämään. Niitä ei pidä jäädä miettimään liian pitkäksi aikaa, vaan mennä eteenpäin ja hyväksyä ne.

OMA TYÖKOKEMUS/TYÖTTÖMYYS. Omaa työkokemustani en osannut hävetä nuorempana, koska koin sen olevan normaalia. Mitä enemmän ikää on tullut lisää, sitä enemmän vähäinen työkokemukseni on aiheuttanut häpeää. Vähäisellä työkokemuksella on kauaskantoiset seuraukset, koska kesätöiden ja muidenkin töiden saaminen on hankalaa. Töitä hakiessa olen törmännyt liian useasti siihen, että pitää olla joko alan koulutus tai työkokemusta, mikäli niitä töitä oikeasti halajaa. Samalla pitää olla sinnikäs työnhakija ja heitellä työhakemuksia omasta mielestään mahdottomiinkin paikkoihin. Silti tämäkään ei aina tuota tulosta, koska työnhakijoita on enemmän kuin työpaikkoja.

Miksi häpeän oman työkokemukseni vähäisyyttä? Koen jälleen, että yhteiskunta olettaa minulta enemmän kuin olen todellisuudessa tehnyt eli minun pitäisi opiskelujeni ohella tehdä töitä elättääkseni itseni. Häpeän myös työkokemattomuuttani, kun vertaan itseäni muihin samanikäisiin, jotka ovat saattanee olla kesätöissä teini-iästä lähtien. Mulla ensimmäinen työkokemus oli vasta ylioppilaaksi päästyäni, 18-vuotiaana, Työ- ja elinkeinotoimiston avustamana. Kaikki tähän mennessä tehdyt pätkätyöt ovat olleet TE-toimiston ansiota, joten niin sanotuissa "oikeissa palkkatöissä" en ole koskaan ollut. Toisaalta ilman TE-toimistoa ei olisi mahdollistunut nuo vähäisetkään työkokemukset. Haluan kuitenkin joku päivä olla virallisissa palkkatöissä ihan oikealla työsopimuksella enkä työharjoittelussa tai työkokeilussa. Se olisi minulle tärkeää.

Minulle olisi tärkeää myös se, että vammaiset tai muut työnhaussa eriarvoisessa asemassa olevat pääsisivät samalle viivalle vammattomien ihmisten kanssa. Heille työkokemuksen saaminen on erittäin tärkeää, koska he haluavat olla osana yhteiskuntaa aivan kuin muutkin ihmiset. Itse en halua mainostaa työnhaussa omaa vammaisuuttani, koska koen sen heikentävän työnsaantia entisestään. Haluan, että minua katsotaan työnhaussa puhtaasti ihmisenä eikä mahdollisten diagnoosieni kautta. Hyviä työntekijöitä löytyy myös siitä joukosta, jotka haluaisivat näyttää kykynsä, jos heille annettaisiin siihen mahdollisuus.

HEIKKOUDEN NÄYTTÄMINEN.
Olen tottunut selviytymään elämässäni siitä huolimatta, että tieni ei ollut helppokulkuinen. Selviytyminen ja eräänlainen "vahva suojakilpi" ovat olleet apuna mulle silloin, kun on ollut kaikista vaikeinta. Minulle on ollut vaikeaa näyttää, että suojakilven alla todellisuudessa on ihminen, joka on heikko ja inhimillinen. Erityisesti epäonnistumiset ovat saaneet suojakilpeni murtumaan. Vaikeinta minulle on itkeä muiden ihmisten edessä julkisesti. Silloin näytän todellisen minäni, jota en mielellään näytä vieraille ihmisille. Se hävettää minua.

Olen joutunut lähiaikoina tilanteisiin, jossa suojakilpeni on murtunut tahtomattani. Pahinta tilanteista on tehnyt, että ne ovat liittyneet kouluprojekteissa epäonnistumiseen. Koen epäonnistumisen eräänlaisena heikkoutena ja haluan suojella itseäni kaikin mahdollisin tavoin. Julkisesti itkeminen on minulle heikkouden näyttämistä, jota en haluaisi tehdä. Mietin, miten muut suhtautuvat heikkouteni näyttämiseen ja siksi häpeän sitä. Oman heikkouden näyttämisen pitäisi olla ajoittain inhimillinen tilanne, mutta mulle se ei ole sitä. Haluan selviytyä elämässäni mahdollisimman pitkään itse ja olla vahva viimeiseen asti. Jos en onnistu selviytymään, koen itseni heikoksi ja epäonnistuneeksi. Mieleni valtaa häpeä ja vihaisuus itseäni kohtaan, että miksi en ole niin hyvä kuin muut. Se aiheuttaa kaikista helpoiten patojen murtumisen, pahimmassa tapauksessa julkisesti.

Miten pääsen eroon heikkouden näyttämisen häpeästä? Uskon, että se vie oman aikansa, koska se on ollut minun mukanani aina. Luultavasti kaikilla ihmisillä on heikot hetkensä eikä se tee kenestäkään huonompaa. Heikkouden näyttämisessä ei ole mitään pahaa, joten miksi sitä pitäisi hävetäkään. Toisaalta voisin ajatella tämän niin, että mikäli haluaa olla vahva, pitää joskus myös näyttää heikkoutensa. Heikot hetket kuuluvat elämään ja niiden kautta tullaan entistä vahvemmaksi.

LAPSELLISUUS/HENKINEN IKÄNI. Myönnän olevani ikäistäni lapsellisempi monessa asiassa. Koen, että suurin osa ikäisistäni on kymmenen kertaa aikuisempia kuin minä olen. Vaikka olen 24-vuotias, rakastan katsoa huvikseni lastenohjelmia ja piirrettyjä elokuvia, kuten Nalle Puhia ja Itse Ilkimystä. Piirretyt elokuvat sopivat kaikenikäisille ja minun lapsuudessani lastenohjelmissa oli aina viisaita opetuksia elävästä elämästä. Joku voi pitää piirrettyjen ja lastenohjelmien katsomista lapsellisena tai jopa häpeällisenä. Pidän häpeällisenä täysin toiselaisia asioita, joista lapsellisuuteni ja henkinen ikäni voisi paljastua muille.

Häpeän lapsellisina koettuja asioita siksi, että koen muiden 24-vuotiaiden hallitsevan tiettyjä asioita elämässään, joita itselläni ei ole vielä hallinnassa. Koen omasta mielestäni lapselliseksi asiaksi sen, että en tähän ikään mennessä ole oppinut laittamaan ruokaa tai minulla on ikääni nähden niin huono yleissivistys, että oikein itkettää. Samalla henkinen ikäni alentuu tavoista, joista on myöhemmässä elämässä pelkkää haittaa. Henkinen ikäni muistuttaa viisitoistavuotiasta silloin, kun haluan herättää pahennusta muissa ihmisissä tai ilmaisen mielipiteitäni liian jyrkästi ja ajattelen liian mustavalkoisesti. Provosoidun myös liian herkästi muiden mielipiteistä, vaikka pidänkin provosoimisesta. Minä en ole aina oikeassa ja minun pitää oppia sietämään myös kannastani poikkeavia mielipiteitä. Minun ei aina tarvitse hyeenan lailla mennä ilmaisemaan omaa kantaani keskusteluun, vaan välillä voisin olla ihan hiljaa. Sellainen käytös hävettää välillä suunnattomasti.

Välillä ajattelen, että haluan kasvaa aikuiseksi vasta sitten, kun on pakko. Uskon, että se pakko on sitten, kun olen valmistunut ammattiin ja pitää alkaa ottaa vastuusta työelämästä. Silloin varsinkin on pakko, jos aikoo perustaa perheen. Koen, että ihminen voi olla lapsellinen ja lapsenmielinen koko elämänsä eikä siinä ole mitään hävettävää. Tärkeintä on tiedostaa, ettei lapsellisuutta tuo ilmi väärään aikaan tai väärässä asiayhteydessä, jolloin siitä saattaa olla haittaa. Luultavasti tulen olemaan sydämeltäni ikuinen lapsi vielä keinutuolissa eikä siinä ole varmasti mitään pahaa.

MIELLYTTÄMINEN/HYVÄKSYNNÄN HAKEMINEN. Olen ollut lähes aina miellyttäjän roolissa ihmissuhteissani. Olen myös aikaisemmin hakenut aktiivisesti hyväksyntää erityisesti silloin, kun olin vielä sinkkuna. Koin itseni silloin hyvin epävarmaksi, huonoitsetuntoiseksi ja riittämättömäksi. Kuvittelin, etten kelpaa kellekään miehelle kuin vain kaverina tai ainoastaan seksin takia. Melkein kolme vuotta sitten elämäntilanteeni muuttui ja löysin rinnalleni miehen, joka on pysynyt vierelläni tähän pävään asti. Silti välillä vieläkin sorrun miellyttämään niitä kaikkein läheisimpiä ihmisiä tai miksei niitä tuntemattomampiakin, vaikka elämää ei pidä elää miellyttääkseen pelkästään toisia.

Miksi toisten miellyttäminen tai hyväksynnän hakeminen hävettää minua? Lähtökohtaisesti ihmisen pitäisi kelvata toiselle ihan omana itsenään eikä tarvitsisi esittää sellaista, jota ei oikeasti ole. Olen itse oppinut parisuhteissani ja kaverisuhteissani sen, että toisen miellyttämisellä voi olla myös haitallisia seurauksia ja silloin suostuu tekemään asioita, joita ei oikeasti haluaisi. Jotkut "käyttävät hyväksi" ihmistä, joka suostuu mihin tahansa. Liiallisen miellyttämisen seurauksena suostuu helposti ottamaan harteilleen asoita ja tehtäviä, jotka kuuluisivat täysin tosille. Seurauksena voi olla, että ihminen palaa toisia miellyttäessään loppuun.

Miten voisin päästä eroon miellyttämisestä ja hyväksynnän hakemisesta? Voisin kehittää itselleni sellaisen ajatuksen, että minun ei tarvitse miellyttää yhtään ketään tai hakea kenenkään hyväksyntää, koska minun pitäisi kelvata tällaisena. Minun pitää ajatella ennemmin omaa jaksamistani kuin sitä, että joku pahoittaa mielensä siitä, jos en tee jotain miellyttääkseen häntä.

HUONO YLEISSIVISTYS/KIELITAITO.
Tässä ovat kaksi asiaa, joita häpeän ehkä eniten itselläni. Lisätään tähän vielä se fakta, että tulevassa ammatissani tarvitsen nätä molempia erittäin paljon. Erityisesti peruskoulussa minulla oli suuri asenneongelma vieraiden kielten opiskelua kohtaan ja "ei kiinnosta" -asenne on heijastanut vaikutuksensa tähän päivään asti, koska kielitaitoni on kuin ala-astelaisella. Peruskoulussa ja lukiossa suhtauduin liian laiskasti myös historiaan, yhteiskuntaoppiin ja muihin yhteiskunnallisia asioita käsitteleviin oppiaineisiin. Vasta nyt tajuan noiden aineiden tärkeyden ja manaan sitä, että olisin voinut panostaa niihin ihan tulevaisuuttani ajatellen. Haluaisin esimerkiksi tietää enemmän politiikasta ja yhteiskunnasta muutenkin, niin kuin tulevassa ammatissa minun tarvitsee tietää. Koen kaikki politiikkaan, päätöksentekoon ja yteiskuntaan liittyvät asiat jotenkin vaikeaselkoisiksi ja se hävettää minua. Luultavasti se on seurausta kiinnostamattomuudesta opiskella yhteiskunnallisia aineita, koska asioista aidosti kiinnostunut ihminen varmasti tajuaisi paremmin.

Voin vannoa, että nykyajan elämässä ei pärjää ilman hyvää kielitaitoa. Ruotsi on Suomessa toinen kotimainen kieli ja karvani nousevat pystyyn "pakkoruotsi" -keskustelusta. Olen aina opiskellut ruotsia mielelläni ja koen ruotsin kielen osaksi suomalaisuutta. Ulkomaille lähdettäessä on lähestulkoon pakko osata englantia enemmän kuin pari sanaa, koska englantia puhutaan useassa maassa ympäri maailmaa. Hyvä yleissivistyskään ei ole pahitteeksi, jos haluaa päästä vaikuttamaan yhteiskunnassa päätettäviin asioihin. Eduskunnan ja hallituksen tehtävät, eri puolueiden edustamat arvot ja asiat sekä uutisissa pinnalla olevat isommat asiakokonaisuudet ovat niitä, joista olisi hyvä olla kartalla edes hieman. Olisi hyvä, jos koulussa voitaisiin kehittää mielenkiintoisia ja vaihtoehtoisia tapoja opiskella historiaa, yhteiskuntaoppia ja muita yhteiskunnallisia asioita käsitteleviä aineita. Mitä enemmän haastetaan opiskelijoita itse pohtimaan asioita perinteisen luentomuotoisen opetusmenetelmän sijasta, voisi vaikeaksi koetut asiat jäädä paremmin mieleen.

Nykyisin katson suurella innolla Ylen Elävästä arkistosta vanhoja uutislähetyksiä ja dokumentteja puhtaasti sivistääkseni itseäni. Kielitaitoa tulee paranneltua huomaamatta kesäopintojen eli kielikurssien avulla. Uskon, että pääsen eroon tästäkin häpeästä aikanaan. Joka päivä on mahdollisuus oppia jotain uutta, vaikka koko ajan vanhaksi tuleekin.

MENNEISYYDEN TEKONI.
Olen tehnyt menneisyydessäni asioita, jotka kaduttavat ja hävettävät. Olen ollut aikaisemmin hyvin itsekäs ja ilkeä läheisimmille ystävilleni. Olen sanonut heille asioita, jotka kaduttavat ja ovat rikkoneet ystävyyssuhteita. Olen kohdellut jopa vanhempiani todella kylmästi ja sanonut heille asioita, mitä heidän ei ikinä pitäisi kuulla. Olen käyttänyt aikasemmin omasta mielestäni liikaa alkoholia ja tupakkaakin on tullut maistettua ensimmäisen ja viimeisen kerran. Olen tehnyt aikaisemmin vääriä valintoja elämässäni ja miettinyt useasti, että olisin voinut valita toisin. Toisaalta ne valinnat, mitä olen nyt tehnyt, ovat saaneet minut tähän tilanteeseen, jossa nyt olen.

Olen hävennyt menneisyydessä tapahtuneita asiota monesta syystä. Olen hävennyt niitä eniten siksi, että niistä ei ole seurannut koskaan mitään hyvää. Menneisyydessä tapahtuneet mokat ovat jättäneet jälkensä jopa tähän päivään, koska ne ovat polttaneet siltoja ja vaikuttaneet mun nykyiseen elämääni. Omasta mielestäni runsas päihteiden käyttö täysi-ikäisenä muutti ajatusmaailmaani väärään suuntaan ja sai musta esiin vain tyhmän ja pahennusta herättävän teinin. Siltojen polttaminen oli tänä päivänä ajateltuna helvetin typerää, koska minulta ei löydy ystäviä muutenkaan paljoa. Silti tehtyä ei saa tekemättömäksi ja se harmittaa nykyään, koska haluaisin aidosti pyytää anteeksi käytöstäni muutamalta ihmiseltä.

Jokainen tekoni menneisyydessä on kasvattanut minua ihmisenä. Olen jälkeenpäin tajunnut, että ilman niitä tyhmimpiäkin tekoja en olisi tajunnut tiettyjä asioita elämässäni. En olisi tajunnut sitä, että parhaimmat ystävät kannattaa pitää lähellä ja liiallinen alkoholinkäyttö ei todellakaan kannata eikä siinä ole mitään hohdokasta. Tajusin myös sen, että vanhempani olivat minusta myös aidosti huolissaan, koska pelkäsivät terveyteni puolesta. Toisaalta menneisyydessä tapahtuneiden asioiden sijaan voisi ennemmin keskittyä nykyhetkeen ja tulevaisuuteen, koska siihen voi vielä vaikuttaa omilla valinnoillaan.

Elina vuonna 2010.
Mitä häpeä oikeastaan on? Jos mietitään häpeää, niin Wikipedian mukaan sitä voisi kuvailla tunteeksi, jossa "ihminen tuntee huonommuutta ja riittämättömyyttä". Se on useimmiten seurausta nöyryytyksistä tai epäonnistumisista. Siihen liitetään myös kelpaamattomuuden, huonommuuden ja mitättömyyden tunteet, jolloin sitä pyritään salaamaan ja torjumaan. Häpeä saa toisaalta ihmisen pohtimaan tekojensa seurauksia jo ennalta, joten sillä sanotaan olevan suojaava vaikutus. Tunne saa myös pohtimaan, millaisena muut ihmiset mahdollisesti hänet näkevät. Häpeän kohteet vaihtelevat kulttuureittain, maittain, historiallisesti ja suvuittain/perheittäin. Häpeä voi aiheuttaa myös masennusta. Minä olen pitkään hävennyt omaa ulkonäköäni ja sitä, että olen vammainen. Olen peilannut itseäni aina muihin ihmisiin ja miettinyt, että en kelpaa, koska liikun omalla tavallani ja olen lyhyempi kuin muut. Häpeääni voimistaa välillä myös median luomat kauneusihanteet ja kuvitelma siitä, millainen ihmisen "pitäisi olla". Silti iän karttuessa häpeä liikuntarajoitteisuudestani on hälvennyt ja olen ymmärtänyt, ettei kukaan ihminen ole täydellinen. Itseni hyväksymisen prosessi tulee kestämään vielä pitkään ja uskon, että saan sen jonain päivänä päätökseen.

Olen usein kuullut multa ihmisiltä, että varsinkin muutama vuosi sitten Internet-käyttäytymiseni on aiheuttanut seuraajissani myötähäpeää. Seuraajani ovat siis hävenneet minun puolestani sitä, millaisia juttuja ja mielipiteitä olen jakanut sosiaalisessa mediassa tai kirjoittanut blogiini. Joskus he ovat myös säälineet minua, kun olen kirjoittanut avoimesti elämästäni ja mielipiteistäni. Ennen provosoiduin heidän mielipiteistään, mutta nyt rehellisesti sanoen ymmärrän heitä! Kerron varmasti elämästäni sellaisia asioita, joita muut ihmiset eivät hiiskuisikaan. Kovin moni ei varmastikaan ajattele epätoivon vallassa muuttavansa pois synnyinkaupungistaan ihan mihin tahansa hinnalla millä hyvänsä ilman opiskelupaikkaa tai tietoa tulevaisuudesta. Kovinkaan moni ei varmasti ajattele elämänsä olevan pilalla siitä, ettei päässyt opiskelemaan ja joutuisi viettämään välivuoden ja toisenkin. Luultavasti liiallinen avoimuus pelottaa, koska juttuja voi lukea ihan kuka tahansa ja muodostaa niistä käsityksen, millainen ihminen olen. Oikeastaan se pelottaa minuakin, koska jokainen kertomani asia voi vaikuttaa tulevaisuuteeni, työhöni ja muiden ihmisten suhtautumiseen. Olen itse poistanut Facebookista ne kaikkein provosoivimmat mielipiteet ja julkaisut, mutta sitä tehtyä ei saa tekemättömäksi ja jälkiviisaus on paras kaverini. Mietin aika usein, millaisia asioita voin kertoa blogissani ja valitsen sanani tarkkaan. Haluan kuitenkin olla avoin ja rehellinen, koska teksteilläni saattaa olla vertaistukimielessä positiivinen vaikutus lukijoihini. Olen edelleen vastuussa pelkästään siitä, mitä kirjoitan. Vastuualueelleni ei kuulu se, miten lukijat tekstini ymmärtävät ja mitä johtopäätöksiä he vetävät pelkän tekstin perusteella.

Minulle itselleni puhdasta myötähäpeää aiheuttavat ihmiset, jotka tekevät toisista johtopäätöksiä pelkästään blogin tai sosiaalisen median kautta tutustumatta ihmiseen sen paremmin. Blogi ja sosiaalinen media näyttävät vain yhden puolen ja paremman vaikutelman saa tutustumalla toiseen kokonaisvaltaisesti. Olen saanut kuulla monesti blogiini kommentoivilta ihmisiltä analyysejä siitä, millainen ihminen olen blogin perusteella ja kuinka en voisi opiskella journalismia tekstieni perusteella. Kaikkein parasta on se, että näitä mielipiteitä ei edes perustella sen paremmin, vaan jätetään leijumaan ilmaan sellaisinaan. Olen myös huomannut, että jotkut ihmiset kommentoivat niin kuin tuntisivat minut paremminkin. Toki blogia voi kommentoida kuka tahansa eli myös ne tutut, mutta kuinka moni läheinen ihminen tulisi toisen blogiin anonyyminä haukkumaan ja levittämään toisesta valheellisia asioita puhtaasti ilkeyttään?

Toinen myötähäpeää aiheuttava asia on, jos blogia kirjottava ihminen ei hallitse alkeellisimpia yhdyssanoja. Ymmärrän erittäin hyvin, jos on todettu lukihäiriö tai kielioppiasiat ovat muuten vaikeita, mutta muussa tapauksessa kirjoitettava teksti olisi hyvä oikolukea kielikukkasten varalta. Kukaan ei ole täydellinen ja minullekin sattuu kielioppi- ja yhdyssanavirheitä, mutta pyrin oikolukemalla karsimaan suurimmat kommähdykset tekstistä pois. Blogista tulee heti lukijaystävällisempi ja jollain tasolla vakuuttavampi, kun teksti on suhteellisen virheetöntä. Kokemuksesta voin sanoa, että omalle tekstilleen tulee sokeaksi, mutta sen varalle kannattaa pyytää esimerkiksi kaveria lukemaan tekstin ja osoittamaan mahdolliset kömmähdykset tekstin joukosta. Kannattaa myös tarkistaa, ettei tekstissä ole paljoa väärin kirjoitettuja sanoja, esimerkkeinä "enään" tai "erinlainen". Jokainen voi kirjoittaa blogia ihan millä tavalla haluaa ja erilaiset kirjoitustyylit tuovat blogiin juuri sen persoonallisuuden, mutta äidinkielessä opetetut perusasiat olisi hyvä hallita. Joskus minäkin joudun varmistamaan, onko jokin tietty sana yhdyssana, mutta silloin kirjoitan sen varmimmin oikein.

Kolmas eniten myötähäpeää aiheuttava asia on, jos ihmistä haukutaan jonkun sairauden tai vamman takia. Ihminen ei voi sairaudelleen tai vammalleen yhtään mitään, joten miksi ihmistä pitää haukkua erilaisuuden takia? Olen saanut seurata pariin otteeseen vierestä, kuinka minulle läheisiä ystäviä on haukuttu jonkun asian takia, joille he itse eivät voi mitään. Tällöin menen tosi helposti puolustamaan haukuttua osapuolta. Menen myötähäpeästä pöydän alle myös silloin, jos joku erehtyy haukkumaan jotain ihmistä/asiaa homoksi tai vammaiseksi. En voi sietää kumpaakaan sanaa haukkumasanana, koska oikeasti nuo molemmat ihmisryhmät edustavat vähemmistöjä, joista liikkuu muutenkin liiaksi ennakkoluuloja. Yhtä pahaa tekee myös kehitysvammaiseksi tai sanan muunnelmilla haukkuminen. Kiroilu ei koskaan ole kaunista, mutta kirosanavalikoiman pitäisi olla suhteellisen laaja, jolloin ei tarvitsisi käyttää ihmisen ominaisuuksia kuvaavia sanoja kirosanoina. Olen törmännyt tähän erityisesti nuorten keskuudessa ja tuskin ilmiötä saadaan kokonaan loppumaan.

Välillä en osaa hävetä itseäni. Häpeän tekemiäni asioita tai sanomisia aina jälkeenpäin, jolloin ne vasta hävettävätkin ja pitkään. Toisaalta keskityn liikaa häpeämään sellaisia asioita, joita ei tarvitsisi hävetä lainkaan. Omaa olemassaoloaan ei kenenkään tarvitse hävetä tai pyydellä anteeksi, koska jokainen voi tehdä elämässään jotain merkittävää.

Mitä asioita häpeät tai mistä asioista tunnet myötähäpeää? 

Voiko ihminen hävetä "liikaa"?