18. maaliskuuta 2014

TÄSSÄ JA NYT

Maailmassa on olemassa monia sanontoja kuvaamaan sille, miten pitäisi elää tässä ja nyt sekä olla murehtimatta huomisesta. Tutuin niistä on "Carpe Diem" eli "tartu hetkeen". Ajatus hetkessä elämisestä on erittäin ihana, jos vain osaisi toteuttaa sitä myös oikeassa elämässä. Tunnustan, että minä olen ihminen, joka ei osaa elää hetkessä ja nauttia siitä, että elämä on parhaimmillaan ilman stressiä ja huolta huomisesta. Miksi?

Olen ihminen, joka stressaa pienimmistäkin asioista. Voin sanoa, että stressaaminen on itselläni kroonistunut ilmiö. Yleisimmin itselläni stressiä ja jopa suurta pelkoa aiheuttavat läheisten ihmisten elämäntilanne. Isäni ja myöhemmin myös äitini vakava sairastuminen vuosina 2007-2010 toimivat herättäjinä ja pudottivat mut henkisesti erittäin alas. Olen myös huomannut, että mikäli asiat menevät "liian hyvin", niin eiköhän jollain elämän osa-alueella rysähdä ja matto vedetään alta. En ole oikeastaan pitkään aikaan osannut olla onnellinen ja iloita elämästä, koska olen pelännyt liikaa. En ole antanut itselleni lupaa olla onnellinen, koska olen pelännyt sitä, että pian jollakin ihmisellä tai elämän osa-alueella menee taas huonosti. Olen ollut liian huolissani esimerkiksi porukoideni tilanteesta, koska he ovat vakavasti sairaita. Mitä tapahtuu, jos heidän tilanteensa muuttuu huonommaksi? Miten he pärjäävät? Miten he jaksavat elämässään? Samalla he haluavat, että eläisin itse omaa elämääni, huolehtisin itsestäni ja terveydestäni, opiskelisin ja valmistuisin ammattiin. Nuo ovat samanlaisia elämän perusasioita, joita he vaalivat omassa elämässään. Mitä jos on liian huolissaan muiden tilanteesta, että unohtaa itsestään huolehtimisen ja täysillä elämisen? Minulla on sellainen olo hyvinkin usein, koska olen liian huolissani ja stressaantunut läheisteni elämäntilanteesta. En anna itseni elää täysillä, koska mietin, onko mulla oikeus siihen. Musta tuntuu siltä, että jos elän täysillä omaa elämääni, jostain kantautuu korviini lisää huonoja uutisia. Havaitsin vähän aikaa sitten, että kaikki vähänkin huonot asiat tapahtuvat peränjälkeen. Vanhempieni sairastumisen jälkeen aloin itse voida hunosti ja tämän vuoden helmikuussa menehtyi Piki. Elän siis pelossa lähes koko ajan. Siihen pelkoon en itse voi vaikuttaa. Pitää toivoa parasta ja pelätä pahinta. Vanhempani ansaitsisivat terveitä elinvuosia elämänsä loppuun asti. Sitä toivon enemmän kuin mitään muuta. Luultavasti tämän ajattelun aiheuttaa herkkä puoli luonteestani, joka toivoisi kaikille pohjimmiltaan vain hyvää.

Vanhempien tilanteesta stressaamisen lisäksi olen huolissani usein läheisten ystävieni tilanteesta. Haluan, että ystävät ovat mulle avoimia ja kertovat mulle vaikeista asioista. Se lisää taas omaa huoltani, koska haluaisin itse ottaa ainakin puolet ystävieni murheista omille harteilleni kannettavaksi, jotta heille tulisi parempi mieli. Haluan itse kuunnella mielummin ystäviäni kuin kertoa omista huolistani heille. Ajattelen, että heidän huolensa ovat merkittävämpiä kuin minun ja omat huoleni tuntuvat mitättömimmiltä niiden rinnalla. En halua yksinkertaisesti huolestuttaa ystäviäni, koska heillä on ihan varmasti muutakin mietittävää kuin yksin viihtyvän toimittajaopiskelijan huolien kuunteleminen. Haluan kuunnella ystävieni huolia puhtaasta empaattisuudestani, vaikka en sillä hetkellä keksisikään mitään ratkaisua. Aina ei kuuntelemiseen sanoja tarvita, vaan läsnäolo riittää.

Läheisteni elämäntilanteen lisäksi stressiä aiheuttavat kouluun liittyvät projektit ja opiskelun jälkeinen elämä. Otan helposti stressiä tehtävistä ja panikoin, jos minulla ei ole kaikkia lankoja käsissäni siististi yhtä aikaa. Joskus tuntuu siltä, että haluan kontrolloida omaa elämääni, itseäni ja suorituksiani. Välillä tuntuu jopa siltä, että en ole saavuttanut elämässäni mitään, minut on valittu kouluun puhtaasta säälistä ja epäonnistun kaikessa mitä teen. Se ei mitä luultavammin ole totta ja olen liian pessimisti uskoakseni itseeni. En osa ottaa vastaan vilpittömiä kohteliaisuuksia, koska ajattelen, etten ansaitse niitä. Ajattelen joskus, että kehut eivät ole tarkoitettu minulle. Olen nähnyt itseni niin huonossa valossa koko elämäni ajan, erityisesti teini-iässä. Lapsena tiedostin muiden ihmisten käytöksen perusteella, että olen erilainen kuin muut ja olin tottunut erityistarpeisiin, jotka korostivat mun erilaisuuttani vielä enemmän omasta mielestäni. Toisaalta voidaan ajatella myös niin, että kaikki erilaisuus ei johtunut pelkästään vammastani vaan myös mun käytökselläni oli jopa enemmän osuutta asiaan. Luultavasti tajuan osittain myös sen, että miksi minua kiusattiin koulussa. Koko totuus kiusaamisestani ei johtunut varmaankaan pelkästä liikuntarajoitteesta, vaan ehkä olin muiden mielestä niinkin ärsyttävä persoona, että se alkoi ärsyttää myös muita! Olen kuitenkin paljon enemmän kuin kävelevä diagnoosiluettelo - ihminen, jolla on oma persoona. Mun ei kannata kuitenkaan tuota miettiä liikaa, koska sitä voi sitten miettiä lopun ikänsä eikä valmista välttämättä tule silloinkaan! Mietin hyvinkin pitkään yläasteen ja lukion jälkeen, onko mulla mitään mahdollisuutta päästä opiskelemaan ja millaisena oma elämäni näyttäisi valmistumisen jälkeen. Häpesin lukion jälkeen vietettyjä välivuosia, koska en päässyt opiskelemaan heti haluamalleni alalle ja minun käskettiin haudata unelmani, koska niitä pidettiin epärealistisena. En todellakaan haudannut unelmiani, vaan yritin mennä niitä kohti pienen mutka kautta. Pääsin opiskelemaan ammattikorkekouluun ensimmäisen kerran tammikuussa 2012, mitä en uskonut ollenkaan todeksi. Olen aina luullut, etten tulisi ikinä pääsemään mihinkään kouluun tai ylipäätään opiskelemaan ammattia. Syksyllä 2012 avautuivat ovet mahdollisuuteen opiskella unelma-alaani ja tartuin siihen tietämättä tulevaisuudestani yhtään mitään. Uhmasin samalla kaikkia työllisyystilastoja, koska tämä on kutsumusammattini. En kadu päivääkään tätä muutosta, mutta välillä vieläkin iskee pelko siitä, mihin tämän jälkeen päätyy. Saanko oman alan töitä? Millaista elämä silloin muutenkin on? Millainen on juuri minun tulevaisuus? Varsinkin pahimpina kausina en nähnyt itselläni minkäänlaista tulevaisuutta ja jopa pelkäsin sitä. Sinällään se oli ristiriitaista, koska olen aina miettinyt ja suunnitellut tulevaisuuttani jopa pitkän ajan päähän. Halusin jo silloin kouluttaa itseni korkeasti, perustaa perheen tulevaisuudessa ja elää vanhaksi tai ainakin niin kauan kuin aikaa on annettu. Silloinkaan en osannut miettiä, miltä elämä tuntui juuri siinä hetkessä. Aina olin katsomassa niin pitkälle tulevaisuuteen kuin silmäni kantoivat. Todellisuudessa jokainen voi vain haaveillla tulevaisuudesta, koska kukaan ei tiedä, milloin oma elämä päättyy.

Minulla on vahva menettämisen pelko. Se kohdistuu hyvin vahvana läheisiin ihmisiin. Pelkään menettäväni minulle rakkaat ihmiset hetkenä minä hyvänsä. Asiaa ei ollenkaan helpota vanhempieni vakavat sairaudet, jotka saavat heidät tastelemaan jopa elämän ja kuoleman kanssa. Menettämisen pelko näkyy myös käytöksessäni eräänlaisena tarrautumisena ja ahdistuksena. Aikaisemmin varsinkin johonkin henkilöön ihastuessani pakonomaisesti tarrauduin häneen liikaa, koska en halunnut kokea menetystä. Se aiheutti tosiaan päinvastaista reaktiota, koska mitä enemmän minä hain turvaa hänestä ja tarrauduin häneen, sitä enemmän hän pakeni luotani. Menettämisen pelko näkyy myös varsinkin suhteen alussa ilmenevänä mustasukkaisuutena. Olen silloin niin epävarma itsestäni ja kelpaavuudestani, että ajattelen pääni sisällä kauhuskenaarioita. Pahin pelkoni on ehdottomasti se, että välittämäni ihminen löytää jonkun paremman kuin minä. Poikaystäväni on usein sanonut, että hän ei asuisi tai olisi kanssani, jos hän ei rakastaisi minua. Nykyään menettämisen pelko näkyy tietynaisena sulkeutumisena ja toisten ihmisten suojelemisena. Haluan huolestuttaa minulle läheisiä ihmisiä mahdollisimman vähän ja pitää huoleni sisälläni. Pelkään, että mikäli kerron vaikeista asioistani ja mielen sisäisestä maailmastani läheisilleni, he eivät kestä sitä ja lähtevät. Tämä aiheuttaa jo huolestuneisuutta läheisissäni, koska he haluavat tietää myös niistä vaikeimmistakin asioista. Minä taas en halua huolestuttaa läheisiäni kovin helpolla, koska ajattelen asioideni olevan niin pieniä toisten rinnalla. Joskus ajattelen, että minusta on läheisilleni vain haittaa ja se estää elämästä tässä hetkessä. Mitä jos läheiset ihmiset eivät pysy rinnallani? Pärjäänkö minä ilman heitä? Olen ilmeisesti liian epävarma vielä itsestäni ja selviämisestäni, että tarvitsen läheisiäni elämässäni. Välillä turvaudun läheisiini liikaa, koska epäilen omaa kykyä tehdä oikeita päätöksiä ja kysyn liian usein heidän mielipidettään. Minun pitäisi luottaa omaan päätöksentekokykyyn ja tekemiini päätöksiin. Minun pitäisi luottaa itseeni enemmän. Minun pitäisi luottaa siihen, että ne läheiset ja ystävät, jotka oikeasti minusta välittävät, pysyvät rinnallani loppuun asti. Vaikeina hetkinä huomaa sen, että kuka on oikea ystävä. Minusta ei tunnu kivalta se, että asioistani ollaan kiinnostuneita vain silloin, kun itselläni menee huonommin. Ihana juttu olisi, että ihmisiä voisi kiinnostaa myös ne ajat, jolloin mulla menee hyvin ja iloita siitä aidosti.

En pysty elämään hetkessä, koska pelkään sairauksia ja sitä, että sairastun itse vakavasti. Osasyynä tähän pelkoon on ehdottomasti vanhempieni vakava sairastuminen. Säikähdän jokaista kiputilaa ja mietin, mihin sairauteen kiputila liittyisi. Olen paniikissa soittamassa tai viestittämässä porukoilleni, että mikä mua vaivaa ja hätäännyn itsekin samalla. Jos en tiedä kivun syytä, pelkään kivun enteilevän jotain sairautta. En kuitenkaan elä terveellisesti ja haluaisin aloittaa terveet elämäntavat vaikka heti. Uskon, että pelkoni sairauksista ja sairastumisesta hälvenisi sen myötä. Haluaisin nauttia elämästä ja juuri tästä päivästä täysillä. En pysty, koska takaraivossani tykyttää pelko vanhenemisesta ja vakavista sairauksista - sydän- ja verisuonitaudit, aivoinfarkti ja syöpä nyt näin esimerkkeinä. Nuo kaikki ovat elintasosairauksia, joiden puhkeamista jokainen voi hidastaa omilla elämäntavoillaan. Silti pitää muistaa mahdolliset sukurasitteet, perinnöllisyys ja välillä sairauksien kanssa voi käydä "paska tuuri". En tiedä, onko sinällään vanhenemisessa ja sairauksissa mitään pelättävää, mutta lähiaikoina olen huomannut pelkoni kohdistuvan mitä ihmeellisimpiin asioihin. Jotkut pitävät sairauspelkoani turhana, koska olen vielä niin nuori. Vakavat sairaudet voivat iskeä myös lapsiin ja nuoriin. Jotkut pitävät minua jo valmiiksi sairaana, koska olen vammainen enkä siis ole "täysin terve". Itse en koe vammaisuuttani edelleenkään miksikään sairaudeksi vaan ominaisuudeksi itselläni ja sairas olen mielestäni silloin, kun olen saanut jostain flunssan. Sen voin sanoa, että olen "mieleltäni sairas" masennusdiagnoosini takia, mutta siitä voi parantua. Pelkään lähinnä sellaisia sairauksia, jotka vaikuttavat mun kykyyni toimia ja elää tai jopa heikentävät sitä. Olen oppinut sen, että kipu on aina merkki. Kipu on merkki siitä, että joku kehon osa voi huonosti ja viestittää siitä mulle. Viesti on aneleva; "Tarvitsen apua, huomioi minut jotenkin!". Se havahduttaa mut miettimään, mitä olen lähiaikoina tehnyt väärin. Voisi sanoa, että selittämätön kipu saattaa olla viesti huonosta omatunnosta eli joko olen ollut liikaa tietokoneella, nukkunut liian vähän tai syönyt mitä sattuu. Haluaisin helpottaa pelkoani jotenkin ja oppia olemaan säikkymättä jokaista pientä kiputilaa. Kivusta säikkymisen seurauksena tulen vain vainoharkaiseksi hössöttäjäksi, joka pakonomaisesti maalaa piruja seinille. Se ei ole kiva asetelma kenenkään kannalta, varsinkaan heidän, jotka joutuvat kuuntelemaan panikointiani.

Kannustaako nykymaailma ihmisiä ja varsinkin nuoria elämään tässä hetkessä? Se on helvetin hyvä kysymys, jota olen joskus miettinyt tässä hektisessä maailmassa. Oikeastaan valitsemani alakin on hektinen, koska pitäisi koko ajan olla perillä maailman menosta ja kehitellä ideoita juttuihin. Minun kohdallani yläasteen lopussa ja koko lukion ajan vallitsi ainakin eräänlainen painostus. Yläasteella piti tietää hyvin tarkasti, mihin sitä suuntaisi sen jälkeen opiskelemaan, lukiossa paineita tuli ylioppilaskirjoituksissa kirjoitettavien aineiden valinnasta ja lukion jälkeen piti olla timantinkirkkaana selvänä se, mitä haluaa tehdä isona ja mihin lähtee opiskelemaan. Tosin hetkessä eläminen voisi olla enemmänkin asenne tai valinta, joka on jokaisen itse päätettävissä. Jokainen voi suorittaa opinnot omassa tahdissaan niin halutessaan, viettää välivuosia, lähteä ulkomaille tai olla vaikka tekemättä mitään. Nämä kaikki ovat ihmisen omia valintoja, jotka hän itse tekee elämässään. Jos minä saisin aikakoneella matkustaa taaksepäin elämässäni, tekisin ehdottomasti joitakin asioita toisin. Lapsuus tuli vietettyä aluksi sairaalassa ja sen jälkeen suhteellisen eristäytyneenä muista lapsista, koska infektioiden mahdollisuus oli erittäin suuri. Lapsuuden kontaktien solmimiseen liittyi tietty varautuneisuus ja pelko leimatuksi tulemisesta. Mielummin silloinkin vietin aikani yksin ja siitä tuli eräänlainen tapa näihin päiviin asti. Olisin toisaalta halunnut elää nuoruuteni keräten erilaisia kokemuksia, joita keräsin ennemminkin täysi-ikäistyttyäni. Olisin halunnut viettää enemmän aikaa ystävieni kanssa ja tehdä asioita, joista nautin. Olisin halunnut elää sitä elämää, mikä silloin oli meneillään. Olin omasta mielestäni liian varovainen ja syrjäänvetäytyvä, koska vietin aikaani pääasiassa yksin. Yksin viihdyn kyllä vieläkin, mutta nykyisin kaipaan enemmän ihmisten seuraa. Toisaalta olisin halunnut valita yläasteen jälkeisen opiskelupaikan toisin ja mennä lukion sijasta ammattikouluun. Se asia, minkä olisin ehdottomasti tehnyt toisin, niin olisin viettänyt kaksi lukion jälkeistä välivuotta kehittävämmin kuin pätkätöissä ja työttömänä. Koin, että elämäni oli pysähdyksissä niiden kahden vuoden aikana. Kahden vuoden aikana tuli kokeiltua rajoja oikein olan takaa ja maistaa toisenlaista elämää, joka ei nykyään kiinnosta ollenkaan. Silti olin jumissa pääni sisällä, koska koin ettei minulla ollut silloisten kaverieni kanssa yhteistä. He elivät omaa elämää ja minä omaani. Olisin halunnut pitää silloisiin ystäviini yhteyttä enemmän enkä itsekkäästi poltella siltoja takanani. Olin yksin, niin helvetin yksin. Ne olivat minun valintoja, joita kadun toisaalta. Turha on kuitenkin katua menneitä, koska ne ovat tehneet minusta sellaisen ihmisen kuin olen nyt.

Mikäli hetkessä eläminen on valinta tai asenne, olisi minun aikani nyt muuttaa asennettani. Alan tästä lähtien haalia eämääni hetkiä, joiden kohdalla voin pysähtyä ja nauttia vain elämästäni. Tällaisia hetkiä voivat olla hyvän musiikin parissa, treenatessa, kirjoittaessa tai avopuolisoni kanssa vietetyt hetket. Periaatteessa elämä on yksinkertaista eli loistavaan hetkeen ei tarvita muuta kuin oikea tunnelma ja oikeat ihmiset. Jokaisessa päivässä on joitain hetkiä, jotka ovat olleet kokemisen arvoisia.

Elämä on tässä ja nyt. Elämää on turha pelätä. Elämä on kuin yksi iso seikkailu. Elämä on täynnä valintoja ja valinnat tekevät elämästä elämisen arvoisen. Elämä on sitä, mitä juuri sä teet siitä!


Pystytkö elämään hetkessä vai onko se vaikeaa?
Mitkä ovat olleet elämäsi parhaimpia tai kamalampia hetkiä?