10. helmikuuta 2014

GOODBYE

Totesin itsekseni muutama viikko takaperin, että 2014 tulee olemaan varmasti muutosten vuosi. Huomasin tämän lauseen olevan totta, juuri sillä karuimmalla tavalla. 

Torstai-iltana rakas kissani Piki lähti viimeiselle matkalleen 15 vuoden pituisen elämänsä päätteeksi. Hänen ei enää tarvitse kärsiä munuaisten vajaatoiminnasta ja mahdollisista kivuista, jotka sairauteen ovat liittyneet. Tämä teksti on on omistettu Pikille ja jokaiselle ihmiselle, joka on nähnyt hänet edes kerran, livenä tai kuvien välityksellä. Käytän tekstissä Pikistä "hän"-pronominia, koska koen, että Piki on ollut meille kuin perheenjäsen.

Millaisena minä muistan Pikin?

"Ai mä en olekaan vaate? No väliäkö sillä, ei kukaan huomaa mua!" 

Varhaisimmat muistoni Pikistä liittyvät siihen päivään, kun hän saapui meille vuonna 1998. Menimme isäni kanssa katsomaan meille sopivinta kissaa yhdelle maatilalle synnyinkaupungissani. Siellä niitä vaihtoehtoja riitti, koska yli kymmenen kissaa tuli katsomaan mielenkiintoisia vieraita. Luonnollisesti siinä tilanteessa tulee pienelle tytölle valinnan vaikeus, koska kaikki pikkuiset olivat suloisia. Minuun teki vaikutuksen kuitenkin viimeisenä tullut, pieni mustavalkoinen kissanpentu. Päädyin lopullisesti juuri siihen viimeisenä tulleeseen pentuun, ja siitä tulisi meidän uusi perheenjäsen. Isä olisi toisaalta halunnut meille yhden toisenkin kissan, mutta minä halusin juuri tuon pienen mustavalkoisen. Maatilan emäntä kertoi, että pennun nimeksi oli annettu Piki hänen värinsä takia. Samaan hengenvetoon hän mainitsi myös, että valitsin navetan sosiaalisimman kissanpennun. 8-vuotias Elina oli hyvin innoissaan uudesta perheenjäsenestä. En kuitenkaan tiennyt silloin, mitä kaikkea tuo pieni kissa tulee kokemaan elämässään ja millainen merkitys sen olemassaololla on koko perheelle.

Muistan erityisen hyvin myös sen, että kerroin muille koulussa innokkaasti Pikistä ja ylipäätään siitä, että minulla on nyt kissa. "Minä olen Elina ja minulla on kissa, jonka nimi on Piki" oli se lause, jolla esittelin itseni uusille ihmisille. En miettinyt siinä tilanteessa, jaksoiko kukaan kuunnella löpinöitäni. Minä vain olin niin haltioissani uudesta perheenjäsenestäni, että kerroin siitä automaattisesti ihmisille. Rakastin kirjoittaa ala-asteella tarinoita ja äidinkielen tunneilla niitä myös rustailtiinkin paljon. Kirjoitin tarinoita yleensä omasta elämästäni ja siitä, mitä elämäni aikana on tapahtunut. Luonnollisesti niihin aikoihin liitin niihin aina myös Pikin. Se oli luonnollisesti osa elämääni, joten hän sai tarinoissani aina melkein pääosan. Nykyisin nuo tarinat hävettävät minua ja onneksi en ole saanut niitä käsiinikään. Silti nuo tarinat kuvastivat suurta rakkautta tuoretta perheenjäsentäni kohtaan. Halusin pienenä myös usein leikkiä olevani kissa ja temmeltää Pikin mukana lattiatasolla. Mietin myös paljon, mitä Piki ajattelisi tai sanoisi, jos hän osaisi puhua. Joskus toivoin pääseväni Pikin pään sisään lukemaan hänen ajatuksiaan.

"Mä pakkasin itseni jo mukaan, lähdetäänkö reissuun?"


Piki sai alusta asti kulkea ulkona vapaasti, koska päätimme pitää Pikin ulkokissana. Yritimme kuitenkin totuttaa hänet valjaisiin, mutta Piki oli asiasta eri mieltä. Kerran hän meinasi jopa päästä irti valjaista eli kuuluisia "läheltä piti" -tilanteita on nähty. Kaulapanta oli Pikille kuitenkin helpompi pala nieltäväksi ja ostimme hänelle sinisen kaulapannan, jossa oli koristeena kulkunen. Erityisesti minä revin huumoria siitä, että varsinkin Pikin rapsuttaessa itseään kulkunen kilisi kuin jäätelökauppiaalla. Veikkaan, että varsinkin linnut olivat kiitollisia kilisevän pallon olemassaolosta. Yritimme äitini kanssa välillä ulkoiluttaa Pikiä hihnassa, mutta se osoittautuikin astetta haasteellisemmaksi. Pikin ja meidän reittivalinnat erosivat hyvin paljon toisistaan ja saimme rämpiä Pikin perässä kaikki mahdolliset pensaat ja ojanpohjat. Piki päätti myös jääräpäisenä kissana mennä makoilemaan johonkin pensaan juurelle ja matkan jatkumisen ajankohdasta ei ollut tietoa. Totesimme, että mikäli olisimme halunneet saada tuloksellisuutta yhteisessä matkanteossa, Piki olisi pitänyt ihan pienestä asti totuttaa hihnaan ja valjaisiin. Se olisi vaatinut erittäin paljon kärsivällisyyttä - kummaltakin osapuolelta.

Pikin sanottiin olevan sosiaalinen kissa ja sitä hän mielestäni todella oli parhaimpina päivinä. Piki ei pelännyt vieraita ihmisiä eikä varsinkaan vieraita kissoja. Nuorempana Piki meni rohkeasti häntä ojennettuna tekemään tuttavuutta sekä ihmisten että toisten kissojen luokse. Toiset kissat eivät välttämättä olleet kovinkaan mielissään siitä, että heitä tulee tervehtimään utelias otus. Piki joutui usein tappeluihin muiden kissojen kanssa ja hänellä olikin monesti korvasta palanen pois ja haava silmän yläpuolella. Pari kertaa hän tuli ulkoa ontuen, kun jokin oli purrut häntä etutassuun. Varsinkin loppuaikana Piki arasteli ja jopa pelkäsi toisia kissoja ja muita eläimiä, koska ei pystynyt vanhoilla päivillään enää puolustamaan itseään.

"Onko mun taas pakko näyttää komealta?" 


Piki oli muutenkin mielestäni hyvin mielenkiintoinen persoona. Sehän ei eronnut muista kissoista juuri mitenkään, mutta huomasin itse, että hänelle kehittyi hyvin mielenkiintoisia tapoja elämänsä aikana. Pienenä kissanpentuna hän rakasti kaikkea kissoille tyypillisiä leluja, kuten hiiriä, höyhentupsuja tai palloja. Kaikenlaset kevyet ja helposti liikkuvat esineet olivat hänen mieleensä. Myöhemmässä vaiheessa hän ei enää innostunut hiiristä tai palloista, vaan hän piti naruista ja nauhoista, esimerkiksi lahjanarusta. Mitä vanhemmaksi hän tuli, sitä enemmän hän erkaantui kaikista leluista. Loppuajan elämästään hän useimmiten vain nukkui.

Piki rakasti myös ahtautaa itsensä kaikkiin kasseihin, laatikoihin ja kaappeihin. Milloin löysin hänet vaatekaapistani, vaatehuoneesta, Ikean kassista tai porukoiden laukusta. Pienempänä hän rakasti erityisesti pahvilaatikoita ja säästimme Pikille aina muutaman pahvilaatikon, jonne hän teki useimmiten pesän itselleen. Tein joskus Pikille pahvilaatikosta "mökin", josta hän piti kovasti. Pikillä oli myös pahana tapana mennä makoilemaan digiboksin tai tietokoneen näppäimistön päälle. Samalla hän saattoi "kirjoittaa" näppäimistöllä "terveisiä" kavereilleni. Hän ei olisi saanut olla pöydällä eikä varsinkaan digiboksilla, koska pelkäsimme boksin menevän hajalle. Yksi Pikin suosikkipaikoista oli joko porukoiden tai minun sänky, olohuoneen patteri tai sauna. Äitini kertoi minulle torstaina, että Piki lähti viimeiselle matkalleen juuri saunan ylälauteelta.

Piki oli erityisesti niiden ihmisten ystävä, joiden sijainti oli mahdollisimman usein lähellä keittiötä tai jääkaappia. Hän oli aina "pakollisena assistenttina", jos äitini teki keittiössä ruokaa tai joku muu sattui vahingossa avaamaan jääkaapin. Hän oli erittäin valikoiva ruoan suhteen ja näytti sen myös usein. Äiti sai viettää mielenkiintoisia aikoja kissanruokahyllyjen edessä miettien, mitä Piki tällä kertaa ehkä voisi syödä. Hänelle saattoi kelvata täysin erilainen ruoka tiettynä päivänä tai sitten hänelle ei kelvannut yhtään mitään. Herkut hänelle kelpasivat erittäin usein ja hän oli pyytelemässä usein joko keittokinkunsiivuja, jauhelihaa tai paistisuikaleita. Broileri oli myös harvinaista herkkua, erityisesti jonkun muun lautaselta syötynä. Pikin olisi pitänyt olla dieettiruoalla, mutta hän tunnetusti haistatti sille hyvinkin pitkät. Kuulin juttua, että ensimmäisessa hoitopaikassaan jouluna 1998 Piki oli syönyt onnessaan luumuhilloa! Loppuaikana hänelle ei oikein kelvannut yhtään mikään eikä edes vesi mennyt alas. Lopulta hän oksensi jopa lääkkeensä pihalle.

"Hei palvelijat, olisitteko niin kilttejä ja antaisitte mulle jotain hyvää syötävää?" 


Piki oli hyvin utelias ja jossain tapauksessa myös itsesuojeluvaistoton kissa. Hän halusi aina mennä tutkimaan omasta mielestään mielenkiintoisia paikkoja ja siitä syntyi monia "läheltä piti" -tilanteita. Yksi vastaavanlainen tilanne tuli, kun Piki lähti tutkimaan vastapäistä rakennustyömaata ja tuli sieltä kotiin rinta verisenä. Huomasimme, että hän ontui myös kävellessään ja naukaisi joka askeleella. Veimme Pikin lääkäriin, jossa paljastuivat tutkimusmatkan seuraukset. Pikillä oli rinnasta mahan puolelle ulottuva pitkä, mutta siisti haava. Tosin se oli siisti vain ulkopuolelta ja sisältä hieman vähemmän. Saimme kuulla, että Piki oli ilmeisesti pudonnut ilmeisesti harjateräksen varteen, joka oli keihästänyt rintalihaksen kahtia. Mikäli tapauksessa olisi käynyt vielä hieman huonommin, olisi samalla reissulla mennyt myös keuhkot. Piki "paikattiin" ja hän selvisi hengissä. Kotona hänen oli aivan pakko päästä liikkeelle heti, kun hän oli hieman herännyt nukutuksesta. Katsoimme huvittuneena puolelta toiselle laahaavaa menoa ja välillä hän kellahti kumoon. Ilmeisesti se on kissoilla hyvinkin yleistä, että nukutuksen jälkeen tokkuraisena on ihan pakko päästä liikkeelle ja varsinkin hyppäämään eri paikkoihin. Vastapäisellä rakennustyömaalla kerrostalo on jo valmistunut.

Pari vuotta takaperin Piki sai huonoja uutisia eli hänellä todettiin vanhoilla kissoilla yleinen munuaisten vajaatoiminta. Siitä hetkestä alkoi lähtölaskenta Pikin elämän loppuun. Pikin vointi vaihteli hyvin monesti ja varsinkin sen huomasi ruokailutottumuksissa. Piki myös alkoi oksennella erittäin paljon, joka meinasi aina sitä, että munuaiset ovat menneet astetta huonompaan kuntoon. Piki eli kuitenkin vuodesta 2011 vuoteen 2014 hyvin sinnikkäästi. Hänelle annettiin kerran lääkärissä jatkoaikaa, mutta todettiin, mikäli vointi menee yllättäen huonommaksi, niin katsotaan tilannetta uudelleen. Piki oli myös laihtunut hälyttävästi, koska entinen hyvin syönyt kuusi kiloa painanut herra pamautti vaakaan viimeisinä päivinä ainoastaan noin neljän kilon lukemat.

Piki lähti elämänsä viimeiselle matkalle torstaina 6.2.2014. Hän oli kuollessaan 15-vuotias. Minun ja Pikin viimeiseksi näkemiseksi jäi viime joulu.

Nyt jäljellä on enää ikävä!

"No niin, tuolta tulee ihminen. Hän voisi häätää kuvaajan pois!" 


Piki on nyt kuollut. Mitä kaikkea jäin kaipaamaan? Jäin kaipaamaan Pikiä kokonaisuutena. Hän kuunteli - tai esitti ainakin kuuntelevansa silloin, kun mulla oli jotain sydämellä. Hän oli porukoiden "pomo", joka käveli porukoiden sängynpäädystä toiseen, kun hän halusi ulos. Hän tuli melkein oven läpi raapien, kun hän halusi jonkin ajan päästä sisälle. Hän saattoi joinakin aamuna kilpailla isäni kanssa siitä, kumpi ehtii ensin aamiaispöytään ja Pikin kohokohta oli syödä porukoiden aamupuuronjämät. Hän nukkui usein joko porukoiden tai mun jakopäässä leveästi. Hän tervehti jokaista kotiintulijaa häntä pystyssä puskien ja "kuristen". Hän makasi usein isän kanssa sohvalla ja kuunteli sekä ymmärsi - tai ainakin esitti ymmärtävänsä, mitä isäni yritti hänelle sanoa. Pikillä oli ainakin omasta mielestäni elämää parantava vaikutus. En uskonut ikimaailmassa, että rakkaan lemmikin menettäminen voi riipaista näin paljoa. Piki ei ollut vain kissa, vaan hän oli kuin perheenjäsen. Olen hyvin kiitollinen siitä, että Piki sai olla osana elämäämme niinkin pitkään.

Piki oli hurmaava kissaherra, joka eli pitkän ja omalaatuisen elämän. Kadun välillä kovasti sitä, että olin varsinkin nuorempana hieman ilkeä Pikille vihaisena. Kadun myös sitä, että varsinkin Pikin viimeisinä vuosina en ollut läsnä hänen elämässään tarpeeksi. Minua harmittaa myös se, että jotkut kavereistani eivät ehtineet nähdä Pikiä. Olen kiitollinen siitä, että avomieheni ja Piki saivat tutustua toisiinsa, koska heistä tuli loppua kohden hyviä kavereita!

Piki on nyt paremmassa paikassa, kivuttomana ja siellä jossain varmasti herkkuruokaa on riittämiin. Surua, ahdistusta ja ikävää riittää varmasti pitkäksi aikaa, mutta elämää on myös jatkettava. Uskon, että Piki toivoisi meidän jatkavan elämää ja välillä muistelevan niitä hetkiä, jotka koimme hänen kanssaan. Uskon, että näemme vielä jossain! :)

"Hyrrrr, kesäpäiviä voi viettää myös näin!"
Rest In Peace PIKI (1998-2014)

Oletko itse kokenut lemmikin menettämisen?
Millaisia muistoja eläinystävästä on jäänyt?

2. helmikuuta 2014

KOMMENTTI JÄTTÄÄ JÄLKENSÄ

Internet tarjoaa mahdollisuuden kommunikointiin ja ihmiset ympäri maailmaa voivat keskustella keskenään. Ihmiset lukevat tai kirjoittavat blogeja, seuraavat keskustelupalstoja ja jakavat ajatuksiaan yhteisöpalveluissa. He voivat keskustella tai kommentoida useimmiten joko omalla nimellään tai nimettömästi eli anonyymiteetin suojissa. Suomessa on olemassa sanan- ja mielipiteenvapaus, mutta Internetissä siltikään ei voi sanoa kenelle tahansa mitä tahansa. Hyvä muistisääntö Internetissä keskustellessa ja esimerkiksi blogeja kommentoidessa on, että samat asiat pitää pystyä sanomaan tosielämässä samalla tavoin kuin mitä Internetissä on toiselle näpytellyt. 

Blogien ylläpitämiseen eli bloggaamiseen kuuluu olennaisena osana myös kommenttien kirjoittaminen sekä niiden vastaanottaminen. Se on vuorovaikutusta bloggaajan sekä lukijoiden välillä. Bloggaajan ja lukijoiden välinen vuorovaikutus on erittäin tärkeää bloggaajalle, koska palautteen avulla bloggaaja voi kehittyä ja kehittää blogiaan yhä paremmaksi. Olen kirjoittanut aikaisemmin tekstin kritiikistä ja siitä, mikä on mielestäni hyvää ja asiallista kritiikkiä ja millainen kritiikki luetaan jo asiattomaksi ja loukkaavaksi. Hyvin usein ihmiset naamioivat asiattoman ja loukkaavan kommentin "rakentavaksi kritiikiksi" tai sanovat, että "mä sanoin vaan mielipiteen, deal with it". Mielipiteitä ja rakentavaa kritiikkiä saa ja on jopa suotavaa sanoa, mutta tärkeintä on se, miten sen sanoo! Erityisesti minä pidän siitä, että kritiikkiä annettaessa asetutaan bloggaajan asemaan ja mietitään, mitä hyviä asioita blogista tai bloggaajasta voi löytyä kaikesta huolimatta, vaikka varsinaista kehuttavaa ei blogista löytyisikään. Suoraan kannattaa sanoa toki, jos on jotain sanottavaa eikä liikaa kannata nuoleskella turhia, mutta asiallinen kommentoidessa pitää olla. Internet ei ole mikään erikoisoikeuksin varustettu maailma, jossa voi kenelle tahansa sanoa mitä tahansa vastaamatta seurauksista. Usko tai älä, mutta Internetissäkin on olemassa säännöt tai ainakin toiveet sille, miten siellä käyttäydytään toisia ihmisiä kohtaan. Toimittajatkaan eivät saa haukkua heidän mielestä ärsyttävää julkisuuden henkilöä tai keksiä heistä päättömiä juoruja, koska he joutuvat vastuuseen jokaisesta tekemästään jutusta. Kommentin kirjoittaja on aina vastuussa siitä, mitä hän ruudulle näpyttelee, vaikka haluaisikin pysyä nimettömänä. Ymmärrän hyvin, että syystä tai toisesta jotkut ihmiset haluavat pysyä Internetissä mahdollisimman tunnistamattomina, mutta anonyymiteetti ei kuitenkaan oikeuta haukkumaan tai julkaisemaan toisesta ihmisestä valheellista tietoa. Miltä itsestäsi tuntuisi, jos joku blogiasi kommentoiva ihminen sanoisi sinulle mitä sylki suuhun tuo ja levittäisi sinusta väärää tietoa? Asiallisella ja ennen kaikkea hyvin perustellulla kommentilla kommentin kirjoittaja otetaan varmimmin vakavasti kuin sellainen perustelematon ruudulle oksennettu tuotos. Neuvon jokaista harkitsemaan ja lukemaan kommenttinsa kahdesti, ennen kuin julkaisee sen ja asettumalla tällä tavoin toisen asemaan. Jokaiselle tulee silloin hyvä mieli! 

Itselläni on sellainen periaate, että julkaisen automaattisesti kaikki kommentit, jotka mulle tulee. Pidän kuitenkin päällä kommenttien valvontaa, koska haluan pysyä perässä siitä, mitä tekstejä ihmiset kommentoivat. Pystyn samalla kontrolloimaan sitä, millaista kommenttia ihmiset mulle laittavat. Vielä ei ole tullut vastaan tilannetta, että jonkun kommentti olisi jätetty julkaisemaatta. Olen sitä mieltä, että jokainen bloggaaja päättää itse siitä, mitkä kommentit pääsevät bloggaajan seulan läpi ja mitkä kommentit hän voi heittää roskakoriin. Kenenkään ei tarvitse sietää asiatonta tai jopa ilkeää kommenttia, varsinkaan sellaista, jossa kohteena ovat bloggaajan läheiset ja hänelle muuten tärkeät ihmiset! Bloggaajan läheisten tai tärkeiden ihmisten haukkuminen on erittäin törkeää, koska useimmiten he ovat blogissa vain sivuosissa ja loukkaa erittäin paljon bloggaajaa itseään. En kestä itse hetkeäkään sitä, jos joku kehtaa haukkua minun läheisiäni tai tärkeitä ihmisiä! Sellaiset kommentit lentävät automaattisesti roskakoriin, vaikka kommentti olisi kuinka "asiallinen" kommentoijan itsensä mielestä. Kenelläkään ei ole oikeutta haukkua ketään läheistäni, koska he eivät liity omaan bloggaamiseeni millän tavalla. Haluan suojella heitä viimeiseen asti ja en mainitse blogissani heidän nimiä heidän yksityisyyttään suojaten. Olen valinnut tämän linjan alusta asti ja se on minulle parhain tapa. 

Kommentoin itse jonkin verran muita blogeja. Yleensä kommentoin niitä asioita, joista pidän joko blogissa tai bloggaajassa. Mikäli löydän jonkun epäkohdan blogista tai olen eri mieltä bloggaajan kanssa, kommentoin siitä ystävälliseen sävyyn ja perustelen kantani. Haluan, että bloggaajalle jää kommentistani hyvä mieli. Ajattelen kommenttia kirjoittaessani, miltä itsestäni tuntuisi saada samantyylinen kommentti ja miten sanoisin saman asian hänelle kasvotusten. Haluan olla ystävällinen myös Internetissä, koska kommentin takana on oikeasti elävä ihminen, jolla on tunteet. Olen myös helposti puolustamassa bloggaajia, mikäli joku kommentoi hänelle ilkeästi. Välillä olen hieman liian suorasanainen ja pahoittelen, jos olen kommentillani loukannut jotakin toista ihmistä. En tarkoita suorasanaisella kommentillani mitään pahaa, vaan ainoastaan haluan sanoa mielipiteeni asiaan, joka herättää tunteita. Välillä haluan suorasanaisella kommentillani hyväntahtoisesti herätellä toista kommentoijaa ajattelevaan, että mielipiteitä on niin paljon kuin on meitä ihmisiäkin. Joskus kyllä tajuan vasta jälkeenpäin, että voisin joissain tilanteissa pitää sanaisen arkkuni kiinni välillä. 

Olen saanut monenlaisia kommentteja lyhyeksi jääneiden blogiurieni aikana. Luulen, että aika tasoihin on mennyt positiivisten ja negatiivisten kommenttien määrä. Suhtaudun positiivisiin kommentteihin iloisesti ja muistan ne pitkään. Positiivisissa kommenteissa kehutaan esimerkiksi minua tai tekstejäni. Silti negatiiviset kommentit jäävät vahvemmin mieleen ja en unohda helposti niitäkään. Negatiiviset kommentit ovat liittyneet moniin asioihin eli niissä on arvosteltu kirjoitustyyliäni, mielipiteitäni ja jopa minua itseäni. Eniten negatiivisia kommentteja olen saanut esikuvastani Cheekistä, mielipiteistäni, luonteestani ja siitä, että opiskelen journalistiksi. Olen myös saanut kuulla negatiivista kommenttia siitä, että puhun avoimesti masennuksestani ja vammaisuudestani. Mielestäni on erittäin törkeää ja asiatonta haukkua ihmisen mielenterveysongelmia tai vammaisuutta, koska ne molemmat ovat asioita, joille ei voi mitään ja joista liikkuu muutenkin erittäin paljon ennakkoluuloja. Ne saattavat olla kohteelle tarpeeksi vaikeita asioita jo valmiiksi eikä asiaa auta se, että niistä nälvitään blogin puolella. Jotkut mielipiteet kannattaa oikeasti pitää omana tietonaan, jos kommentin perimmäisenä tarkoituksena on loukata toista ihmistä ja aiheuttaa hänelle paha mieli. Blogimaailma on mielestäni hyvin julma ja kohtuuton, koska ihmiset huomaavat jokaisen tekemäsi virheen. Useimmiten saat myös kuulla tekemästäsi virheestä hyvin pitkään. Välillä tuntuu, että ihmiset oikein etsimällä etsivät jonkun epäkohdan, johon voi puuttua.

Listasin alle parhaiten mieleeni jääneitä kommentteja hieman muokattuna, koska en muista tarkasti alkuperäisiä:

"...journalistin pitää osata kirjoittaa eikä käyttää puhekielen ilmaisuja edes blogissa. Meitsi on vielä erittäin typerä sana..." 

"...sulta ei löydy oikein kirjoitustaitoa, ei sinusta toimittajaksi ole. Sinun kummallinen pään muoto ajaa ihmiset pois luotasi..."

"Elina, tunnen sut monen vuoden takaa ja tiedän todella hyvin, millainen olet tai et ole! Miksi esität netissä jotain supercoolia, ihanko paikataksesi vanhoja haavoja? Lopeta se roolin vetäminen, asiat eivät sillä parane..." 

"Lol, tunnen sut ja olet näköjään kovaa vauhtia menossa ojasta allikkoon... ja sieltä allikosta et pääsekään ylös helpolla..."

"Vedät selkeesti päästäs nämä sun jutut, ei ne voi olla tosia. Oot lapsellinen ja säälittävä!

"...Sulla ei todellakaan voi olla masennusta, koska sinulla ei ole todisteita asiasta. Miten kehtaat puhua, että masennus olisi muotia? Raivostuttava väite, mä vaikean masennuksen kokeneena sentään tiedän mistä puhun..." 

"Miksi selittelet asioita koko ajan? Mikset voi kertoa vain totuutta? :D

"*pätkä Facebook-statusta* Näköjään Facebookissa osaat olla oma ittes, mutta täällä blogissa vedät jotain ihme roolia... Tais kommentti osua arkaan paikkaan. ;) t. Anonyymi :DDDD

"Miksi olet niin huomionkipeä, koetko itse olevasi sellainen? Musta tuntuu, että olet... kaikkea ei nimittäin tarvitse jakaa Facebookissa...

"Et taida kestää kritiikkiä yhtään, kun noin kovasti puolustaudut...

"Tämä blogi on kauheeta kuraa! Hyväksy vammasi ja opi elämään sen kanssa!

"En ymmärrä, miten ihmeessä olet päässyt opiskelemaan journalismia... Tekstisi vilisee kirjoitusvirheitä etkä osaa jäsentää lauseitasi kovinkaan hyvin. Sen lisäksi käytät sivistyssanoja täysin väärin!

Muistan liian hyvin vielä ne tunteet, mitkä tulivat lukiessani ylläolevia kommentteja. Tunteet olivat hämmennyksen, vihan ja surullisuuden sekoitus. Joidenkin mielestä nuo eivät välttämättä ole edes negatiivisia kommentteja, mutta minä otin niistä silloin itseeni erittäin paljon. Loukkaannuin erittäin syvästi erityisesti kolmannesta kommentista, koska sen takana saattoi olla joku tuttu. Kyseinen henkilö halusi pysyä anonyyminä, joten tarkkaa henkilöllisyyttä ei koskaan saada selville. Useimmiten olen saanut negatiivista kommenttia nimettömiltä eli anonyymeiltä henkilöltä. Ihmiset kuvittelevat yhä, että anonyymiteetin takaa voi huutaa mitä sylki suuhun tuo. Se ei pidä paikkaansa, vaan ihan jokainen kommentin kirjoittaja on vastuussa lähettämästään kommentista, vaikka sitä ei aina muistaisikaan. Kaikkia anonyymejä ei voi yleistää "haukkuviksi anonyymeiksi", koska joukossa on myös niitä ihmisiä, jotka tuovat kommenteillaan hyvän mielen. Anonyymeille pitää antaa myös mahdollisuus, koska kaikilla ei ole blogia tai tarvittavia tunnuksia. Jotkut vain haluavat pysyä nimettömänä omasta tahdostaan ja se pitää hyväksyä. Silti on aina mielestäni hienoa, jos blogiin voidaan kommentoida omalla nimellä tai edes nimimerkillä. 

Olen myös omasta mielestäni parantanut tapojani kommentteihin vastaamisessa ja vastaan nykyisin kaikkiin saamiini kommentteihin. Negatiivisiin kommentteihin vastaan nykyisin ystävällisesti, koska joskus ihmiset ilmeisesti vain kokeilevat, kuinka helposti mä provosoidun negatiivisista kommenteista. Mielestäni ystävällisyys on paras lääke ihmisten ilkeilyihin, vaikka voi asioita sanoakin suoraan. Aikaisemmin olin erittäin tyhmä ja puolustauduin saamiini kommentteihin erittäin hyökkäävästi. Kaiken huipuksi saatoin jopa haukkua kommentin kirjoittajaa. Koin silloin, että negatiiviseen kommenttiin saa vastata samalla mitalla tai jopa pahemminkin. Se ei ollut todellakaan viisasta, koska se kosahti yleensä takaisin omaan nilkkaan. Minulle sanottiin usein takaisin, etten kestä kritiikkiä. Silloin en kestänytkään ollenkaan ja provosoiduin helposti vähänkin negatiivisesta, jopa täysin asiallisesta kommentista. Kritiikin sietäminen on minulle vieläkin hieman vaikeaa, mutta olen siedättänyt itseni sille hiljalleen tulevan ammattini takia. Toimittajana tulen saamaan asiallista ja asiatonta kritiikkiä tekemästäni työstä koko ajan ja se tulee vain kestää. Olen sitä mieltä, että blogimaailmassa kenenkään ei tarvitse sietää asiatonta ja loukkaavaa kommentointia. Toistuva loukkaava, herjaava ja asiaton kommentointi menee jo Internet-kiusaamisen puolelle, johon on hyvä puuttua mahdollisimman varhain kertomalla asiasta jollekin luotettavalle aikuiselle. Asiallinen kritiikki on mielestäni sellaista, jossa mielipide perustellaan mahdollisimman kattavasti ja mahdollisesti otetaan huomioon myös hyvät asiat. Asiaton kritiikki on henkilökohtaisuuksiin menevää ja erittäin törkeää, esimerkiksi "hyi oot ruma", "tapa ittes" tai "toivottavasti vanhemmillesi sattuis jotain...". Tuollainen kommentti ei ole nähnytkään rakentavaa tai asiallista kritiikkiä, joka pitäisi vain niellä hiljaa ja hyväksyä. Se saattaa jättää bloggaajaan syvät arvet ja vaikuttaa hänen myöhempään elämään. Vaikka ihminen pitääkin julkista blogia ja on näin ollen asettanut itsensä alttiiksi sekalaiselle kommentoinnille, se ei oikeuta muita Internetin käyttäjiä käyttäytymään törkeästi. Ilkeisiin kommentteihin ei myös oikeuta "ei millään pahalla" -aloitus, vaikka ihmiset ymmärtävätkin sen siten, että sen jälkeen saisi huudella mitä vain.

Toivon siis jatkossa, että lukijani tai muuten vain blogiini eksyneet kommentoijat olisivat rehellisiä, asiallisia ja ystävällisiä kommentoijia. Ihan sama, haluaako henkilö olla anonyymi tai nimellinen, hyvin perustellussa kommentissa on oikeaa asennetta, vaikka ei mitään kehuttavaa olisikaan.

Mikä saa ihmisen kirjoittamaan negatiivisia kommentteja blogiin? Sitä olen miettinyt hyvinkin pitkään ja en ole päässyt lopputulokseen. Siihen on olemassa monta syytä, mutta veikkaan suurempana syynä siihen ihmisten halun purkaa omaa pahaa oloaan toisiin, täysin syyttömiin ihmisiin. Toisaalta ihmiset saattavat kommentoida toisten blogiin ilkeyksiä nostaakseen huonoa itsetuntoaan tai muuten aiheuttaa toiselle pahaa mieltä. Jotkut ovat sanoneet minulle, että negatiivisesti kommentoineet ihmiset olisivat minulle kateellisia. En usko, että se pitää paikkaansa. Olen kirjoittanut jo aikaisemmassa tekstissäni, että mielestäni kritiikki ei ole yhteydessä kateellisuuteen. Maailmassa on ihmisiä, jotka eivät pidä musta ja haluavat kritisoida mua jostain. Tällöin heidän antamansa kritiikki ei ole lähtöisin kateudesta, vaan se on puhdasta kritiikkiä. Itse näen kateellisuuden osoittamisen ennemminkin kehumisena. Surullisen kuuluisaa "kateuskorttia" nostetaan mun mielestä liikaa pöydälle, koska usein kritiikki kuitataan tällä kortilla miettimättä sen tarkemmin todellisuutta. Tosin todellisuuden tietää ainoastaan kommentin lähettänyt henkilö. Ja mietitään vähän, kuka voisi muka olla kateellinen ihmiselle, joka on liikuntarajoitteinen, kokenut masennuksen ja kouluttautuu alalle, jossa on epävarma työllisyystilanne? Tuskinpa kukaan on mulle kateellinen, mutta voin toki olla väärässäkin.

Haluan lähteä tukemaan kampanjaa, jolla on hyvä sanoma takana. Toivon, että mahdollisimman moni bloggaaja tai keskustelupalstoilla pyörivä lähtisi tähän mukaan ja tällöin kiinnittäisi huomiota omaan Internet -käyttäytymiseensä.

Yksikin kiusattu on liikaa, myös Internetissä. Millaisen jäljen sinä jätät?


Kommentti jättää jälkensä on noin kolmenkymmenen blogin yhteinen kampanja nettikiusaamista vastaan (tutustu kaikkiin blogeihin täällä). Mukana on kertomassa oman tarinansa niin kiusattuja, entinen kiusaaja, sivusta seuraaja kuin äitikin. Tarkoitus on tuoda vakavaa asiaa lähemmäs teitä, netin käyttäjiä.

Mukaan ollaan haastettu myös Demi.fi:n ja Vauva.fi:n foorumit, joiden toivotaan tiukentavan kommentoinnin sääntöjä villiksi länneksi muuttuneilla keskustelupalstoillaan. Kampanja on toteutettu yhteistyössä Paitashopin, Canonin, Zoner.fi:n ja Korumaan kanssa. Lisätietoa kiusaamisrikoksista löydät täältä.

Anna tukesi lisäämällä sivupalkista löytyvä banneri sivuillesi tai blogiisi. Ja muista kommentoida ensi kerralla mielummin kehuja kuin haukkuja - ei tarvitse sitten myöhemmin hävetä.

Kommentti jättää jälkensä. Ethän kiusaa - edes netissä.