30. lokakuuta 2014

NIILLE JOIL ON PAHA OLLA

Jotkut blogin lukijat ja varsinkin mut tuntevat ihmiset tietävät, että elämäni ei ole ollut tähän päivään mennessä siitä helpoimmasta päästä. Jokainen kokee elämänsä asiat ja tunteet juuri sillä yksilöllisellä tavalla eikä kukaan muu voi tietää, onko toisella ollut elämässään helppoa vai ei. Lähiaikoina kokemani tunteet ovat saaneet mut pysähtymään ja poikkeuksellisesti jopa huolestumaan itsestäni. Olen huomannut, että jos elämäni jatkuu tähän malliin, tulen aiheuttamaan itselleni tuhoa.

Eräs suurimman esikuvani Cheekin biiseistä on tullut mulle hyvin tärkeäksi. Oikeastaan tunnistan siitä biisistä itseni lähes täysin. Se biisi, joka on blogitekstini otsikkona, kuvaa helvetin hyvin niitä tuntemuksia, jotka mulla on ollut tasaisin väliajoin jo vuodesta 2007 lähtien. Tästä ei ole pitkä aika, kun nämä samat tuntemukset tulivat pinnalle jälleen. Otan tekstiini avuksi tämän biisin sanat ja kuvaan sitä kautta mun nykyisiä fiiliksiä. 

Blogini perustuu rehellisyyteen, avoimuuteen ja jopa pieneen riskinottoon. Nyt otan taas riskin ja kerron eräästä pelostani. Mulla on suuri pelko, että palan loppuun

"Olin parasta aikaa elämäs elämäni parasta aikaa
Tavoitellen sitä pientä palasta taivaast
Ei koskaan matalaa aitaa 
Alkoi tuntuu, että hautaa täs samalla kaivaa 
Aina ankara itseäni kohtaan 
Vaikee heikkouksia itsessäni kohtaa 
Ajoin itseni nurkkaan omilla vaatimuksillani 
Makasin päiviä vaan lattialla tuskissani 

Istuin Pariisin taksissa ja mietin, että haluisin kuolla
Ajoin hautausmaan ohi, mitä jos maatuisin tuolla
Tottunu olee vahvin aina kaikist
Mut nyt unelmat oli muuttunu painajaisiks 
Pelkäsin huomista, en halunnut herää 
Oli hetki, kun en mistään mitään tajunnu enää 
Itsetutkiskelun kautta mä sain elämästä otteen taas
Ilman apuu en ois enää täällä ollenkaan."

Olen monesti puhunut eläväni unelmaani ja se pitää yhä edelleen paikkaansa. Koen, että opiskelemani ala on mulle se oikea ja olen aina mennyt tavoitettani kohti. Varmasti muillekin on tuttua se, että jos jonkun kauan unelmoimansa asian saavuttaa, niin siihen haluaa panosta melkein kuin sata lasissa. Uskon myös, että tähän liittyy tietynlainen näyttämisen halu. Mun elämän varrelle on mahtunut ihmisiä, jotka ovat yrittäneet lytätä mut ja mun unelmat erittäin alas, mutta se on saanut mut yrittämään entistä kovemmin. Mä en ole koskaan tottunut lannistumaan ja olen aina halunnut näyttää mun kykyjäni tai taitojani epäileville ihmisille, mihin mä oikeasti pystyn. 

Uskon, että tämä on eräänlainen heijastuma siitä, että elämäni ensimmäiset neljä vuotta olivat täynnä epätoivoa, pelkoa ja vastoinkäymisiä. Porukat saivat pelätä monesti mun henkeni puolesta, koska otin varaslähdön tähän maailmaan jopa pelottavan aikaisin. Mikäli lääkäreiden puheisiin oli uskominen, niin minun ei olisi pitänyt selvitä hengissä niistä tiettävästi vuoden 1989 Suomen pienimmistä pituus- ja painolukemista, joita kannan mukanani aina. Nykyään en pidä tuota enkä edes lievää liikuntarajoitteisuuttani minään muuna kuin asioina ja ominaisuuksina, jotka tekevät minusta juuri Elinan. Teinivuosinani ja varhaisaikuisuudessani kärsin poikkeavasta alustani ja liikkumistyylistäni enemmän kuin kukaan saattoi kuvitellakaan. Minulla ei ole ollut itsetuntoa juuri nimeksikään ja kaiken lisäksi olen ollut koko elämäni ajan ylikriittinen itseäni ja omia saavutuksiani kohtaan. Olen kokenut itseni aina huonommaksi kuin muut ja olen aina kuvitellut, ettei minusta voisi tulla yhtään mitään tai en voisi saavuttaa elämässäni mitään suurta.

Olen ollut lähes aina perfektionisti ja olen vähätellyt omia suorituksiani sekä taitojani. Se on erityisesti korostunut viimeisen kahden vuoden aikana opiskellessani unelma-alallani. Nykyisin en siedä itseltäni yhtään epäonnistumista ja sätin itseäni pienestäkin virheestä, jonka olen esimerkiksi kouluprojekteissani tehnyt. Oikeastaan pelkään epäonnistumista ja sitä, miten muut ihmiset suhtautuvat minuun sen jälkeen. Epäonnistumisen pelko ja äärimmäinen ankaruus itseäni kohtaan ovat saaneet minut löytämään itseni tilanteista, jolloin stressaan poikkeuksellisen paljon. Olen huomannut, että nykyisin stressaan liikaa ja melkein kaikesta mahdollisesta eli aikataulusta, onnistumisesta, vaikutuksen tekemisestä ja jopa muiden mielipiteistä. Minulla on tarve tehdä kaikki mahdollisimman oikein ja täydellisesti, jotta pystyisin parhaimpaan suoritukseeni. En tiedä, onko kahden vuoden aikana ollut kovin montaa hetkeä, jolloin olen ollut tyytyväinen suoritukseeni. Ne kerrat ovat tainneet jäädä yhden käden sormilla laskettaviksi ja muutoin olen todennut vain, että "olisin pystynyt parempaan". 

Koen, että minun on tarve miellyttää ja hakea hyväksyntää joiltain ihmisiltä eli etsin ainakin kymmenen ihmisen mielipiteen ja koetan päättää, ketä heistä oikein miellyttäisin. En tiedä, minkä takia minulla on tarve tehdä niin ja keneltä hain hyväksyntää. Miksi minulla on tarve menestyä? Miksi minulla on tarve miellyttää mahdollisimman montaa ihmistä? Miksi ylipäätään annan painoarvoa ihmisten mielipiteille ja koetan elää siten, miten muut toivovat tai haluavat minun elävän? Uskon, että suurimmat syyt tähän ovat epävarmuus ja heikko itsetunto. Olen vieläkin epävarma osaamisestani enkä luota itseeni ollenkaan. Kuvittelen, että esimerkiksi kaikki muut luokkalaiseni ovat kymmenen kertaa parempia journalisteja tulevaisuudessa kuin minä olen. Pelkään sitä, että en ole tarpeeksi ammattitaitoinen ja minua ei oteta töihin sen takia. Koen, että jos en toimi niin kuin minun halutaan toimivan, minusta ei ole mihinkään. Haluan menestyä luultavammin siksi, koska silloin näytän itselleni ja muille, että olen hyvä ihminen ja olen ansainnut paikkani ja luvan elää tässä maailmassa.
Tuo ajatusmaailma ja stressi ovat minulle vahingollinen yhdistelmä, koska ajan itseni siten enemmän nurkkaan tai seinää vasten, koska vaadin itseltäni todella paljon. Haluan olla paras versio itsestäni ja siitä, mitä olen tekemässä. Pelkään koko ajan sitä, koska romahdan paineen alla ja en missään nimessä halua näyttää sitä, että päällepäin vahvan kuoren alla on oikeastaa erittäin heikko, tunteellinen ja herkkä ihminen. Olen huomannut, että näyttäessäni herkän puoleni, minun kykyjäni ja voimavarojani aletaan kyseenalaistaa ja vähätellä. Koen, että ajoittaiset romahdukseni ihmisten edessä ja stressini näkyvä julkituominen ovat avunhuutoja. Silti tähän kaikkeen on reagoitu siten, että minusta ei olisi tälle alalle enkä saisi edes yrittää katsoa, mihin pystyn. Se on loukkaavaa ja oikeastaan pahentaa sisäistä ahdinkoani, koska minua ei oteta tosissaan. Sisälläni on ristiriita, koska haluan pyrkiä tiettyyn suuntaan elämässäni, mutta aikeitani ollaan estämässä vähättelemällä ja sanomalla, että pääni ei kestäisi tätä alaa. Määrittääkö väliaikainen voimavarojen vähyys sen, että urani unelma-alallani on kokonaan tuhoon tuomittu? Kuka ylipäätään on oikea henkilö määrittämään sen, että mihin pystyn - minä vai joku muu?

Olen välillä pahimmassa stressitilassa miettinyt sitä, että mitä jos minua ei olisi eli en olisi selvinnyt hengissä? Ajatukseni ovat pelottavan samat kuin aikana, jolloin masennukseni oli pahimmillaan. Todellisuudessa olen alkanut pelätä poikkeuksellisen paljon. Olen alkanut pelätä, mitä jos minua epäilevät henkilöt ovatkin oikeassa ja tietävät paremmin. Pelkään myös sitä, mihin olen itseäni ajamassa stressillä, vaatimuksillani ja täydellisyyden tavoittelullani. Pelkään oikeastaan elää unelmaani, koska mietin, puhuvatko nämä epäilijät totta ja yliarvioinko vain taitoni ja voimavarani. Kuvittelenko vain loppuunpalamisen pelkoni vai olenko oikeasti vain helvetin laiska ja saamaton? Ylireagoinko muiden sanomisiin tai neuvoihin ja kuvittelenko ne hyökkäyksiksi minua vastaan? Koen, että viime kesä meni minulta aivan täysin ohi ja muistan kesästä vain kolme isointa asiaa, esimerkiksi Cheekin Olympiastadionin keikan. Lähes koko muun kesän olen elänyt stressin alla ja itkenyt sitä, että olen lopussa. Olen oikeastaan viimeiset kaksi vuotta painanut pakonomaisesti hommia, koska olen halunnut unohtaa ajatukset ja tunteet, joita vanhempieni tämänhetkinen tilanne aiheuttaa. Vasta alkusyksystä tajusin, että tämän on muututtava ja mun on muutettava itseäni, opiskelutapaani ja alettava olemaan armollisempi itselleni. Haluan valmistua koulusta ajallaan ja mielellään järjissäni. Haluan olla vahva, mutta mietin, koska olen ollut vahva liian pitkään. Ajattelin olla rohkea ja hakea itselleni apua tähän tilanteeseen, ennen kuin on liian myöhäistä. Avun pyytäminen on minulle suuri kynnys ylitettäväksi, koska olen kokenut avunpyytämisen häpeällisenä. En vain tiedä, kuinka kauan enää jaksan ja mitä tapahtuu, jos en jaksakaan?

"Tää menee niille, joil on paha olla
Kun elämä lyö sata-nolla
Oon ollu ristiaallokossa siinä veneessä
Nyt aurinko paistaa, horisontti siintää edessä."

Olen kertonut hyvin harvoille sen, kuinka henkisesti paha olla mulla on ajoittain. Toisaalta se on ristiriitaista, koska mulla pitäisi olla kaikki hyvin ellei jopa loistavasti. Mulla on koti, avopuoliso, opiskelen mieluisaa alaa ja lähelläni on sellaisia ihmisiä, joiden kuuluukin olla tässä. Kolikolla on myös toinenkin kääntöpuoli eli haluan peittää kokemani tunteet ja näyttää itsestäni koulussa ja ihmisten seurassa sen vahvan, hyvällä tavalla hullun ja iloisemman Elinan. Haluan piristää muita ihmisiä, kehua heitä ja olla iloinen heidän seurassaan. Kotiin päästessäni ja parhaimmillani yksin ollessani riisun suojamuurini, alan miettiä elämää ja annan tunteiden rohkeasti tulla esille. Jos joku pysähtyy luokseni ja päätyy katsomaan minua silmiin, voi nähdä häivähdyksen siitä, mitä tunnen oikeasti. Toisaalta en halua näyttää mielelläni pahaa oloani myöskään avopuolisolleni, koska en halua huolestuttaa häntä turhaan. En edes tiedä, mitä vastaisin, jos joku yllättäen kysyisi "Elina, miten sä jaksat?". Oikeastaan en edes itse tiedä, miten jaksan. Useimmiten tuntuu, että päivät menevät ohi pikajunan lailla ja itse en saa otetta mistään. Minun on pakko vain selviytyä, joka ikinen päivä.

"Puhelin soi kesken haastattelun mutsi kertoi uutisen
Mut jo ennen kuin vastasin mielessäni kuulin sen
Jostain tiesin, että isä ei o täällä enää
Mun esikuva järven jäällä lepää 
Hetkessä ystävänsä ikuisuuteen menettää 
Ja se rikkoo äijän, vaikka on rikki jo ennestään 
Elämä jatkuu karavaani jatkaa kulkuaan 
Vaik joskus tuntuu, että tähän paskaan alkaa turtumaan 
Koskaan ei saa katkeroituu, eikä liikaa kyynistyy 
Ei turhaan jossitteluun syyllistyy 
Perhe yhdistyy ja musiikist saa voimaa jatkaa 
Vaikka tänään ois paha olla koita jaksaa.

Isäni sairastuminen käänsi elämäni täysin päälaelleen. Se oli myös tapahtuma, jota olin todistamassa täysin yksin ja sain siitä kauaskantoiset traumat. Pystyn vieläkin, jopa seitsemän vuoden jälkeen, näkemään silmieni edessä koko tapahtuman ja muistamaan jopa minuutilleen, mitä tilanteessa on tapahtunut. En tiedä, miksi olen reagoinut tapaukseen niin voimakkaasti, mutta koen, että olen samalla menettänyt henkisesti yhden tukipilareistani. Isäni on kuitenkin vielä elossa, vakavasti sairaana ja kommunikaatiokyvyttömänä. Välillä mietin, olisinko minä voinut jotenkin estää tapahtuneen. Tapahtumasta on tosiaan seitsemän vuotta ja välillä illan pimeinä hetkinä syyllisyys valtaa edelleen. Minulle on sanottu, etten minä voinut asialle mitään ja tein kuitenkin parhaani tilanteessa. Nykyisin molemmat vanhemmistani ovat vakavasti sairaita ja liian usein mietin elämän suurimpia kysymyksiä heidän kohdallaan. Menettämisen pelko on tullut osaksi elämää ja välillä nousee mieleen ajatus siitä, mitä jos he menehtyvät ja miten sitten selviän eteenpäin.

Toisaalta karulta kuin se kuulostaakin, elämäntilanne on lähentänyt meitä entisestään ja viimeistään nyt minunkin on opittava arvostamaan niitä hetkiä, jolloin kummatkin ovat vielä tässä maailmassa. Jos saisin toivoa mitä tahansa, toivoisin kummallekin vanhemmista terveitä elinpäiviä ja ihmeparantumista. He eivät koskaan tule paranemaan ja se minun pitää hyväksyä. En pysty elämään omaa elämääni täysillä, koska tavallaan odotan koko ajan sitä hetkeä, jolloin matto vedetään alta ja tapahtuu taas jotain kamalaa. Huoli läheisistäni on jokapäiväinen ja joskus omat tunteenikin aaltoilevat sen mukana, mikä tilanne läheisilläni juuri sillä hetkellä on. 

On olemassa sanonta, että "ihmiselle annetaan niin paljon kuin hän jaksaa kantaa" ja omalla kohdallani se ei pidä paikaansa. Toisaalta uskon siihen, että ehkä näin oli tarkoitettu tapahtuvan ja rankkojen kokemusten on tarkoitus kasvattaa minua. En ole kuitenkaan vieläkään parantunut masennuksestani ja paranemisprosessi tulee kestämään määrittelemättömän pituisen ajan. Haluan joskus olla tasapainoisempi ja uskoa siihen, että minä selviän. Olen selvinnyt tähänkin asti, joten miksi en selviäisi tästä eteenpäin. Uskon, että jokaisen epätoivon hetken, epäonnistumisen ja kyyneleen on tarkoitus jollain tapaa kasvattaa minua. Toisaalta, joku voi pitää kokemuksiani pieninä ja ihmetellä, miksi reagoin näihin tavalla, jolla olen reagoinut. Kenenkään kokemuksia ei pidä mennä vähättelemään ja neuvomaan sitä, miten johonkin pitäisi reagoida tai jokin reagointitapa olisi jotenkin väärä. Ihmiset ovat yksilöitä ja jokainen reagoi sillä omanlaisellaan tavalla. Toisaalta kuinka moni 24-vuotias on joutunut todistamaan elämässään molempien vanhempien yhtäkkistä sairastumista, taistellut itse hengestään ensimmäisenä vuotena ja käynyt läpi koulukiusaamisen ja masennuksen, joiden seuraukset ovat mukana vielä tänäkin päivänä? En pidä itseäni sankarina tai yli-ihmisenä, koska ei voi tietää, mitä on tapahtunut jonkun toisen elämässä. Minulle on monesti sanottu, että olen kokenut elämäni varrella poikkeuksellisen paljon näin nuoreen ikääni nähden. Itse pidän niitä nykyisin vain tapahtumina, jotka ovat tehneet omat vaikutukset minuun, mutta ei sen enempää. 

Kuvailen itseäni ulkopuolisille sanalla "selviytyjä", mutta olenko minä sellainen oikeasti? Kuka määrittelee "selviytyjän" ja "selviytymisen"? Olen välillä miettinyt, miksi en päästä menneisyydestäni irti ja suuntaa katsettani tulevaisuuteen kääntäen samalla "uuden sivun elämässäni". Haluaisin kovasti päästää irti menneestä, mutta niin kauan joudun pitämään sitä mukanani, kunnes olen sisäistänyt ja hyväksynyt asiat. Kaikille elämän tapahtumille tai asioille minä en vain voi mitään ja niitä on turha murehtia. Siihen voi mennä vuosi tai viisi vuotta, pahimmassa tapauksessa asioiden ja tapahtumien hyväksyminen sekä irti päästäminen on koko elämän mittainen prosessi. Minun pitää vain jaksaa elää niiden tapahtumien ja asioiden kanssa, koska ne ovat kuuluneet ja kuuluvat vieläkin osaksi elämää. Elämään ei ole vielä kehitetty Delete-painiketta, joka poistaisi muistot ja epämiellyttävät tapahtumat tai traumaattiset kokemukset. Joskus ajattelen, että sellainen voisi olla elämää helpottava keksintö. Toisaalta elämässä ei olisi mitään järkeä, jos se ei sisältäisi myös niitä ikävämpiä asioita tai mietteitä. Tämän takia yritänkin jaksaa niiden päivien läpi, jotka tuntuvat maailmanlopuilta. Ikinä ei voi tietää, mitä hyvää elämä tuo tullessaan. 

"Oon maannu lattialla miettiny miten täällä selvitään
Oon huutanut keuhkot pihalle, on tuntunut ettei pysty hengittää
Mut oon täällä vielä en anna pelon mua koskettaa
Ja nyt oon siellä missä muhun ei voi koskeakaan 
Mut oon täällä vielä en anna pelon mua koskettaa
Ja nyt oon siellä missä muhun ei voi koskeakaan."

Välillä tulee niitä epätoivon hetkiä, jolloin huomaa kysyvän itseltään ja läheisiltään "mitä minä tällä elämälläni teen?". Olen miettinyt synkimpinä hetkinä jopa kuolemaa tai halunnut tehdä itselleni jotain, mutta se on kuitenkin mennyt ohi ja olen huomannut elämän voittavan. Kesällä ja alkusyksystä tuli käytyä ajatustensa kanssa tummissa vesissä, mutta siitä huolimatta en ole päättänyt luovuttaa. Mulla on tulevaisuus edessä, lähellä ihania ihmisiä ja kaikki hyvin, vaikka en sitä itse huomaakaan. Haluan katsoa tulevaisuuteen ja ennen kaikkea yrittää olla armollisempi itselleni ja hakea apua vaikean tilanteen tullen. Liian usein usko itseensä, kykyihinsä ja tulevaisuuteensa on koetuksella ja välillä löytyy ihmisiä, jotka yrittävät kyseenalaistaa mun tulevaisuuden, mutta niitä voi tulla ihan jokaisen elämään. Haluan kuitenkin uskoa, että kaikki on mahdollista jopa minunkin kohdalla. Jos en olisi selvinnyt hengissä, en olisi saanut mahdollisuutta toteuttaa unelmiani, löytänyt ihania ihmisiä lähelle ja kokea sellaisia asioita, joiden tarkoitus on vahvistaa minua.

Tämä teksti on poikkeuksellisen rehellinen ja kertoo todellisuuden sille, millaisia tunteita olen kokenut ja koen edelleen elämässäni. Kyseessä on kuitenkin vain pintaraapaisu, koska en koe tarvetta paljastaa jokaista yksityiskohtaa suojellakseni läheisiäni. Tiedän ottavani riskin, että tämä tulee vaikuttamaan minun elämääni jollain tavalla tai tätä voidaan tulla käyttämään minua vastaan, joka taas ei ole kovinkaan reilua minua kohtaan. Koen, että näistä asioista on hyvä puhua, koska mielestäni Suomessa vaietaan tällaisista asioista liian paljon. No hard feelings!

Tekstissä mukana oleva biisi: 

Cheek - "Niille joil on paha olla"

[sävellys: MMEN (Juha-Matti Penttinen, Ossi Riita), Jare Tiihonen, OP Vuorinen / sanat: Jare Tiihonen] 

Oletko ikinä tuntenut samankaltaisia ajatuksia? 

Mikä on saanut juuri sinut selviämään ajatuksista takaisin elämään kiinni?

2. heinäkuuta 2014

GLORY OF THE SHAME

Myönnän jo aluksi, että olen häpeämisen mestari. Osaan hävetä niin erikoisia asioita ja tapoja, jos häpeämisessä vauhtiin pääsen. Toisaalta häpeämisellä on myös kolikon kääntöpuoli, koska välillä en osaa hävetä yhtään mitään. En osaa joissan tilanteissa hävetä edes itseäni. Millaisia asioita löytyy mun häpeälistalta nykyisin? Varoitan, että lista saattaa aiheuttaa lukijajoukossa myötähäpeää.

AVUN PYYTÄMINEN. Asia, jota häpeän joskus suunnattomasti, vaikka sitä ei missään nimessä pitäisi hävetä. Olen elänyt koko elämäni siten, että minua on aina auttanut jokin asiantuntija ja viimeisenä äitini on kuvainnollisesti tuuppinut mua eteenpäin omalla tielläni. Olen pitänyt sitä aikaisemmin ihan normaalina ja itsestään selvänä, että olen saanut apua silloin, kun olen sitä eniten tarvinnut. Erityislapsena elämisen takia olen saanut pienenä äidiltäni apua ihan tavallisissa arjen askareissa, joita en silloin pystynyt tekemään. Ensimmäisillä luokilla koulussa mulla oli henkilökohtainen avustaja ihan sen takia, että siirtymiset paikasta toiseen olivat haastavia. Samalla avustaja auttoi minua muissakin asioissa, mitkä olivat minulle koulumaailmassa haastavia. Olen lähes koko elämäni aikana ollut avunantajien varassa; oli sitten kyseessä lääkäri, fysioterapeutti tai omat vanhempani. Voin sanoa, että sain pienempänä hieman liikaa apua missä tahansa asioissa ja vaikutukset ulottuvat tähän päivään asti.

Nykyisin häpeän pyytää apua ihmisiltä, erityisesti hieman vieraammilta. Toisaalta silloin, kun häpeästä yli päästessäni uskallan pyytää apua, pyydän sitä liikaa. Liiallinen avun pyytäminen hävettää myös, koska minun oletetaan olevan jo aikuinen ja selviävän elämästäni ja päätöksistäni itse. Pienenä paheena minulla on tapana varmistella asioita liikaa ja olla täysin varma siitä, että teen ihan varmasti kaiken oikein ja täydellisesti. Erityisesti minua hävettää pyytää apua kouluprojekteihini, koska luulen, että opettajat olettavat ammattikorkeakoulun toisen vuosikurssin opiskelijan selviävän tehtävistä itsenäisesti. Siksi en pyydäkään kovinkaan helposti apua, koska minun on pakko pärjätä itse ja tehdä omat päätökseni. Yritän selvitä elämässäni mahdollisimman pitkään itse ennen kuin rohkenen pyytää apua. Minulle on kehittynyt "kyllä mä pärjään" -asenne, jonka takia yritän pärjätä mahdollisimman pitkään yksin viimeiseen hengenvetoon asti. Haluan selvitä elämässäni ilman apua, koska koen avun pyytämisen itselleni eräänlaisena heikkoutena. Siinä on riskinsä, koska ilman apua voin helposti palaa loppuun. Tästä syystä läheiset ja jopa opettajat ovat olleet minusta hieman huolissaan.

Kouluprojektien lisäksi minulla on vaikea pyytää apua tavallisessa elämässäni. Turussa minun on ollut vaikeaa pyytää apua uudelleen oireilevaan masennukseeni, koska haluan oppia selviytymään ja elämään mielen heittelyiden kanssa. Minun on pakko olla vahva ja parantua! Kaikki liikuntavammaani ja muihin ominasuuksiini liittyvän avun pyytäminen aiheuttavat myös vähän vaivaantumista. Minun on pakko pyytää apua esimerkiksi kahvikupin kantoon koulussa, koska käteni tärisevät ja en halua kahvieni olevan lattialla. Joskus minulla on vaikeuksia saada raskasta ovea auki tai haluan siirtyä nopeasti paikasta toiseen, jolloin avun pyytäminen tulee taas kysymykseen. Treenisalilla tai kaupassa jotkut asiat ovat auttamatta liian korkealla ja en välttämättä pysty nousemaan jonkun korokkeen päälle, kun tätä pituutta ja tasapainoa on suotu mulle erittäin paljon. Välillä tuntuu siltä, että kyllähän mun pitää opetella selviämään itse, kun olen jo 24-vuotias. Häpeän luultavasti avun pyytämistä sen takia, koska kuvittelen omien asioideni olevan mitättömiä jonkun toisen rinnalla. Samalla minun oletetaan olevan aikuinen ja selviävän itse elämästäni. Joskus avun pyytäminen tekee mun elämästä huomattavasti helpompaa eikä se ole heikkoutta.

KELAN TUKIEN JA MUIDEN ETUJEN ANOMINEN. Elämääni on lähes koko ajan kuulunut eräänlaisia Kelan tukia ja muita anottavia etuja. Elän tällä hetkellä opintotuella ja -lainalla, koska olen toisen vuoden ammattikorkeakouluopiskelija. Aikaisemmin olen saanut Kelalta myös kuntoutusrahaa ja vammaistukea. Tuki evättiin multa myöhemmin pois, koska olen heidän mukaansa "liian terve". Olen ihan kiitollinen tapahtumasta, koska omasta mielestäni se "leimasi" minua liikaa erilaiseksi kuin muut. Ylioppilaskirjoituksiin anoin itselleni lisäaikaa ja tietokoneen, koska käsinkirjoittaessani olisin tehnyt niitä kokeita luultavasti viikon putkeen. Tukien ja etujen anominen on alkanut hävettää minua suunnattomasti, koska haluaisin selvitä ihan ilmankin. Opiskelijana eläessä rahat ovat tiukilla, joten opintotuki ja -laina ovat tällä hetkellä ainoat tulonlähteet. Kaikkein eniten häpeän raahautua sosiaalitoimiston luukulle silloin, kun en saa opintotukea, kesätöitä ei irtoa ja pitäisi elää jollain kesäkuukaudet. Sekään ei ole todellakaan 100 % varma, että sieltä mitään irtoaa. Viime kesän vietin esimerkiksi rahattomana ja työttömänä!

Miksi häpeän tukien ja etujen anomista? Koen kaikki liikuntarajoitteisuuteeni liittyvät edut epäreiluna muita ihmisiä kohtaan ja tukien hakemisen vaivaannuttavana. Häpeän erityisesti sitä, että tarvitsen jotenkin "enemmän" kuin muut ikätoverini. En myöskään pidä siitä, että minun pitää jotenkin "mainostaa" tai todistella vammaisuuttaani, ennen kuin saan niitä tukia, joita tarvitsen. Sekään ei välttämättä riitä, koska herkästi sieltä pyydetään asiaan kuin asiaan lisäselvityksiä. Olen saanut seurata hyvinkin läheltä, kuinka jotkut ihmiset eivät saa heille ehdottomasti kuuluvia tukia, koska kriteerit eivät täyty. Ymmärrän hyvin, että Kelalla on olemassa tietyt säädökset, jonka mukaan he myöntävät tuet ja aina on vastassa byrokratia, mutta sivustaseuraajana se tuntuu epäreilulta ja pahalta. Kuitenkin erilaiset tuet on tarkoitettu helpottamaan sellaisen ihmisen elämää, jolla on muutenkin vaikeuksia selviytyä esimerkiksi arjen askareissa. Miksi tukien hakeminen on tehty niitä tarvitseville ihmisille vaikeaksi?

Minun pitäisi päästä eroon tästä tuki- ja etuushäpeästä, koska kuten aikaisemmin totesin - ne on tarkoitettu helpottamaan ihmisen elämää. Jokainen meistä tarvitsee varmasti jossain elämän vaiheessa apua tukien tai etujen muodossa, joten miksi se olisi pois yhdeltäkään veronmaksajalta? Olisihan se ihannetilanne, että pääsisin elättämään itseni kunnon palkkatyöllä, jolloin ei tarvitsisi venyttää senttiä eikä olla täysin opintotuen varassa. Jos tukia ja muita etuja oikeasti tarvitsee, niin silloin niitä kannattaa ja on suotavaa hakea. Toivon ettei kukaan hakisi itselleen tukia tai etuja pelkästään "helpon rahan" toivossa, koska siihen niitä ei ole tarkoitettu, vaan todelliseen avuntarpeeseen.

EPÄONNISTUMINEN. Häpeän suunnattomasti epäonnistumista. Koen olevani epäonnistunut ihmisenä, avopuolisona, opiskelijana ja ylipäätään elämässäni. Olen ihminen, jolla on ollut elämässään vaikeat hetkensä ja seurannut hyvin läheltä, kun kaikki muuttuu yhtäkkiä. Olen välillä hyvin itsekäs, ilkeä läheisimmille ihmisille enkä ajattele tekojeni seurauksia. Haluaisin menestyä opiskelijana vielä paremmin, jotta tulevaisuudessa minulla olisi mahdollisuus päästä käsiksi työelämään. Välillä tuntuu, etten olisi saavuttanut elämässäni mitään ja minulle avautui opiskelupaikka puhtaasti säälistä.

Epäonnistuminen on kulminoitunut lähinnä kouluun liittyviin projekteihin. En ole onnistunut tekemään juttuja, jotka olisivat olleet omasta mielestäni tarpeeksi hyviä. Otan jokaisen haastattelusta kieltäytymisen kolauksena vakuuttavuuteeni olla hyvä journalisti. Kuvittelen, että saan palautetuokiossa pelkästään kritiikkiä enkä osaa huomioida positiivista palautetta. Koen nämä kaikki epäonnistumisena ja suurena häpeänä itselleni. Kuvittelen, että kaikki muut opiskelukaverini tekevät parempia juttuja kuin minä. Ajattelen, että kaikki muut opiskelukaverit olisivat tuplasti parempia journalisteja kuin minä. Jos en selviä jutunteosta ilman apua, koen olevani epäonnistunut. Silloin voisin mennä pöydän alle häpeämään. Koen epäonnistumisen hyvin voimakkaasti ei-toivotuksi asiaksi.

Miksi häpeän epäonnistumista? Minulle on sanottu useasti hyvin kuuluisa lause "jokainen tekee virheitä". Totean usein, etten siedä itseltäni yhtään epäonnistumista, koska koen epäonnistumisen häpeällisenä. Tähän on syynä ilmeisesti täydellisyyden tavoittelu eli perfektionismi. Haluaisin joku päivä olla armollisempi itselleni ja myöntää, että virheet ja epäonnistuminen kuuluvat elämään. Niitä ei pidä jäädä miettimään liian pitkäksi aikaa, vaan mennä eteenpäin ja hyväksyä ne.

OMA TYÖKOKEMUS/TYÖTTÖMYYS. Omaa työkokemustani en osannut hävetä nuorempana, koska koin sen olevan normaalia. Mitä enemmän ikää on tullut lisää, sitä enemmän vähäinen työkokemukseni on aiheuttanut häpeää. Vähäisellä työkokemuksella on kauaskantoiset seuraukset, koska kesätöiden ja muidenkin töiden saaminen on hankalaa. Töitä hakiessa olen törmännyt liian useasti siihen, että pitää olla joko alan koulutus tai työkokemusta, mikäli niitä töitä oikeasti halajaa. Samalla pitää olla sinnikäs työnhakija ja heitellä työhakemuksia omasta mielestään mahdottomiinkin paikkoihin. Silti tämäkään ei aina tuota tulosta, koska työnhakijoita on enemmän kuin työpaikkoja.

Miksi häpeän oman työkokemukseni vähäisyyttä? Koen jälleen, että yhteiskunta olettaa minulta enemmän kuin olen todellisuudessa tehnyt eli minun pitäisi opiskelujeni ohella tehdä töitä elättääkseni itseni. Häpeän myös työkokemattomuuttani, kun vertaan itseäni muihin samanikäisiin, jotka ovat saattanee olla kesätöissä teini-iästä lähtien. Mulla ensimmäinen työkokemus oli vasta ylioppilaaksi päästyäni, 18-vuotiaana, Työ- ja elinkeinotoimiston avustamana. Kaikki tähän mennessä tehdyt pätkätyöt ovat olleet TE-toimiston ansiota, joten niin sanotuissa "oikeissa palkkatöissä" en ole koskaan ollut. Toisaalta ilman TE-toimistoa ei olisi mahdollistunut nuo vähäisetkään työkokemukset. Haluan kuitenkin joku päivä olla virallisissa palkkatöissä ihan oikealla työsopimuksella enkä työharjoittelussa tai työkokeilussa. Se olisi minulle tärkeää.

Minulle olisi tärkeää myös se, että vammaiset tai muut työnhaussa eriarvoisessa asemassa olevat pääsisivät samalle viivalle vammattomien ihmisten kanssa. Heille työkokemuksen saaminen on erittäin tärkeää, koska he haluavat olla osana yhteiskuntaa aivan kuin muutkin ihmiset. Itse en halua mainostaa työnhaussa omaa vammaisuuttani, koska koen sen heikentävän työnsaantia entisestään. Haluan, että minua katsotaan työnhaussa puhtaasti ihmisenä eikä mahdollisten diagnoosieni kautta. Hyviä työntekijöitä löytyy myös siitä joukosta, jotka haluaisivat näyttää kykynsä, jos heille annettaisiin siihen mahdollisuus.

HEIKKOUDEN NÄYTTÄMINEN.
Olen tottunut selviytymään elämässäni siitä huolimatta, että tieni ei ollut helppokulkuinen. Selviytyminen ja eräänlainen "vahva suojakilpi" ovat olleet apuna mulle silloin, kun on ollut kaikista vaikeinta. Minulle on ollut vaikeaa näyttää, että suojakilven alla todellisuudessa on ihminen, joka on heikko ja inhimillinen. Erityisesti epäonnistumiset ovat saaneet suojakilpeni murtumaan. Vaikeinta minulle on itkeä muiden ihmisten edessä julkisesti. Silloin näytän todellisen minäni, jota en mielellään näytä vieraille ihmisille. Se hävettää minua.

Olen joutunut lähiaikoina tilanteisiin, jossa suojakilpeni on murtunut tahtomattani. Pahinta tilanteista on tehnyt, että ne ovat liittyneet kouluprojekteissa epäonnistumiseen. Koen epäonnistumisen eräänlaisena heikkoutena ja haluan suojella itseäni kaikin mahdollisin tavoin. Julkisesti itkeminen on minulle heikkouden näyttämistä, jota en haluaisi tehdä. Mietin, miten muut suhtautuvat heikkouteni näyttämiseen ja siksi häpeän sitä. Oman heikkouden näyttämisen pitäisi olla ajoittain inhimillinen tilanne, mutta mulle se ei ole sitä. Haluan selviytyä elämässäni mahdollisimman pitkään itse ja olla vahva viimeiseen asti. Jos en onnistu selviytymään, koen itseni heikoksi ja epäonnistuneeksi. Mieleni valtaa häpeä ja vihaisuus itseäni kohtaan, että miksi en ole niin hyvä kuin muut. Se aiheuttaa kaikista helpoiten patojen murtumisen, pahimmassa tapauksessa julkisesti.

Miten pääsen eroon heikkouden näyttämisen häpeästä? Uskon, että se vie oman aikansa, koska se on ollut minun mukanani aina. Luultavasti kaikilla ihmisillä on heikot hetkensä eikä se tee kenestäkään huonompaa. Heikkouden näyttämisessä ei ole mitään pahaa, joten miksi sitä pitäisi hävetäkään. Toisaalta voisin ajatella tämän niin, että mikäli haluaa olla vahva, pitää joskus myös näyttää heikkoutensa. Heikot hetket kuuluvat elämään ja niiden kautta tullaan entistä vahvemmaksi.

LAPSELLISUUS/HENKINEN IKÄNI. Myönnän olevani ikäistäni lapsellisempi monessa asiassa. Koen, että suurin osa ikäisistäni on kymmenen kertaa aikuisempia kuin minä olen. Vaikka olen 24-vuotias, rakastan katsoa huvikseni lastenohjelmia ja piirrettyjä elokuvia, kuten Nalle Puhia ja Itse Ilkimystä. Piirretyt elokuvat sopivat kaikenikäisille ja minun lapsuudessani lastenohjelmissa oli aina viisaita opetuksia elävästä elämästä. Joku voi pitää piirrettyjen ja lastenohjelmien katsomista lapsellisena tai jopa häpeällisenä. Pidän häpeällisenä täysin toiselaisia asioita, joista lapsellisuuteni ja henkinen ikäni voisi paljastua muille.

Häpeän lapsellisina koettuja asioita siksi, että koen muiden 24-vuotiaiden hallitsevan tiettyjä asioita elämässään, joita itselläni ei ole vielä hallinnassa. Koen omasta mielestäni lapselliseksi asiaksi sen, että en tähän ikään mennessä ole oppinut laittamaan ruokaa tai minulla on ikääni nähden niin huono yleissivistys, että oikein itkettää. Samalla henkinen ikäni alentuu tavoista, joista on myöhemmässä elämässä pelkkää haittaa. Henkinen ikäni muistuttaa viisitoistavuotiasta silloin, kun haluan herättää pahennusta muissa ihmisissä tai ilmaisen mielipiteitäni liian jyrkästi ja ajattelen liian mustavalkoisesti. Provosoidun myös liian herkästi muiden mielipiteistä, vaikka pidänkin provosoimisesta. Minä en ole aina oikeassa ja minun pitää oppia sietämään myös kannastani poikkeavia mielipiteitä. Minun ei aina tarvitse hyeenan lailla mennä ilmaisemaan omaa kantaani keskusteluun, vaan välillä voisin olla ihan hiljaa. Sellainen käytös hävettää välillä suunnattomasti.

Välillä ajattelen, että haluan kasvaa aikuiseksi vasta sitten, kun on pakko. Uskon, että se pakko on sitten, kun olen valmistunut ammattiin ja pitää alkaa ottaa vastuusta työelämästä. Silloin varsinkin on pakko, jos aikoo perustaa perheen. Koen, että ihminen voi olla lapsellinen ja lapsenmielinen koko elämänsä eikä siinä ole mitään hävettävää. Tärkeintä on tiedostaa, ettei lapsellisuutta tuo ilmi väärään aikaan tai väärässä asiayhteydessä, jolloin siitä saattaa olla haittaa. Luultavasti tulen olemaan sydämeltäni ikuinen lapsi vielä keinutuolissa eikä siinä ole varmasti mitään pahaa.

MIELLYTTÄMINEN/HYVÄKSYNNÄN HAKEMINEN. Olen ollut lähes aina miellyttäjän roolissa ihmissuhteissani. Olen myös aikaisemmin hakenut aktiivisesti hyväksyntää erityisesti silloin, kun olin vielä sinkkuna. Koin itseni silloin hyvin epävarmaksi, huonoitsetuntoiseksi ja riittämättömäksi. Kuvittelin, etten kelpaa kellekään miehelle kuin vain kaverina tai ainoastaan seksin takia. Melkein kolme vuotta sitten elämäntilanteeni muuttui ja löysin rinnalleni miehen, joka on pysynyt vierelläni tähän pävään asti. Silti välillä vieläkin sorrun miellyttämään niitä kaikkein läheisimpiä ihmisiä tai miksei niitä tuntemattomampiakin, vaikka elämää ei pidä elää miellyttääkseen pelkästään toisia.

Miksi toisten miellyttäminen tai hyväksynnän hakeminen hävettää minua? Lähtökohtaisesti ihmisen pitäisi kelvata toiselle ihan omana itsenään eikä tarvitsisi esittää sellaista, jota ei oikeasti ole. Olen itse oppinut parisuhteissani ja kaverisuhteissani sen, että toisen miellyttämisellä voi olla myös haitallisia seurauksia ja silloin suostuu tekemään asioita, joita ei oikeasti haluaisi. Jotkut "käyttävät hyväksi" ihmistä, joka suostuu mihin tahansa. Liiallisen miellyttämisen seurauksena suostuu helposti ottamaan harteilleen asoita ja tehtäviä, jotka kuuluisivat täysin tosille. Seurauksena voi olla, että ihminen palaa toisia miellyttäessään loppuun.

Miten voisin päästä eroon miellyttämisestä ja hyväksynnän hakemisesta? Voisin kehittää itselleni sellaisen ajatuksen, että minun ei tarvitse miellyttää yhtään ketään tai hakea kenenkään hyväksyntää, koska minun pitäisi kelvata tällaisena. Minun pitää ajatella ennemmin omaa jaksamistani kuin sitä, että joku pahoittaa mielensä siitä, jos en tee jotain miellyttääkseen häntä.

HUONO YLEISSIVISTYS/KIELITAITO.
Tässä ovat kaksi asiaa, joita häpeän ehkä eniten itselläni. Lisätään tähän vielä se fakta, että tulevassa ammatissani tarvitsen nätä molempia erittäin paljon. Erityisesti peruskoulussa minulla oli suuri asenneongelma vieraiden kielten opiskelua kohtaan ja "ei kiinnosta" -asenne on heijastanut vaikutuksensa tähän päivään asti, koska kielitaitoni on kuin ala-astelaisella. Peruskoulussa ja lukiossa suhtauduin liian laiskasti myös historiaan, yhteiskuntaoppiin ja muihin yhteiskunnallisia asioita käsitteleviin oppiaineisiin. Vasta nyt tajuan noiden aineiden tärkeyden ja manaan sitä, että olisin voinut panostaa niihin ihan tulevaisuuttani ajatellen. Haluaisin esimerkiksi tietää enemmän politiikasta ja yhteiskunnasta muutenkin, niin kuin tulevassa ammatissa minun tarvitsee tietää. Koen kaikki politiikkaan, päätöksentekoon ja yteiskuntaan liittyvät asiat jotenkin vaikeaselkoisiksi ja se hävettää minua. Luultavasti se on seurausta kiinnostamattomuudesta opiskella yhteiskunnallisia aineita, koska asioista aidosti kiinnostunut ihminen varmasti tajuaisi paremmin.

Voin vannoa, että nykyajan elämässä ei pärjää ilman hyvää kielitaitoa. Ruotsi on Suomessa toinen kotimainen kieli ja karvani nousevat pystyyn "pakkoruotsi" -keskustelusta. Olen aina opiskellut ruotsia mielelläni ja koen ruotsin kielen osaksi suomalaisuutta. Ulkomaille lähdettäessä on lähestulkoon pakko osata englantia enemmän kuin pari sanaa, koska englantia puhutaan useassa maassa ympäri maailmaa. Hyvä yleissivistyskään ei ole pahitteeksi, jos haluaa päästä vaikuttamaan yhteiskunnassa päätettäviin asioihin. Eduskunnan ja hallituksen tehtävät, eri puolueiden edustamat arvot ja asiat sekä uutisissa pinnalla olevat isommat asiakokonaisuudet ovat niitä, joista olisi hyvä olla kartalla edes hieman. Olisi hyvä, jos koulussa voitaisiin kehittää mielenkiintoisia ja vaihtoehtoisia tapoja opiskella historiaa, yhteiskuntaoppia ja muita yhteiskunnallisia asioita käsitteleviä aineita. Mitä enemmän haastetaan opiskelijoita itse pohtimaan asioita perinteisen luentomuotoisen opetusmenetelmän sijasta, voisi vaikeaksi koetut asiat jäädä paremmin mieleen.

Nykyisin katson suurella innolla Ylen Elävästä arkistosta vanhoja uutislähetyksiä ja dokumentteja puhtaasti sivistääkseni itseäni. Kielitaitoa tulee paranneltua huomaamatta kesäopintojen eli kielikurssien avulla. Uskon, että pääsen eroon tästäkin häpeästä aikanaan. Joka päivä on mahdollisuus oppia jotain uutta, vaikka koko ajan vanhaksi tuleekin.

MENNEISYYDEN TEKONI.
Olen tehnyt menneisyydessäni asioita, jotka kaduttavat ja hävettävät. Olen ollut aikaisemmin hyvin itsekäs ja ilkeä läheisimmille ystävilleni. Olen sanonut heille asioita, jotka kaduttavat ja ovat rikkoneet ystävyyssuhteita. Olen kohdellut jopa vanhempiani todella kylmästi ja sanonut heille asioita, mitä heidän ei ikinä pitäisi kuulla. Olen käyttänyt aikasemmin omasta mielestäni liikaa alkoholia ja tupakkaakin on tullut maistettua ensimmäisen ja viimeisen kerran. Olen tehnyt aikaisemmin vääriä valintoja elämässäni ja miettinyt useasti, että olisin voinut valita toisin. Toisaalta ne valinnat, mitä olen nyt tehnyt, ovat saaneet minut tähän tilanteeseen, jossa nyt olen.

Olen hävennyt menneisyydessä tapahtuneita asiota monesta syystä. Olen hävennyt niitä eniten siksi, että niistä ei ole seurannut koskaan mitään hyvää. Menneisyydessä tapahtuneet mokat ovat jättäneet jälkensä jopa tähän päivään, koska ne ovat polttaneet siltoja ja vaikuttaneet mun nykyiseen elämääni. Omasta mielestäni runsas päihteiden käyttö täysi-ikäisenä muutti ajatusmaailmaani väärään suuntaan ja sai musta esiin vain tyhmän ja pahennusta herättävän teinin. Siltojen polttaminen oli tänä päivänä ajateltuna helvetin typerää, koska minulta ei löydy ystäviä muutenkaan paljoa. Silti tehtyä ei saa tekemättömäksi ja se harmittaa nykyään, koska haluaisin aidosti pyytää anteeksi käytöstäni muutamalta ihmiseltä.

Jokainen tekoni menneisyydessä on kasvattanut minua ihmisenä. Olen jälkeenpäin tajunnut, että ilman niitä tyhmimpiäkin tekoja en olisi tajunnut tiettyjä asioita elämässäni. En olisi tajunnut sitä, että parhaimmat ystävät kannattaa pitää lähellä ja liiallinen alkoholinkäyttö ei todellakaan kannata eikä siinä ole mitään hohdokasta. Tajusin myös sen, että vanhempani olivat minusta myös aidosti huolissaan, koska pelkäsivät terveyteni puolesta. Toisaalta menneisyydessä tapahtuneiden asioiden sijaan voisi ennemmin keskittyä nykyhetkeen ja tulevaisuuteen, koska siihen voi vielä vaikuttaa omilla valinnoillaan.

Elina vuonna 2010.
Mitä häpeä oikeastaan on? Jos mietitään häpeää, niin Wikipedian mukaan sitä voisi kuvailla tunteeksi, jossa "ihminen tuntee huonommuutta ja riittämättömyyttä". Se on useimmiten seurausta nöyryytyksistä tai epäonnistumisista. Siihen liitetään myös kelpaamattomuuden, huonommuuden ja mitättömyyden tunteet, jolloin sitä pyritään salaamaan ja torjumaan. Häpeä saa toisaalta ihmisen pohtimaan tekojensa seurauksia jo ennalta, joten sillä sanotaan olevan suojaava vaikutus. Tunne saa myös pohtimaan, millaisena muut ihmiset mahdollisesti hänet näkevät. Häpeän kohteet vaihtelevat kulttuureittain, maittain, historiallisesti ja suvuittain/perheittäin. Häpeä voi aiheuttaa myös masennusta. Minä olen pitkään hävennyt omaa ulkonäköäni ja sitä, että olen vammainen. Olen peilannut itseäni aina muihin ihmisiin ja miettinyt, että en kelpaa, koska liikun omalla tavallani ja olen lyhyempi kuin muut. Häpeääni voimistaa välillä myös median luomat kauneusihanteet ja kuvitelma siitä, millainen ihmisen "pitäisi olla". Silti iän karttuessa häpeä liikuntarajoitteisuudestani on hälvennyt ja olen ymmärtänyt, ettei kukaan ihminen ole täydellinen. Itseni hyväksymisen prosessi tulee kestämään vielä pitkään ja uskon, että saan sen jonain päivänä päätökseen.

Olen usein kuullut multa ihmisiltä, että varsinkin muutama vuosi sitten Internet-käyttäytymiseni on aiheuttanut seuraajissani myötähäpeää. Seuraajani ovat siis hävenneet minun puolestani sitä, millaisia juttuja ja mielipiteitä olen jakanut sosiaalisessa mediassa tai kirjoittanut blogiini. Joskus he ovat myös säälineet minua, kun olen kirjoittanut avoimesti elämästäni ja mielipiteistäni. Ennen provosoiduin heidän mielipiteistään, mutta nyt rehellisesti sanoen ymmärrän heitä! Kerron varmasti elämästäni sellaisia asioita, joita muut ihmiset eivät hiiskuisikaan. Kovin moni ei varmastikaan ajattele epätoivon vallassa muuttavansa pois synnyinkaupungistaan ihan mihin tahansa hinnalla millä hyvänsä ilman opiskelupaikkaa tai tietoa tulevaisuudesta. Kovinkaan moni ei varmasti ajattele elämänsä olevan pilalla siitä, ettei päässyt opiskelemaan ja joutuisi viettämään välivuoden ja toisenkin. Luultavasti liiallinen avoimuus pelottaa, koska juttuja voi lukea ihan kuka tahansa ja muodostaa niistä käsityksen, millainen ihminen olen. Oikeastaan se pelottaa minuakin, koska jokainen kertomani asia voi vaikuttaa tulevaisuuteeni, työhöni ja muiden ihmisten suhtautumiseen. Olen itse poistanut Facebookista ne kaikkein provosoivimmat mielipiteet ja julkaisut, mutta sitä tehtyä ei saa tekemättömäksi ja jälkiviisaus on paras kaverini. Mietin aika usein, millaisia asioita voin kertoa blogissani ja valitsen sanani tarkkaan. Haluan kuitenkin olla avoin ja rehellinen, koska teksteilläni saattaa olla vertaistukimielessä positiivinen vaikutus lukijoihini. Olen edelleen vastuussa pelkästään siitä, mitä kirjoitan. Vastuualueelleni ei kuulu se, miten lukijat tekstini ymmärtävät ja mitä johtopäätöksiä he vetävät pelkän tekstin perusteella.

Minulle itselleni puhdasta myötähäpeää aiheuttavat ihmiset, jotka tekevät toisista johtopäätöksiä pelkästään blogin tai sosiaalisen median kautta tutustumatta ihmiseen sen paremmin. Blogi ja sosiaalinen media näyttävät vain yhden puolen ja paremman vaikutelman saa tutustumalla toiseen kokonaisvaltaisesti. Olen saanut kuulla monesti blogiini kommentoivilta ihmisiltä analyysejä siitä, millainen ihminen olen blogin perusteella ja kuinka en voisi opiskella journalismia tekstieni perusteella. Kaikkein parasta on se, että näitä mielipiteitä ei edes perustella sen paremmin, vaan jätetään leijumaan ilmaan sellaisinaan. Olen myös huomannut, että jotkut ihmiset kommentoivat niin kuin tuntisivat minut paremminkin. Toki blogia voi kommentoida kuka tahansa eli myös ne tutut, mutta kuinka moni läheinen ihminen tulisi toisen blogiin anonyyminä haukkumaan ja levittämään toisesta valheellisia asioita puhtaasti ilkeyttään?

Toinen myötähäpeää aiheuttava asia on, jos blogia kirjottava ihminen ei hallitse alkeellisimpia yhdyssanoja. Ymmärrän erittäin hyvin, jos on todettu lukihäiriö tai kielioppiasiat ovat muuten vaikeita, mutta muussa tapauksessa kirjoitettava teksti olisi hyvä oikolukea kielikukkasten varalta. Kukaan ei ole täydellinen ja minullekin sattuu kielioppi- ja yhdyssanavirheitä, mutta pyrin oikolukemalla karsimaan suurimmat kommähdykset tekstistä pois. Blogista tulee heti lukijaystävällisempi ja jollain tasolla vakuuttavampi, kun teksti on suhteellisen virheetöntä. Kokemuksesta voin sanoa, että omalle tekstilleen tulee sokeaksi, mutta sen varalle kannattaa pyytää esimerkiksi kaveria lukemaan tekstin ja osoittamaan mahdolliset kömmähdykset tekstin joukosta. Kannattaa myös tarkistaa, ettei tekstissä ole paljoa väärin kirjoitettuja sanoja, esimerkkeinä "enään" tai "erinlainen". Jokainen voi kirjoittaa blogia ihan millä tavalla haluaa ja erilaiset kirjoitustyylit tuovat blogiin juuri sen persoonallisuuden, mutta äidinkielessä opetetut perusasiat olisi hyvä hallita. Joskus minäkin joudun varmistamaan, onko jokin tietty sana yhdyssana, mutta silloin kirjoitan sen varmimmin oikein.

Kolmas eniten myötähäpeää aiheuttava asia on, jos ihmistä haukutaan jonkun sairauden tai vamman takia. Ihminen ei voi sairaudelleen tai vammalleen yhtään mitään, joten miksi ihmistä pitää haukkua erilaisuuden takia? Olen saanut seurata pariin otteeseen vierestä, kuinka minulle läheisiä ystäviä on haukuttu jonkun asian takia, joille he itse eivät voi mitään. Tällöin menen tosi helposti puolustamaan haukuttua osapuolta. Menen myötähäpeästä pöydän alle myös silloin, jos joku erehtyy haukkumaan jotain ihmistä/asiaa homoksi tai vammaiseksi. En voi sietää kumpaakaan sanaa haukkumasanana, koska oikeasti nuo molemmat ihmisryhmät edustavat vähemmistöjä, joista liikkuu muutenkin liiaksi ennakkoluuloja. Yhtä pahaa tekee myös kehitysvammaiseksi tai sanan muunnelmilla haukkuminen. Kiroilu ei koskaan ole kaunista, mutta kirosanavalikoiman pitäisi olla suhteellisen laaja, jolloin ei tarvitsisi käyttää ihmisen ominaisuuksia kuvaavia sanoja kirosanoina. Olen törmännyt tähän erityisesti nuorten keskuudessa ja tuskin ilmiötä saadaan kokonaan loppumaan.

Välillä en osaa hävetä itseäni. Häpeän tekemiäni asioita tai sanomisia aina jälkeenpäin, jolloin ne vasta hävettävätkin ja pitkään. Toisaalta keskityn liikaa häpeämään sellaisia asioita, joita ei tarvitsisi hävetä lainkaan. Omaa olemassaoloaan ei kenenkään tarvitse hävetä tai pyydellä anteeksi, koska jokainen voi tehdä elämässään jotain merkittävää.

Mitä asioita häpeät tai mistä asioista tunnet myötähäpeää? 

Voiko ihminen hävetä "liikaa"?

18. maaliskuuta 2014

TÄSSÄ JA NYT

Maailmassa on olemassa monia sanontoja kuvaamaan sille, miten pitäisi elää tässä ja nyt sekä olla murehtimatta huomisesta. Tutuin niistä on "Carpe Diem" eli "tartu hetkeen". Ajatus hetkessä elämisestä on erittäin ihana, jos vain osaisi toteuttaa sitä myös oikeassa elämässä. Tunnustan, että minä olen ihminen, joka ei osaa elää hetkessä ja nauttia siitä, että elämä on parhaimmillaan ilman stressiä ja huolta huomisesta. Miksi?

Olen ihminen, joka stressaa pienimmistäkin asioista. Voin sanoa, että stressaaminen on itselläni kroonistunut ilmiö. Yleisimmin itselläni stressiä ja jopa suurta pelkoa aiheuttavat läheisten ihmisten elämäntilanne. Isäni ja myöhemmin myös äitini vakava sairastuminen vuosina 2007-2010 toimivat herättäjinä ja pudottivat mut henkisesti erittäin alas. Olen myös huomannut, että mikäli asiat menevät "liian hyvin", niin eiköhän jollain elämän osa-alueella rysähdä ja matto vedetään alta. En ole oikeastaan pitkään aikaan osannut olla onnellinen ja iloita elämästä, koska olen pelännyt liikaa. En ole antanut itselleni lupaa olla onnellinen, koska olen pelännyt sitä, että pian jollakin ihmisellä tai elämän osa-alueella menee taas huonosti. Olen ollut liian huolissani esimerkiksi porukoideni tilanteesta, koska he ovat vakavasti sairaita. Mitä tapahtuu, jos heidän tilanteensa muuttuu huonommaksi? Miten he pärjäävät? Miten he jaksavat elämässään? Samalla he haluavat, että eläisin itse omaa elämääni, huolehtisin itsestäni ja terveydestäni, opiskelisin ja valmistuisin ammattiin. Nuo ovat samanlaisia elämän perusasioita, joita he vaalivat omassa elämässään. Mitä jos on liian huolissaan muiden tilanteesta, että unohtaa itsestään huolehtimisen ja täysillä elämisen? Minulla on sellainen olo hyvinkin usein, koska olen liian huolissani ja stressaantunut läheisteni elämäntilanteesta. En anna itseni elää täysillä, koska mietin, onko mulla oikeus siihen. Musta tuntuu siltä, että jos elän täysillä omaa elämääni, jostain kantautuu korviini lisää huonoja uutisia. Havaitsin vähän aikaa sitten, että kaikki vähänkin huonot asiat tapahtuvat peränjälkeen. Vanhempieni sairastumisen jälkeen aloin itse voida hunosti ja tämän vuoden helmikuussa menehtyi Piki. Elän siis pelossa lähes koko ajan. Siihen pelkoon en itse voi vaikuttaa. Pitää toivoa parasta ja pelätä pahinta. Vanhempani ansaitsisivat terveitä elinvuosia elämänsä loppuun asti. Sitä toivon enemmän kuin mitään muuta. Luultavasti tämän ajattelun aiheuttaa herkkä puoli luonteestani, joka toivoisi kaikille pohjimmiltaan vain hyvää.

Vanhempien tilanteesta stressaamisen lisäksi olen huolissani usein läheisten ystävieni tilanteesta. Haluan, että ystävät ovat mulle avoimia ja kertovat mulle vaikeista asioista. Se lisää taas omaa huoltani, koska haluaisin itse ottaa ainakin puolet ystävieni murheista omille harteilleni kannettavaksi, jotta heille tulisi parempi mieli. Haluan itse kuunnella mielummin ystäviäni kuin kertoa omista huolistani heille. Ajattelen, että heidän huolensa ovat merkittävämpiä kuin minun ja omat huoleni tuntuvat mitättömimmiltä niiden rinnalla. En halua yksinkertaisesti huolestuttaa ystäviäni, koska heillä on ihan varmasti muutakin mietittävää kuin yksin viihtyvän toimittajaopiskelijan huolien kuunteleminen. Haluan kuunnella ystävieni huolia puhtaasta empaattisuudestani, vaikka en sillä hetkellä keksisikään mitään ratkaisua. Aina ei kuuntelemiseen sanoja tarvita, vaan läsnäolo riittää.

Läheisteni elämäntilanteen lisäksi stressiä aiheuttavat kouluun liittyvät projektit ja opiskelun jälkeinen elämä. Otan helposti stressiä tehtävistä ja panikoin, jos minulla ei ole kaikkia lankoja käsissäni siististi yhtä aikaa. Joskus tuntuu siltä, että haluan kontrolloida omaa elämääni, itseäni ja suorituksiani. Välillä tuntuu jopa siltä, että en ole saavuttanut elämässäni mitään, minut on valittu kouluun puhtaasta säälistä ja epäonnistun kaikessa mitä teen. Se ei mitä luultavammin ole totta ja olen liian pessimisti uskoakseni itseeni. En osa ottaa vastaan vilpittömiä kohteliaisuuksia, koska ajattelen, etten ansaitse niitä. Ajattelen joskus, että kehut eivät ole tarkoitettu minulle. Olen nähnyt itseni niin huonossa valossa koko elämäni ajan, erityisesti teini-iässä. Lapsena tiedostin muiden ihmisten käytöksen perusteella, että olen erilainen kuin muut ja olin tottunut erityistarpeisiin, jotka korostivat mun erilaisuuttani vielä enemmän omasta mielestäni. Toisaalta voidaan ajatella myös niin, että kaikki erilaisuus ei johtunut pelkästään vammastani vaan myös mun käytökselläni oli jopa enemmän osuutta asiaan. Luultavasti tajuan osittain myös sen, että miksi minua kiusattiin koulussa. Koko totuus kiusaamisestani ei johtunut varmaankaan pelkästä liikuntarajoitteesta, vaan ehkä olin muiden mielestä niinkin ärsyttävä persoona, että se alkoi ärsyttää myös muita! Olen kuitenkin paljon enemmän kuin kävelevä diagnoosiluettelo - ihminen, jolla on oma persoona. Mun ei kannata kuitenkaan tuota miettiä liikaa, koska sitä voi sitten miettiä lopun ikänsä eikä valmista välttämättä tule silloinkaan! Mietin hyvinkin pitkään yläasteen ja lukion jälkeen, onko mulla mitään mahdollisuutta päästä opiskelemaan ja millaisena oma elämäni näyttäisi valmistumisen jälkeen. Häpesin lukion jälkeen vietettyjä välivuosia, koska en päässyt opiskelemaan heti haluamalleni alalle ja minun käskettiin haudata unelmani, koska niitä pidettiin epärealistisena. En todellakaan haudannut unelmiani, vaan yritin mennä niitä kohti pienen mutka kautta. Pääsin opiskelemaan ammattikorkekouluun ensimmäisen kerran tammikuussa 2012, mitä en uskonut ollenkaan todeksi. Olen aina luullut, etten tulisi ikinä pääsemään mihinkään kouluun tai ylipäätään opiskelemaan ammattia. Syksyllä 2012 avautuivat ovet mahdollisuuteen opiskella unelma-alaani ja tartuin siihen tietämättä tulevaisuudestani yhtään mitään. Uhmasin samalla kaikkia työllisyystilastoja, koska tämä on kutsumusammattini. En kadu päivääkään tätä muutosta, mutta välillä vieläkin iskee pelko siitä, mihin tämän jälkeen päätyy. Saanko oman alan töitä? Millaista elämä silloin muutenkin on? Millainen on juuri minun tulevaisuus? Varsinkin pahimpina kausina en nähnyt itselläni minkäänlaista tulevaisuutta ja jopa pelkäsin sitä. Sinällään se oli ristiriitaista, koska olen aina miettinyt ja suunnitellut tulevaisuuttani jopa pitkän ajan päähän. Halusin jo silloin kouluttaa itseni korkeasti, perustaa perheen tulevaisuudessa ja elää vanhaksi tai ainakin niin kauan kuin aikaa on annettu. Silloinkaan en osannut miettiä, miltä elämä tuntui juuri siinä hetkessä. Aina olin katsomassa niin pitkälle tulevaisuuteen kuin silmäni kantoivat. Todellisuudessa jokainen voi vain haaveillla tulevaisuudesta, koska kukaan ei tiedä, milloin oma elämä päättyy.

Minulla on vahva menettämisen pelko. Se kohdistuu hyvin vahvana läheisiin ihmisiin. Pelkään menettäväni minulle rakkaat ihmiset hetkenä minä hyvänsä. Asiaa ei ollenkaan helpota vanhempieni vakavat sairaudet, jotka saavat heidät tastelemaan jopa elämän ja kuoleman kanssa. Menettämisen pelko näkyy myös käytöksessäni eräänlaisena tarrautumisena ja ahdistuksena. Aikaisemmin varsinkin johonkin henkilöön ihastuessani pakonomaisesti tarrauduin häneen liikaa, koska en halunnut kokea menetystä. Se aiheutti tosiaan päinvastaista reaktiota, koska mitä enemmän minä hain turvaa hänestä ja tarrauduin häneen, sitä enemmän hän pakeni luotani. Menettämisen pelko näkyy myös varsinkin suhteen alussa ilmenevänä mustasukkaisuutena. Olen silloin niin epävarma itsestäni ja kelpaavuudestani, että ajattelen pääni sisällä kauhuskenaarioita. Pahin pelkoni on ehdottomasti se, että välittämäni ihminen löytää jonkun paremman kuin minä. Poikaystäväni on usein sanonut, että hän ei asuisi tai olisi kanssani, jos hän ei rakastaisi minua. Nykyään menettämisen pelko näkyy tietynaisena sulkeutumisena ja toisten ihmisten suojelemisena. Haluan huolestuttaa minulle läheisiä ihmisiä mahdollisimman vähän ja pitää huoleni sisälläni. Pelkään, että mikäli kerron vaikeista asioistani ja mielen sisäisestä maailmastani läheisilleni, he eivät kestä sitä ja lähtevät. Tämä aiheuttaa jo huolestuneisuutta läheisissäni, koska he haluavat tietää myös niistä vaikeimmistakin asioista. Minä taas en halua huolestuttaa läheisiäni kovin helpolla, koska ajattelen asioideni olevan niin pieniä toisten rinnalla. Joskus ajattelen, että minusta on läheisilleni vain haittaa ja se estää elämästä tässä hetkessä. Mitä jos läheiset ihmiset eivät pysy rinnallani? Pärjäänkö minä ilman heitä? Olen ilmeisesti liian epävarma vielä itsestäni ja selviämisestäni, että tarvitsen läheisiäni elämässäni. Välillä turvaudun läheisiini liikaa, koska epäilen omaa kykyä tehdä oikeita päätöksiä ja kysyn liian usein heidän mielipidettään. Minun pitäisi luottaa omaan päätöksentekokykyyn ja tekemiini päätöksiin. Minun pitäisi luottaa itseeni enemmän. Minun pitäisi luottaa siihen, että ne läheiset ja ystävät, jotka oikeasti minusta välittävät, pysyvät rinnallani loppuun asti. Vaikeina hetkinä huomaa sen, että kuka on oikea ystävä. Minusta ei tunnu kivalta se, että asioistani ollaan kiinnostuneita vain silloin, kun itselläni menee huonommin. Ihana juttu olisi, että ihmisiä voisi kiinnostaa myös ne ajat, jolloin mulla menee hyvin ja iloita siitä aidosti.

En pysty elämään hetkessä, koska pelkään sairauksia ja sitä, että sairastun itse vakavasti. Osasyynä tähän pelkoon on ehdottomasti vanhempieni vakava sairastuminen. Säikähdän jokaista kiputilaa ja mietin, mihin sairauteen kiputila liittyisi. Olen paniikissa soittamassa tai viestittämässä porukoilleni, että mikä mua vaivaa ja hätäännyn itsekin samalla. Jos en tiedä kivun syytä, pelkään kivun enteilevän jotain sairautta. En kuitenkaan elä terveellisesti ja haluaisin aloittaa terveet elämäntavat vaikka heti. Uskon, että pelkoni sairauksista ja sairastumisesta hälvenisi sen myötä. Haluaisin nauttia elämästä ja juuri tästä päivästä täysillä. En pysty, koska takaraivossani tykyttää pelko vanhenemisesta ja vakavista sairauksista - sydän- ja verisuonitaudit, aivoinfarkti ja syöpä nyt näin esimerkkeinä. Nuo kaikki ovat elintasosairauksia, joiden puhkeamista jokainen voi hidastaa omilla elämäntavoillaan. Silti pitää muistaa mahdolliset sukurasitteet, perinnöllisyys ja välillä sairauksien kanssa voi käydä "paska tuuri". En tiedä, onko sinällään vanhenemisessa ja sairauksissa mitään pelättävää, mutta lähiaikoina olen huomannut pelkoni kohdistuvan mitä ihmeellisimpiin asioihin. Jotkut pitävät sairauspelkoani turhana, koska olen vielä niin nuori. Vakavat sairaudet voivat iskeä myös lapsiin ja nuoriin. Jotkut pitävät minua jo valmiiksi sairaana, koska olen vammainen enkä siis ole "täysin terve". Itse en koe vammaisuuttani edelleenkään miksikään sairaudeksi vaan ominaisuudeksi itselläni ja sairas olen mielestäni silloin, kun olen saanut jostain flunssan. Sen voin sanoa, että olen "mieleltäni sairas" masennusdiagnoosini takia, mutta siitä voi parantua. Pelkään lähinnä sellaisia sairauksia, jotka vaikuttavat mun kykyyni toimia ja elää tai jopa heikentävät sitä. Olen oppinut sen, että kipu on aina merkki. Kipu on merkki siitä, että joku kehon osa voi huonosti ja viestittää siitä mulle. Viesti on aneleva; "Tarvitsen apua, huomioi minut jotenkin!". Se havahduttaa mut miettimään, mitä olen lähiaikoina tehnyt väärin. Voisi sanoa, että selittämätön kipu saattaa olla viesti huonosta omatunnosta eli joko olen ollut liikaa tietokoneella, nukkunut liian vähän tai syönyt mitä sattuu. Haluaisin helpottaa pelkoani jotenkin ja oppia olemaan säikkymättä jokaista pientä kiputilaa. Kivusta säikkymisen seurauksena tulen vain vainoharkaiseksi hössöttäjäksi, joka pakonomaisesti maalaa piruja seinille. Se ei ole kiva asetelma kenenkään kannalta, varsinkaan heidän, jotka joutuvat kuuntelemaan panikointiani.

Kannustaako nykymaailma ihmisiä ja varsinkin nuoria elämään tässä hetkessä? Se on helvetin hyvä kysymys, jota olen joskus miettinyt tässä hektisessä maailmassa. Oikeastaan valitsemani alakin on hektinen, koska pitäisi koko ajan olla perillä maailman menosta ja kehitellä ideoita juttuihin. Minun kohdallani yläasteen lopussa ja koko lukion ajan vallitsi ainakin eräänlainen painostus. Yläasteella piti tietää hyvin tarkasti, mihin sitä suuntaisi sen jälkeen opiskelemaan, lukiossa paineita tuli ylioppilaskirjoituksissa kirjoitettavien aineiden valinnasta ja lukion jälkeen piti olla timantinkirkkaana selvänä se, mitä haluaa tehdä isona ja mihin lähtee opiskelemaan. Tosin hetkessä eläminen voisi olla enemmänkin asenne tai valinta, joka on jokaisen itse päätettävissä. Jokainen voi suorittaa opinnot omassa tahdissaan niin halutessaan, viettää välivuosia, lähteä ulkomaille tai olla vaikka tekemättä mitään. Nämä kaikki ovat ihmisen omia valintoja, jotka hän itse tekee elämässään. Jos minä saisin aikakoneella matkustaa taaksepäin elämässäni, tekisin ehdottomasti joitakin asioita toisin. Lapsuus tuli vietettyä aluksi sairaalassa ja sen jälkeen suhteellisen eristäytyneenä muista lapsista, koska infektioiden mahdollisuus oli erittäin suuri. Lapsuuden kontaktien solmimiseen liittyi tietty varautuneisuus ja pelko leimatuksi tulemisesta. Mielummin silloinkin vietin aikani yksin ja siitä tuli eräänlainen tapa näihin päiviin asti. Olisin toisaalta halunnut elää nuoruuteni keräten erilaisia kokemuksia, joita keräsin ennemminkin täysi-ikäistyttyäni. Olisin halunnut viettää enemmän aikaa ystävieni kanssa ja tehdä asioita, joista nautin. Olisin halunnut elää sitä elämää, mikä silloin oli meneillään. Olin omasta mielestäni liian varovainen ja syrjäänvetäytyvä, koska vietin aikaani pääasiassa yksin. Yksin viihdyn kyllä vieläkin, mutta nykyisin kaipaan enemmän ihmisten seuraa. Toisaalta olisin halunnut valita yläasteen jälkeisen opiskelupaikan toisin ja mennä lukion sijasta ammattikouluun. Se asia, minkä olisin ehdottomasti tehnyt toisin, niin olisin viettänyt kaksi lukion jälkeistä välivuotta kehittävämmin kuin pätkätöissä ja työttömänä. Koin, että elämäni oli pysähdyksissä niiden kahden vuoden aikana. Kahden vuoden aikana tuli kokeiltua rajoja oikein olan takaa ja maistaa toisenlaista elämää, joka ei nykyään kiinnosta ollenkaan. Silti olin jumissa pääni sisällä, koska koin ettei minulla ollut silloisten kaverieni kanssa yhteistä. He elivät omaa elämää ja minä omaani. Olisin halunnut pitää silloisiin ystäviini yhteyttä enemmän enkä itsekkäästi poltella siltoja takanani. Olin yksin, niin helvetin yksin. Ne olivat minun valintoja, joita kadun toisaalta. Turha on kuitenkin katua menneitä, koska ne ovat tehneet minusta sellaisen ihmisen kuin olen nyt.

Mikäli hetkessä eläminen on valinta tai asenne, olisi minun aikani nyt muuttaa asennettani. Alan tästä lähtien haalia eämääni hetkiä, joiden kohdalla voin pysähtyä ja nauttia vain elämästäni. Tällaisia hetkiä voivat olla hyvän musiikin parissa, treenatessa, kirjoittaessa tai avopuolisoni kanssa vietetyt hetket. Periaatteessa elämä on yksinkertaista eli loistavaan hetkeen ei tarvita muuta kuin oikea tunnelma ja oikeat ihmiset. Jokaisessa päivässä on joitain hetkiä, jotka ovat olleet kokemisen arvoisia.

Elämä on tässä ja nyt. Elämää on turha pelätä. Elämä on kuin yksi iso seikkailu. Elämä on täynnä valintoja ja valinnat tekevät elämästä elämisen arvoisen. Elämä on sitä, mitä juuri sä teet siitä!


Pystytkö elämään hetkessä vai onko se vaikeaa?
Mitkä ovat olleet elämäsi parhaimpia tai kamalampia hetkiä?

10. helmikuuta 2014

GOODBYE

Totesin itsekseni muutama viikko takaperin, että 2014 tulee olemaan varmasti muutosten vuosi. Huomasin tämän lauseen olevan totta, juuri sillä karuimmalla tavalla. 

Torstai-iltana rakas kissani Piki lähti viimeiselle matkalleen 15 vuoden pituisen elämänsä päätteeksi. Hänen ei enää tarvitse kärsiä munuaisten vajaatoiminnasta ja mahdollisista kivuista, jotka sairauteen ovat liittyneet. Tämä teksti on on omistettu Pikille ja jokaiselle ihmiselle, joka on nähnyt hänet edes kerran, livenä tai kuvien välityksellä. Käytän tekstissä Pikistä "hän"-pronominia, koska koen, että Piki on ollut meille kuin perheenjäsen.

Millaisena minä muistan Pikin?

"Ai mä en olekaan vaate? No väliäkö sillä, ei kukaan huomaa mua!" 

Varhaisimmat muistoni Pikistä liittyvät siihen päivään, kun hän saapui meille vuonna 1998. Menimme isäni kanssa katsomaan meille sopivinta kissaa yhdelle maatilalle synnyinkaupungissani. Siellä niitä vaihtoehtoja riitti, koska yli kymmenen kissaa tuli katsomaan mielenkiintoisia vieraita. Luonnollisesti siinä tilanteessa tulee pienelle tytölle valinnan vaikeus, koska kaikki pikkuiset olivat suloisia. Minuun teki vaikutuksen kuitenkin viimeisenä tullut, pieni mustavalkoinen kissanpentu. Päädyin lopullisesti juuri siihen viimeisenä tulleeseen pentuun, ja siitä tulisi meidän uusi perheenjäsen. Isä olisi toisaalta halunnut meille yhden toisenkin kissan, mutta minä halusin juuri tuon pienen mustavalkoisen. Maatilan emäntä kertoi, että pennun nimeksi oli annettu Piki hänen värinsä takia. Samaan hengenvetoon hän mainitsi myös, että valitsin navetan sosiaalisimman kissanpennun. 8-vuotias Elina oli hyvin innoissaan uudesta perheenjäsenestä. En kuitenkaan tiennyt silloin, mitä kaikkea tuo pieni kissa tulee kokemaan elämässään ja millainen merkitys sen olemassaololla on koko perheelle.

Muistan erityisen hyvin myös sen, että kerroin muille koulussa innokkaasti Pikistä ja ylipäätään siitä, että minulla on nyt kissa. "Minä olen Elina ja minulla on kissa, jonka nimi on Piki" oli se lause, jolla esittelin itseni uusille ihmisille. En miettinyt siinä tilanteessa, jaksoiko kukaan kuunnella löpinöitäni. Minä vain olin niin haltioissani uudesta perheenjäsenestäni, että kerroin siitä automaattisesti ihmisille. Rakastin kirjoittaa ala-asteella tarinoita ja äidinkielen tunneilla niitä myös rustailtiinkin paljon. Kirjoitin tarinoita yleensä omasta elämästäni ja siitä, mitä elämäni aikana on tapahtunut. Luonnollisesti niihin aikoihin liitin niihin aina myös Pikin. Se oli luonnollisesti osa elämääni, joten hän sai tarinoissani aina melkein pääosan. Nykyisin nuo tarinat hävettävät minua ja onneksi en ole saanut niitä käsiinikään. Silti nuo tarinat kuvastivat suurta rakkautta tuoretta perheenjäsentäni kohtaan. Halusin pienenä myös usein leikkiä olevani kissa ja temmeltää Pikin mukana lattiatasolla. Mietin myös paljon, mitä Piki ajattelisi tai sanoisi, jos hän osaisi puhua. Joskus toivoin pääseväni Pikin pään sisään lukemaan hänen ajatuksiaan.

"Mä pakkasin itseni jo mukaan, lähdetäänkö reissuun?"


Piki sai alusta asti kulkea ulkona vapaasti, koska päätimme pitää Pikin ulkokissana. Yritimme kuitenkin totuttaa hänet valjaisiin, mutta Piki oli asiasta eri mieltä. Kerran hän meinasi jopa päästä irti valjaista eli kuuluisia "läheltä piti" -tilanteita on nähty. Kaulapanta oli Pikille kuitenkin helpompi pala nieltäväksi ja ostimme hänelle sinisen kaulapannan, jossa oli koristeena kulkunen. Erityisesti minä revin huumoria siitä, että varsinkin Pikin rapsuttaessa itseään kulkunen kilisi kuin jäätelökauppiaalla. Veikkaan, että varsinkin linnut olivat kiitollisia kilisevän pallon olemassaolosta. Yritimme äitini kanssa välillä ulkoiluttaa Pikiä hihnassa, mutta se osoittautuikin astetta haasteellisemmaksi. Pikin ja meidän reittivalinnat erosivat hyvin paljon toisistaan ja saimme rämpiä Pikin perässä kaikki mahdolliset pensaat ja ojanpohjat. Piki päätti myös jääräpäisenä kissana mennä makoilemaan johonkin pensaan juurelle ja matkan jatkumisen ajankohdasta ei ollut tietoa. Totesimme, että mikäli olisimme halunneet saada tuloksellisuutta yhteisessä matkanteossa, Piki olisi pitänyt ihan pienestä asti totuttaa hihnaan ja valjaisiin. Se olisi vaatinut erittäin paljon kärsivällisyyttä - kummaltakin osapuolelta.

Pikin sanottiin olevan sosiaalinen kissa ja sitä hän mielestäni todella oli parhaimpina päivinä. Piki ei pelännyt vieraita ihmisiä eikä varsinkaan vieraita kissoja. Nuorempana Piki meni rohkeasti häntä ojennettuna tekemään tuttavuutta sekä ihmisten että toisten kissojen luokse. Toiset kissat eivät välttämättä olleet kovinkaan mielissään siitä, että heitä tulee tervehtimään utelias otus. Piki joutui usein tappeluihin muiden kissojen kanssa ja hänellä olikin monesti korvasta palanen pois ja haava silmän yläpuolella. Pari kertaa hän tuli ulkoa ontuen, kun jokin oli purrut häntä etutassuun. Varsinkin loppuaikana Piki arasteli ja jopa pelkäsi toisia kissoja ja muita eläimiä, koska ei pystynyt vanhoilla päivillään enää puolustamaan itseään.

"Onko mun taas pakko näyttää komealta?" 


Piki oli muutenkin mielestäni hyvin mielenkiintoinen persoona. Sehän ei eronnut muista kissoista juuri mitenkään, mutta huomasin itse, että hänelle kehittyi hyvin mielenkiintoisia tapoja elämänsä aikana. Pienenä kissanpentuna hän rakasti kaikkea kissoille tyypillisiä leluja, kuten hiiriä, höyhentupsuja tai palloja. Kaikenlaset kevyet ja helposti liikkuvat esineet olivat hänen mieleensä. Myöhemmässä vaiheessa hän ei enää innostunut hiiristä tai palloista, vaan hän piti naruista ja nauhoista, esimerkiksi lahjanarusta. Mitä vanhemmaksi hän tuli, sitä enemmän hän erkaantui kaikista leluista. Loppuajan elämästään hän useimmiten vain nukkui.

Piki rakasti myös ahtautaa itsensä kaikkiin kasseihin, laatikoihin ja kaappeihin. Milloin löysin hänet vaatekaapistani, vaatehuoneesta, Ikean kassista tai porukoiden laukusta. Pienempänä hän rakasti erityisesti pahvilaatikoita ja säästimme Pikille aina muutaman pahvilaatikon, jonne hän teki useimmiten pesän itselleen. Tein joskus Pikille pahvilaatikosta "mökin", josta hän piti kovasti. Pikillä oli myös pahana tapana mennä makoilemaan digiboksin tai tietokoneen näppäimistön päälle. Samalla hän saattoi "kirjoittaa" näppäimistöllä "terveisiä" kavereilleni. Hän ei olisi saanut olla pöydällä eikä varsinkaan digiboksilla, koska pelkäsimme boksin menevän hajalle. Yksi Pikin suosikkipaikoista oli joko porukoiden tai minun sänky, olohuoneen patteri tai sauna. Äitini kertoi minulle torstaina, että Piki lähti viimeiselle matkalleen juuri saunan ylälauteelta.

Piki oli erityisesti niiden ihmisten ystävä, joiden sijainti oli mahdollisimman usein lähellä keittiötä tai jääkaappia. Hän oli aina "pakollisena assistenttina", jos äitini teki keittiössä ruokaa tai joku muu sattui vahingossa avaamaan jääkaapin. Hän oli erittäin valikoiva ruoan suhteen ja näytti sen myös usein. Äiti sai viettää mielenkiintoisia aikoja kissanruokahyllyjen edessä miettien, mitä Piki tällä kertaa ehkä voisi syödä. Hänelle saattoi kelvata täysin erilainen ruoka tiettynä päivänä tai sitten hänelle ei kelvannut yhtään mitään. Herkut hänelle kelpasivat erittäin usein ja hän oli pyytelemässä usein joko keittokinkunsiivuja, jauhelihaa tai paistisuikaleita. Broileri oli myös harvinaista herkkua, erityisesti jonkun muun lautaselta syötynä. Pikin olisi pitänyt olla dieettiruoalla, mutta hän tunnetusti haistatti sille hyvinkin pitkät. Kuulin juttua, että ensimmäisessa hoitopaikassaan jouluna 1998 Piki oli syönyt onnessaan luumuhilloa! Loppuaikana hänelle ei oikein kelvannut yhtään mikään eikä edes vesi mennyt alas. Lopulta hän oksensi jopa lääkkeensä pihalle.

"Hei palvelijat, olisitteko niin kilttejä ja antaisitte mulle jotain hyvää syötävää?" 


Piki oli hyvin utelias ja jossain tapauksessa myös itsesuojeluvaistoton kissa. Hän halusi aina mennä tutkimaan omasta mielestään mielenkiintoisia paikkoja ja siitä syntyi monia "läheltä piti" -tilanteita. Yksi vastaavanlainen tilanne tuli, kun Piki lähti tutkimaan vastapäistä rakennustyömaata ja tuli sieltä kotiin rinta verisenä. Huomasimme, että hän ontui myös kävellessään ja naukaisi joka askeleella. Veimme Pikin lääkäriin, jossa paljastuivat tutkimusmatkan seuraukset. Pikillä oli rinnasta mahan puolelle ulottuva pitkä, mutta siisti haava. Tosin se oli siisti vain ulkopuolelta ja sisältä hieman vähemmän. Saimme kuulla, että Piki oli ilmeisesti pudonnut ilmeisesti harjateräksen varteen, joka oli keihästänyt rintalihaksen kahtia. Mikäli tapauksessa olisi käynyt vielä hieman huonommin, olisi samalla reissulla mennyt myös keuhkot. Piki "paikattiin" ja hän selvisi hengissä. Kotona hänen oli aivan pakko päästä liikkeelle heti, kun hän oli hieman herännyt nukutuksesta. Katsoimme huvittuneena puolelta toiselle laahaavaa menoa ja välillä hän kellahti kumoon. Ilmeisesti se on kissoilla hyvinkin yleistä, että nukutuksen jälkeen tokkuraisena on ihan pakko päästä liikkeelle ja varsinkin hyppäämään eri paikkoihin. Vastapäisellä rakennustyömaalla kerrostalo on jo valmistunut.

Pari vuotta takaperin Piki sai huonoja uutisia eli hänellä todettiin vanhoilla kissoilla yleinen munuaisten vajaatoiminta. Siitä hetkestä alkoi lähtölaskenta Pikin elämän loppuun. Pikin vointi vaihteli hyvin monesti ja varsinkin sen huomasi ruokailutottumuksissa. Piki myös alkoi oksennella erittäin paljon, joka meinasi aina sitä, että munuaiset ovat menneet astetta huonompaan kuntoon. Piki eli kuitenkin vuodesta 2011 vuoteen 2014 hyvin sinnikkäästi. Hänelle annettiin kerran lääkärissä jatkoaikaa, mutta todettiin, mikäli vointi menee yllättäen huonommaksi, niin katsotaan tilannetta uudelleen. Piki oli myös laihtunut hälyttävästi, koska entinen hyvin syönyt kuusi kiloa painanut herra pamautti vaakaan viimeisinä päivinä ainoastaan noin neljän kilon lukemat.

Piki lähti elämänsä viimeiselle matkalle torstaina 6.2.2014. Hän oli kuollessaan 15-vuotias. Minun ja Pikin viimeiseksi näkemiseksi jäi viime joulu.

Nyt jäljellä on enää ikävä!

"No niin, tuolta tulee ihminen. Hän voisi häätää kuvaajan pois!" 


Piki on nyt kuollut. Mitä kaikkea jäin kaipaamaan? Jäin kaipaamaan Pikiä kokonaisuutena. Hän kuunteli - tai esitti ainakin kuuntelevansa silloin, kun mulla oli jotain sydämellä. Hän oli porukoiden "pomo", joka käveli porukoiden sängynpäädystä toiseen, kun hän halusi ulos. Hän tuli melkein oven läpi raapien, kun hän halusi jonkin ajan päästä sisälle. Hän saattoi joinakin aamuna kilpailla isäni kanssa siitä, kumpi ehtii ensin aamiaispöytään ja Pikin kohokohta oli syödä porukoiden aamupuuronjämät. Hän nukkui usein joko porukoiden tai mun jakopäässä leveästi. Hän tervehti jokaista kotiintulijaa häntä pystyssä puskien ja "kuristen". Hän makasi usein isän kanssa sohvalla ja kuunteli sekä ymmärsi - tai ainakin esitti ymmärtävänsä, mitä isäni yritti hänelle sanoa. Pikillä oli ainakin omasta mielestäni elämää parantava vaikutus. En uskonut ikimaailmassa, että rakkaan lemmikin menettäminen voi riipaista näin paljoa. Piki ei ollut vain kissa, vaan hän oli kuin perheenjäsen. Olen hyvin kiitollinen siitä, että Piki sai olla osana elämäämme niinkin pitkään.

Piki oli hurmaava kissaherra, joka eli pitkän ja omalaatuisen elämän. Kadun välillä kovasti sitä, että olin varsinkin nuorempana hieman ilkeä Pikille vihaisena. Kadun myös sitä, että varsinkin Pikin viimeisinä vuosina en ollut läsnä hänen elämässään tarpeeksi. Minua harmittaa myös se, että jotkut kavereistani eivät ehtineet nähdä Pikiä. Olen kiitollinen siitä, että avomieheni ja Piki saivat tutustua toisiinsa, koska heistä tuli loppua kohden hyviä kavereita!

Piki on nyt paremmassa paikassa, kivuttomana ja siellä jossain varmasti herkkuruokaa on riittämiin. Surua, ahdistusta ja ikävää riittää varmasti pitkäksi aikaa, mutta elämää on myös jatkettava. Uskon, että Piki toivoisi meidän jatkavan elämää ja välillä muistelevan niitä hetkiä, jotka koimme hänen kanssaan. Uskon, että näemme vielä jossain! :)

"Hyrrrr, kesäpäiviä voi viettää myös näin!"
Rest In Peace PIKI (1998-2014)

Oletko itse kokenut lemmikin menettämisen?
Millaisia muistoja eläinystävästä on jäänyt?