15. kesäkuuta 2013

EN ENÄÄ PELKÄÄ

En ole blogissa käsitellyt pelkoa. Pelko vaikuttaa elämään merkittävästi muiden voimakkaiden tunteiden ohella. Välillä siitä tulee rajoittava osa elämää, mikäli pelko yltyy fobiaksi. Pelosta voi myös päästä yli tai ainakin yrittää päästä yli. Ihmiset voivat myös helposti vähätellä toisen pelkoa, joka taas ei ole kovin korrektia. Milloin pelko on fobian tasolla? Mitä elämään vaikuttavia pelkoja mulla on? Olenko päässyt jostain pelosta yli? Työstänkö jotain pelkoa edelleen?

Pelko on lievempi asia kuin fobia. Fobia on pelkotila, joka on yltynyt sairaalloiseksi ja rajoittaa jo ihmisen elämää. Itse koen, että minulla on sekä pelkoja että fobioita. Pelot eivät vaikuta mun elämään niin paljoa kuin fobiat. Pelkoa aiheuttavat asiat vain ahdistavat. Fobian tasolle yltyneet asiat saavat mut useimmiten täydelliseen paniikkiin. Mietin joskus, että saanko jopa pienimuotoisen paniikkikohtauksen, jos kohtaan fobiani. Hengitys vaikeutuu ja hyvä etten tärise kauttaaltani. Ainoa asia, jota ajattelen fobian kohdatessani, on keinot päästä tilanteesta pois. Silmäni ovat tilanteessa vähintään ruokalautasen kokoiset. Pahin asia maailmassa on kohdata fobiani suljetussa tilassa tietäen, etten pääse pakenemaan. Siihen tunteeseen ja tilanteeseen voisi kuolla. Silloin haluaa juosta pakoon henkensä edessä, huutaa niin kovaa kuin keuhkoista lähtee ja käskeä jotain auttamaan mua pois tilanteesta eli fobian kohteen eliminointi. Ihmisten, jotka eivät jaa samaa fobiaa tai edes pelkoa, on helvetin vaikeaa ymmärtää miksi minä reagoin niin voimakkaasti. Sitä on helppoa vaan vähätellä ja päivitellä, että mikä on niin pelottavaa tai miksi minä pelkään niin paljon. Olen kohdannut sitä hyvin monesti. Voi kun osaisin selittää ihmisille, mikä aiheuttaa sen tilan. En vain osaa. Mä vain pelkään. Ei siihen ole mitään tiettyä syytä.

AMPIAISET/MEHILÄISET/KIMALAISET. Nuo pienet kelta-mustaraitaiset pörriäiset ovat mun suurimman pelon kohteena. Ne, jotka eivät tee mitään elleivät ne koe oloaan uhatuiksi. Silti pelkään niitä sairaalloisesti eli pelko on fobian tasolla. Kun kohtaan ampiaisen, menen silmittömään paniikkiin ja ajatuksena on vain, että miten pääsen tuon läheltä pois. Käyttäydyn siis samalla tavoin kuin kuvasin edellä. Saatan siis saada "paniikkikohtauksen" eli tärisen kauttaaltani, silmäni laajenevat ruokalautasen kokoisiksi ja hengitykseni vaikeutuu. Useimmiten juoksen ampiaisen kohdatessa niin lujaa pakoon kuin jaloistani lähtee, huudan ja käsken jotain lähellä olevaa ihmistä päästämään ampiaisen ulos tai tappamaan sen. Olen siis mahdollisimman kaukana niin kauan kunnes varmistuu, että ampiainen tai vastaava pörisijä on poissa tai kuollut. Pahin tilanne on kohdata ampiainen suljetussa tilassa, esimerkiksi bussissa, luokkahuoneessa tai muualla mistä ei pääse helposti pois. Suljetussa tilassa paniikkini voimistuu ja keskittymiskykyni on vangittuna juuri pieneen pörräävään eläimeen. Mietin paniikinsekaisin tuntein, että toivottavasti se ei tule lähelle ja jos tulee, mitä sitten teen. Ainoa ajatus siinä tilanteessa on, että voi kun joku eliminoisi kyseisen hyönteisen tai ne kaikki, mikäli luokkahuoneessa tai bussissa on monta ampiaista samaan aikaan. Oloni helpottuu vasta, kun itse pääsen pois suljetusta tilasta, eläin on eliminoitu tai itse paennut. 

Ampiaisfobia vaikuttaa mun elämääni hyvin paljon. Saatan olla keväisin, kesäisin ja syksyisin vauhkona. Mietin, että ampiaisia tai muuta värillisiä pörriäisiä voi tulla vastaan minä hetkenä hyvänsä. Luultavasti ampiaisfobiani sai alkuunsa, kun astuin pienenä entisellä mökillämme kohmeisen ampiaisen päälle paljain jaloin. Silloin ampiainen pisti mua jalkaan. Tilanteesta en itse muista mitään, mutta siitä lähtien olen pelännyt raidallisia otuksia. Olen pelännyt niitä koko elämäni, pienestä asti. Muilla ihmisillä on joka kerta hauskaa, kun juoksen ampiasta pakoon jossain ja huudan niin kovaa kuin vain lähtee. Olen niin monesti myös kuullut hyvin tutun lauseen "ei ne mitään tee" tai "miksi sä juokset pakoon?". Tiedän, etteivät ne tee mitään elleivät he koe oloaan uhatuksi, mutta itse en voi reagoinnilleni mitään. Pakeneminen on ensimmäinen reaktio, mikä mulle tulee mieleen. Joskus naurattaa itseänikin, että miten voin pelätä niin pientä eläintä. Aikaisemmin mulle tehtiin tahallaan jäynää, että lähelläni olisi ampiainen. Se sai vaistomaisesti mut pakenemaan, vaikka missään mitään ampiasta ei ollutkaan. Muut saivat revittyä huumoria, vaikka itselläni ei ollut todellakaan hauskaa. Jopa valokuva ampiaisesta tai kuolleen ampiaisen näkeminen saattavat ahdistaa sietämättömästi. Haluaisin löytää keinon, jolla pääsisin fobiastani eroon. Joskus kovassa stressissä sanon vitsillä, että menisin vaikka mehiläisfarmille, jos olisi pakko. Sen teen kuitenkin vain aseella uhattaessa.

KOVAT ÄÄNET/ILMAPALLOT. Kovien äänien pelko on kehittynyt mun elämäni aikana jopa sairaalloiseksi eli fobiaksi. Tarkennettuna pelon kohteena ovat voimakkaat ja yhtäkkiset äänet. Se on hienoa, että olen joillekin ihmisille päivän huumorin kohde, kun saatan säikkyä ihan mitä tahansa yhtäkkistä ja kovempaa ääntä. Itsestäni tuo säikkyminen ja pelko ovat hauskasta kaukana. Voisin ihan oikeasti kulkea kuulosuojaimet korvissa. Ikinä ei voi tietää, missä pamahtaa tai rysähtää yhtäkkiä, jolloin mä hyppään kolme metriä ilmaan. Tähän kovien äänien pelkoon liittyy kammo ilmapalloja kohtaan, johon kulminoituu oikeastaan koko tämä pelko. Nuo värikkäät pallot ovat kyllä ihania, kunhan ne eivät pamahda. Se on ärsyttävää, kun jotkut räjäyttävät ilmapalloja kiusallaan. Reagointi ilmapalloihin on täsmälleen sama kuin ampiaisfobian kanssa. Ajatus siitä, että pitää päästä tilanteesta pois. Menen paniikkiin nähdessäni ilmapallon. Päässäni pyörii koko ajan se ajatus, että kohta tuokin räjähtää. Riippuu muutenkin mielentilasta, vaikuttaako yksi vai useampi pallo käyttäytymiseeni. Jos olen hermostunut, jo yksikin pallo saa mut paniikkiin. Toisaalta iloisella ja leppoisalla fiiliksellä vasta useampi pallo saa mut paniikkiin. Vappu ei ole suosikkijuhlani. Folioilmapallot ovat siedettävien listalla. Ne eivät pelota mua lainkaan.

Luultavasti pelko kovia ääniä kohtaan johtuu ennenaikaisesta syntymästäni ja siitä aiheutuneesta ääniyliherkkyydestä. Kaltaiseni ovat kertoneet mulle, että heillä on samanlaisia piirteitä kuin minulla eli hekin säikkyvät kovia ja yhtäkkisiä ääniä. Olisi kyllä mielenkiintoista selvittää, miten tuota on tutkittu. Jos saisin selville, miten ilmiötä on tutkittu, voisin itse ymmärtää paremmin pelkoni kovia ääniä kohtaan. Olen saanut kuulla liikaa siitä, että säikyn kovia ääniä. Useat ihmettelevät, miksi teen niin ja päivittelevät, ettei se ollut kova ääni. Hienoa, ei varmaan sinusta ollutkaan! Mulle ne samat äänet samalla voimakkuudella voi olla liian kovia. Se arvaamattomuus ja yhtäkkisyys on sellainen, joka pitää mut varuillaan. Epätieto äänen sijainnista ja ajasta säikäyttää. Mun on pakko siedättää itseni koville äänille, koska ei elämässä pärjää hyppien kolme metriä ilmaan jokaisen äänen kohdatessa. Se on myös hienoa, että ihmiset näkevät huumoria siinä, mille itse ei voi mitään. Voiko ihminen mitään sille, että pelkää kovia ääniä? Haluaisin kovasti elää niin, ettei tarvitsisi joka hetki olla varuillaan ja säpsähtää. Uskon, että tämä pelko tulee kulkemaan mun mukana aina jossain muodossa.

VANHENEMINEN/SAIRAUDET. Pelkolistalla on mukana vanheneminen. Se ei ole fobiatasoista. Ajatus vanhenemisesta ahdistaa ja pelottaa vietävästi. Haluaisin pysäyttää mielihyvin ikääntymisen tähän 23 vuoteen. Mulla on ollut ikäkriisi siitä lähtien kun täytin 16 vuotta. Oikeastaan mua pelottaa vanhenemiseen liittyvät sairaudet. Olen seurannut liian läheltä porukoideni sairastumista äkillisesti ja sen tuomia radikaaleja muutoksia. En halua kokea itse samaa kohtaloa, mutta tällä elämäntyylillä se on väistämättä edessä. Mun pitäisi pitää huolta itsestäni enemmän. Mun pitäisi pitää huolta läheisistäni enemmän. En tiedä, auttaisiko sekään enempää vai onko kyseessä ainoastaan paska tuuri useimmilla. Pelkään vanhenemisessa eniten, että menetän jonkun tärkeän ja ainutlaatuisen kyvyn. Oli se sitten puhekyky, liikuntakyky tai mikä tahansa muu, elämä ei olisi sen jälkeen entisensä. En tiedä mitä tekisin, jos en pystyisi enää liikkumaan entiseen malliin tai elämäni olisi uudelleen joidenkin muiden käsissä. Haluan nykyisin pärjätä itse niin kauan kuin mahdollista. Nykyään en pelkää kuolemaa, vaan koen sen luonnollisena osana elämänkaarta. Haluan, että sen jälkeen, kun mä olen lähtenyt täältä, ihmisille jää muistona musta jotain merkittävää ja toivottavasti myös positiivista. 

Vanhenemisen ja sairauksien pelko ei ole fobiatasolla, mutta näkyy mun elämässä silti. Nykyisin säikähdän helposti pientä kiputilaa. Mietin, onko mulle puhkeamassa jokin vakava sairaus, saanko sydänkohtauksen tai jotain muuta. Tämän reaktion saa aikaan yllättäen tulleet kiputilat, jotka ei oikeastaan "liity" mihinkään. Ne eivät ole tulleet treenin tai muunlaisen rasituksen jälkeen. Joskus herään outoon kiputilaan, jonka jälkeen saatan mennä sohvalle miettimään, mistä kipu on peräisin. En useimmiten pysty enää nukkumaan kunnolla sen jälkeen. Mietin ainoastaan, löydänkö seuraavan kerran itseni Turun yliopistollisesta keskussairaalasta. Olen aina kauhuissani soittamassa tai lähettämässä porukoille viestiä, että tuleekohan pian jokin sairauskohtaus. Stressihän saattaa oireilla myös kiputiloina, joten jatkossa "elämäntapastressaaja" joutuu säikkymään yhä enemmän kiputiloja. Kaikista eniten pelottavat kuitenkin sairaudet, jotka voivat olla pitkään oireettomia. Pahinta on tieto, että jokin sairaus löydetään vasta silloin, kun se on ehtinyt tehdä tuhojaan jo hyvin pitkän aikaa. Pelottaa ajatella sellaista kohtaloa. Välillä selailen Internetissä eri sairauksien oirekuvia ja mietin, liittyvätkö yllättävät kiputilani johonkin sairauteen. Äitini sanoin tuollaisesta itsediagnosoinnista ei saa muuta kuin luulotaudin. Heitin äidilleni kerran vitsillä, että juuri luulotauti mulla taitaa olla! 

TULEVAISUUS. Tulevaisuutta ja kaikkea siihen liittyvää olen pelännyt aiemmin. Osittain sen voi rinnastaa tuohon ylempäänkin pelkoon. Pari vuotta takaperin pelkäsin, onko mulla ylipäätään tulevaisuutta. Ajattelin, että kun valmistun lukiosta, pääsisin heti opiskelemaan. Toki pääsisin mielellään Tampereen yliopistoon lukemaan tiedotusoppia. Hetkinen, ei kannata nuolaista ennen kuin jotain tipahtaa! Mulla oli silloin helvetin suuret luulot itsestäni, vaikka lukiosta valmistuminen oli todella suuri työvoitto. Koko lukio oli suuri työvoitto johtuen samaan aikaan tapahtuneista takaiskuista. Rehellisesti sanottuna ne pistivät mut helvetin koville ja mietin joka toinen päivä lukion keskeyttämistä. Välillä mietin, että olisin viisaampana mennyt ammattikouluun. Toisaalta menneet ovat menneitä, ylioppilaspaperit ovat olleet ulkona jo hyvän aikaa ja olisivat kirjoitukset helvetin paljon paremminkin voinut mennä. Yritin kovasti pitää itseni kasassa ja suorittaa opinnot loppuun, vaikka kotona olikin myrskyn silmä koko ajan kohdalla. En halua liikaa korostaa tätä, koska jotkut ihmiset ovat kuitenkin sitä mieltä, että huono koulumenestys johtuu joko laiskuudesta tai välinpitämättömyydestä. Huonompi koulumenestys ei todellakaan johdu vain laiskuudesta tai välinpitämättömyydestä. Se voi johtua siitä, että joskus elämäntilanne saattaa olla niin vaikea ettei pysty keskittymään täysillä koulunkäyntiin. Jouduin siis käymään pari mutkaa, ennen kuin pääsin toteuttamaan haaveeni - hieman eri muodossa. Välivuosia tuli vietettyä puolitoista vuotta, vuosi vierähti Lahdessa ja puoli vuotta Lohjalla. Olen nyt vihdoin Turussa opiskelemassa journalismia. Ehkä noilla mutkilla oli tarkoitus kasvattaa mua.

Tulevaisuuspelkoni oli yhteydessä masennukseeni. Oireilin itse henkisesti koko ajan aivan toisesta syystä. Pelkäsin välillä jopa omaa itseäni, koska olin arvaamaton. Samalla mietin, mitä helvettiä teen tulevaisuuteni kanssa. Maailma näytti niin mustalta ja elämä toivottomalta. En kuitenkaan pääsisi opiskelemaan mihinkään tai saavuttaisi unelmia. Olisin mitätön, yhteiskunnan hylkiö ja syrjäytymisvaarassa. Samassa elämäntilanteessa päädyin myös huonoon seuraan, jolloin tuli vietettyä elämää juhlien vähän liikaa. Vuosi Lahdessa muutti kuitenkin elämän ja samalla toi valoa tulevaisuuteen. Se vahvisti mun haaveita. Olen ikuisesti kiitollinen siitä vuodesta ihmisille ja porukoilleni. He jaksoivat tukea mua silloin ja vielä tänä päivänä. Siitä huolimatta, että vastustin kovasti alkuun kansanopistoon menemistä, niin se sai mut vapautumaan ja "tulemaan kuoresta ulos" vapaana ihmisenä. Silti takaiskuja tulevaisuuden suhteen tuli sen jälkeen ja jouduin tekemään vielä pienen mutkan Lohjalle. Mietin välillä, missä tilanteessa olisin nykyisin, jos olisin jäänyt Lohjalle tradenomiopintojeni kanssa. Pahaa pelkään, että en olisi kovinkaan hyvässä kunnossa. Nykyään ajattelen, että tulevaisuus on mahdollisuus ja eräänlainen seikkailu. Jokainen käänne on mahdollisuus ja takaiskuilla on jokin tarkoitus. Valmistumisen jälkeistä työnsaantia kerkeää pelätä kolmen vuoden päästä.

MENETTÄMINEN/EPÄONNISTUMINEN. Vielä nykyisin pelkään erittäin paljon näitä kahta asiaa. En pelkää kumpaakaan fobiatasolla. Silti ajatus kummastakin asiasta ahdistaa. Mua pelottaa erityisesti läheisen ihmisen menetys. Olen ollut vähällä menettää läheisiä ihmisiä. Vieläkin mietin, mitä jos joku mulle tärkeä ihminen hylkää mut. Joskus tunnen oloni yksinäiseksi, vaikka mulla on tärkeitä ihmisiä elämässäni. Mua ahdistaa pelko yksin jäämisestä. Olen ollut suurimman osan elämästäni melko yksinäinen ja mulla on ollut vain muutama tärkeä ihminen elämässäni. Epäonnistumisen pelko liittyy lähinnä nykyiseen opiskelu-uraani, tulevaan työelämääni ja jopa muhun itseeni. Pelkään epäonnistuneeni opiskelijana tai jopa ihmisenä. Pelkään, että epäonnistun työnhaussa tai työelämässä. Epäonnistuminen ihmisenä tarkoittaa, etten saavuta elämässäni mitään, olen huono ihminen tai menetän juuri rakkaimmat ihmiset. Epäonnistumisen pelko ahdistaa suunnattomasti, vaikka pyrin lieventämään sitä.

Menettämisen pelko näkyy esimerkiksi parisuhteen alussa, jossa luottamus ei ole välttämättä niin vahva. Saatan olla erittäin mustasukkainen ja vainoharhainen, mutta nuo tunteet hälvenevät luottamuksen kasvaessa. Pelkään myös suhteen alussa, että toinen osapuoli ei ole tarpeeksi kiinnostunut musta, haluaa olla pelkkä kaveri tai etsii jonkun toisen kiinnostavamman. Valitettavasti menettämisen pelko saattaa näkyä myös tarrautumisena, josta ei ole muuta kuin haittaa. Olen oppinut edellisestä suhteestani, että kannattaa havahtua, jos omat hälytyskellot alkavat soida ja antaa toiselle tarpeeksi omaa tilaa. Nykyisin saatan vieläkin kysyä, annanko toiselle tarpeeksi omaa aikaa. Haluan lievittää menettämisen pelkoa ja keskustella toisen osapuolen kanssa avoimesti suhteesta sekä kuunnella toisen mielipidettä. Näin haluan varmistaa, että toisella on myös hyvä mieli. Toisen osapuolen huomiointi ja luottamus ovat tärkeitä. Olen myös herkästi huolissani muista ihmisistä ja olen valmis ottamaan jopa puolet toisen huolista kannettavakseni, etten menettäisi mulle tärkeää ihmistä.

Epäonnistumisen pelon suurimmat merkit ovat stressaaminen ja perfektionismi. Haluan tehdä kaiken mahdollisimman hyvin ja helposti sätin itseäni, mikäli jokin työ ei ole onnistunut niin hyvin kuin olisin halunnut. Tunnen syyllisyyttä epäonnistumisesta ja koen, etten ole tarpeeksi hyvä. Välillä olen sitä mieltä, etten olisi saavuttanut elämässäni yhtän mitään. Kun tarkemmin ajattelee, olen saavuttanut elämässäni todella paljon asiota. Parhaiten noita pelkoja työstän ottamalla elämässä rennommin ja ajattelemalla, että epäonnistumiset ovat osa elämää.

SOSIAALISET TILANTEET. Pelko, jota työstän yhä edelleen ja olen työstänyt koko pienen ikäni. Se on menossa koko ajan yhä vain lievemmäksi ja pian siitä on jäljellä vain häivähdys. Koen, että mun on pakko tehdä niin, koska tuleva ammattini vaatii sosiaalisuutta ja toimimista ihmisten seurassa. Olen lähes aina ollut arka ja varautunut menneisyydessä koettujen asioiden takia. Silti on ristiriitaista, että pidän paljon ihmisten seurasta ja kaipaan toisen ihmisen seuraa. Multa löyty todella paljon rohkeutta sellaisessa tilanteessa, kun todella päätän olla rohkea ja lähestyä vieraita ihmisiä. Se ei ole kiinni siitä, etten uskaltaisi lainkaan tehdä niin. En enää välitä siitä, etten "saisi journalistiopiskelijana sanoa" aikaisemmin vaiettua asiaa. Jokaisella on omat luurangot kaapissa. Tämä on minun, jonka eteen haluan tehdä töitä. Mikäli olisin voinut olla lapsuudessa enemmän tekemisissä muiden lasten kanssa, olisin voinut tulla rohkeammaksi. Suuren infektioriskin takia olin varhaislapsuusaikani melkoisen eristyksissä. Sain hyvin vähän kokemuksia muista lapsista ja heidän kanssaan olemisesta. Silloin, kun oli mahdollisuus olla sitten muiden lasten kanssa, olin tottunut olemaan yksin. En oikein osannut lähestyä muita lapsia. Mikäli mä sitten yritin lähestyä muita, mut saatettiin torjua ja koin itsessäni olevan vikaa. Halusin pienenä kovasti leikkiä muidenkin kanssa, mutta en kuitenkaan helpolla unohtanut sitä torjutuksi tulemisen tunnetta. Koin silloin parhaaksi leikkiä yksin. 

Suurin syy pelkoon on se, että uusien ihmisten seurassa toki ensivaikutelma on tärkeä. Mulla on hyvin usein tapana miettiä, miten muut ihmiset suhtautuvat muhun ja ajattelevat musta. Muut ihmiset itsessään eivät pelota mua. Eniten mua pelottaa se, olenko mä itse tarpeeksi vakuuttava. Onnistunko mä antamaan tarpeeksi hyvän ensivaikutelman itsestäni? Olenko mä ammattini puolesta tarpeeksi vakuuttava toimittaja? Jälkimmäiseen kysymykseen mä löydän vastauksen vasta tulevaisuudessa, koska mä oon vasta opiskellut alaa ensimmäisen vuoden. Välillä tuntuu jo nyt, että en ole tarpeeksi vakuuttava, jos en onnistu tarpeeksi hyvin jossain projektissa. Vakuuttavuus helpottaa mun mielestä tulevaa työelämää. Ihmisenä annettu ensivaikutelma tarkoittaa, olenko mä tarpeeksi kiinnostava ihmisenä. Sen lisäksi ajattelen, näkyykö musta pahasti mun rajoitteisuus eli miten ihmiset siihen suhtautuvat. Ennen en kertonut kovin mielellään uusille ihmisille ominaisuudestani. Nykyisin en häpeä sitä ja se on osa mua. Silti hyvä ensivaikutelma on se ensimmäinen juttu, minkä sä toisesta ihmisestä tiedät. Sä teet ensimmäiset päätelmät toisesta ihmisestä sen perusteella. Ensivaikutelmasata huolimatta käsitys ihmisestä voi kuitenkin muuttua, kun tutustuu toiseen paremmin. Siksi mietin välillä, miksi pelkään niin paljon. 

Koen, että tulevaisuudessa saadessani elämänkokemusta ja rohkeutta, pystyn voittamaan tämän pelon tai vähintäänkin kohtaamaan sitä silmiin. Olen valmis taistelemaan pelkoa vastaan. Tulevaisuudessa mun ei tarvitse kerätä itseäni soittaessani virallisempaa puhelua tai lähestyessäni tärkeää ihmistä. Se tekee mun elämästä helpompaa, mun täytyy uskaltaa ja mun pitää vain haastaa itseni! 

Toki pelkään myös muita asioita, esimerkiksi aggressiivisia ihmisiä ja hammaslääkäriä, mutta nuo ovat elämäni merkittävimmät ja vaikuttavimmat pelot. Nuo listatut ovat osa joka päivä mun elämää jossain muodossa. 

Millaisia pelkoja sinulla on? 
Oletko päässyt jostain pelostasi yli vai työstätkö jotain pelkoa vielä?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Hyväksyn ja julkaisen kaikki kommentit, jotka koen asiallisiksi. Jos en julkaise kommenttiasi, sille on varmasti hyvä syy. Kommenttisi tulee näkyviin hyväksynnän jälkeen. Vastaan jokaiseen hyväksymääni kommenttiin.

Kiitos kommentistasi, arvostan jokaista kommenttia! <3