28. kesäkuuta 2013

MITÄ MÄ TEEN TÄÄL

Pohdin mielessäni monia asioita. Pääni on välillä täysin sekaisin ajatuksista, välillä täynnä kysymyksiä ja välillä aivan tyhjä. Joskus oon kokonaan ihan tyhjä ja merkityksetön. Kuka mä olen ja mitä mä teen täällä? Onko mun elämällä merkitystä? Onko mulla jokin tehtävä täällä? Vaikka olenkin onnellinen, silti välillä tulee se olotila ettei tiedä, onko millään mitään väliä. Miksi nämä ajatukset tulevat mieleen? 

Lähdetään siitä, että uskon sanontaan kaikella on tarkoitus. Ajattelen, että jokaisella, ihan jokaisella tapahtumalla ja teolla on jokin tarkoitus ja merkityksensä. Se tarkoitus on joko opettaa mua itseäni, näyttää musta jotain muille ihmisille tai antaa vinkkiä tulevista tapahtumista. Huonojen asioiden on tarkoitus opettaa mua vahvemmaksi ihmisenä ja näyttää, että elämä ei voi olla aina ruusuilla tanssimista. Huonojen tapahtumien tarkoitus on myös opettaa mua sietämään vastoinkäymisiä ja pettymyksiä. Hyvien asioiden on tarkoitus opettaa mua elämään hetkessä ja näyttää, että elämällä on aina synkän puolen lisäksi se valoisa puoli. Hyvien asioiden tarkoituksena on myös opettaa mua arvostamaan elämääni sellaisena kuin se on. Se on selvää, että aina ei voi mennä hyvin, vaikka niin haluaisikin. Silti jossain vaiheessa niinä huonoina aikoina huomaa, että lopulta se aurinko paistaa siihen hyvinkin kuuluisaan risukasaan. Kaikki nuo ovat osa elämää, osa jokaisen ihmisen elämää. Realismia. Karu totuus. Inhimillistä. Epätoivoa. Onnellisuutta. 

Mun elämäntapahtumilla on ollut aina tarkoitus, ainakin itse haluan uskoa niin. Varaslähtö maailmaan, taistelu hengestä, erilaisen lapsuuden eläminen liikuntarajoitteisena, koulukiusaaminen, masennus, porukoiden sairastuminen, opiskelupaikka, rakastuminen ja yhteinen elämä. En silti halua asettaa itseäni millekään jalustalle, vaikka olenkin selvinnyt karuistakin kokemuksista. Nämä asiat ovat kuuluneet mun elämään, osa tullut puun takaa ja osan on voinut aavistaa. Aikaisemmin pidin itseäni sankarina, kun olen kulkenut vastatuulessakin sinnikkäästi eteenpäin. Toisaalta useimmat ovat sitä mieltä, että olisin selviytyjä juuri noiden kovien kokemuksien takia. En mä oikeastaan ole, mä olen ihan tavallinen ihminen. Nykyisin oon oppinut, että en mä mitenkään erikoinen ole ja monet ovat kokeneet paljon enemmän ja paljon rankempiakin asioita kuin minä. En halua enää korostaa mitään tapahtumaa ja todeta, että "olisin sankari, koska oon kokenut sen asian". Jokainen kovia kokenut on yhtä sankari! Kenenkään tunteita ja kokemuksia ei kuitenkaan pidä vähätellä edelleenkään. Kukaan ei saa "määrätä", miten ihminen saa tuntea tietyn asian kohdatessa. Joillekin pienetkin asiat ottavat koville ja jotkut eivät säikähdä jäkyttävämpienkään asioiden kohdalla. Omia kokemuksia voin helposti vähätellä. Mitä vanhemmaksi tulen niin sen paremmin ymmärrän, että omat kokemukset voivat olla helvetin pieniä jonkun toisen rinnalla. Silti karvat nousevat pystyyn, jos joku muu päättää mun puolesta, miten mun "tulisi tuntea ja reagoida". Sitä ei voi kukaan muu päättää, koska tunteet ja reagointitavat riippuvat ihan ihmisestä. Sen toivottavasti hyvin moni tietää.

Välillä myös mietin, kuka oikein olen? Siihen on hyvin vaikea vastata näin 23-vuotiaana. En oikeastaan tiedä edes, kuka olen. Useimmiten kuvaan itseäni ihmisille näin: 

"Nuori journalistiopiskelija. Intohimona koripallo ja salitreenaus. Elää Turun hoodeilla. Haluaa nähdä maailmaa ja kerätä kokemuksia. Selviytyjä. Elää elämäänsä asenteella."

Lauseita ja sanoja, jotka merkitsevät jotain ja kertovat pintapuolisesti minusta. Helpommalla pääsee, kun lukee pitkän kuvauksen blogistani. Silti välillä olen hukassa itseni kanssa. Päässäni seilaa kysymyksiä, jotka koskevat mua itseäni, rajoitteisuuttani ja sitä, miten sen kanssa voin olla ja elää tasapainossa. Pääni haluaa vastauksia kysymyksiin, mutta vastauksien saaminen on tuskaisaa. Näen itseni liiankin arvottomana liian usein. Välillä mietin, että olenko ansainnut tämän elämän. Olisiko minun pitänyt olla selviytymättä? Oliko mun oikeasti tarkoitus selviytyä hengissä vai kuolla? Vastaavat ajatukset olivat liianki tuttuja silloin "mustana kautena" muutama vuosi sitten. Silloin ajattelin usein, että mun olisi ollut parempi olla selviytymättä ja niin, etten olisi nähnyt tätä maailmaa ollenkaan. Halusin myös usein silloin paeta jonnekin ajatuksiani ja tunteitani, mutta en todellakaan tiennyt, minne olisin mennyt. Pelkäsin itseäni, koska olin arvaamaton. Pelkäsin mieltäni, koska se oli arvaamaton. Olin sisäisen kaaoksen keskellä ja selkeä ristiriita. Näytin muille, että pärjään ja mulla oli kaikki hyvin. Kuitenkin halusin peittää pahan oloni muilta. En halunnut näyttää heikkoutta ja sitä, että mieleltäni romahtaisin hetkenä minä hyvänsä. Olin heikko, ahdistunut ja halusin pyytää apua. Pyysin ja sainkin apua, jolloin pystyin kohoamaan takaisin entiselleen. Se on pitkä prosessi ja ei ole vieläkään päättynyt. Olen nykyisin erittäin paljon paremmassa kunossa, mutta välillä pelkään sitä, että koska lähtee matto alta ja vajoaminen alkaa. En halua vieläkään näyttää pahaa oloani läheisilleni ja vuodatan kyyneleeni mielellään yksin. Nykyisin en halua, että muut huolestuisivat minusta, vaikka masennuksen keskellä oloni oli juuri päinvastainen eli mitä enemmän musta oltiin huolissaan, sitä parempi. Joidenkin mielestä se on huomionhakua, mutta se oli mulle vilpitön avunhuuto. Pyyntö, että joku kuulisi sisäisen huutoni ja tarjoutuisi auttamaan. Ne, jotka eivät ole kokeneet masennusta, eivät voi täysin ymmärtää sitä olotilaa ja pitävät sitä vain säälittävänä huomionhakuna. En ole siltikään sankari, vaikka olenkin selviytynyt "mustista kausista" kohti "valon aikaa". Se aika on vain osa mun elämää ja saan kiittää hyvin monia tahoja siitä, että he saivat mut uskomaan elämän ainutkertaisuuteen. Miksi masennus on silti yksi niistä sairauksista, jota vähätellään ja jonka kokeneet tuomitaan niin helposti? Tuohon kysymykseen olisi ihan hienoa saada vastaus, koska eihän mitään muuta sairautta tietääkseni tuomita noin rajusti. Se on erittäin surullista.

Nykyisin uskon siihen, että mulla on jokin tehtävä täällä maailmassa. Mä olen tullut tänne siksi, koska mun pitää tehdä jotain tämän maailman hyväksi. Koen, että mun pitää tehdä jotain merkittävää. Olen opiskelemassa journalistiksi. Olen tulevaisuuden epätoivo, tilastojen mukaan työtön, mutta silti haluan seurata isäni jalanjälkiä. Haluan toteuttaa omia unelmiani ja elää kirjoittamisella sekä muunlaisella mediaosaamisella. Haluan vaikuttaa tähän maailmaan urallani. Haluan menestyä. Haluan olla jotenkin esikuvana ihmisille, koska haluan pystyä johonkin merkittävään tekoon tulevaisuudessa. Haluan kirjoittaa nimeni historiaan. Se, millä tavalla niin tekisin, en tiedä vielä. En tiedä, toteutuuko noista mikään, mutta pyrin siihen. Olen kohdannut niin paljon epäilyjä kohdistuen joko itseeni tai osaamiseeni, niin mun on tulevaisuudessa aika vastata niihin epäilyksiin. Jotkut sanovat, että olen tehnyt töitä unelmieni eteen ja päässyt haluamaani opiskelupaikkaan, mutta mun mieestä se ei osoita vielä mitään. Tulevaisuus on se, mikä näyttää sen todellisen menestymisen. Mikäli tulevaisuudessa voi menestyä hyvin, niin vasta silloin on varsinaisesti menestyjä. Siihen mä pyrin täydestä sydämestäni ja pidän huolen siitä, että sitä ennen en pala loppuun.

Elämässä mulla on mukana läheiset ihmiset ja asenne. Läheisiä ihmisiä saan kiittää siitä, että olen pysynyt jaloillani tähän asti. Asenteella eläminen on kaikkein tärkeintä ja juuri tuo asenne on se mun juttu. Mulle asenteella eläminen merkitsee elämistä täysillä, jolloin ei välitä muiden mielipiteistä, menee unelmiaan kohti ja uskaltaa olla oma itsensä siitä huolimatta, vaikka ei miellyttäisikään kaikkia. Olen sitten muiden silmissä millainen tahansa, aina löytyy joku, joka ei pidä musta tai asenteestani. Aina on joku, joka pitää asennettani vääränä, lapsellisena tai jotenkin muuten kummallisena. Se on juuri sitä elämää. Elämä on ainutkertainen kokonaisuus ja mahdollisuuksien mukaan haluan tehdä jotain repäsevää. Toista mahdollisuutta ei välttämättä koskaan tule, niin se kannattaa käyttää hyväksi. Omasta elämästä on kuitenkin pääosin itse vastuussa, niin mun mielestä kannattaa elää myös siten, ettei myöhemmin tarvitse katua. Ei tehtyä eikä tekemätöntä juttua! Haluan kääntää kokemukseni vahvuuksiksi, koska jokaisella kokemuksella on tarkoitus kasvattaa mua ja ohjata mua elämässä eteenpäin. Haluan pitää yllä sitä asennetta, että mua ei pysäytä mikään! Pidän esikuvanani Cheekiä ja haluan joku päivä tulla yhtä menestyväksi kuin hän. Mun on tehtävä töitä asenteeni ja tulevaisuuteni eteen. Uskon, että jonakin päivänä se kova työ palkitaan jotenkin. 

Pitäisikö tässä kysyä se kuuluisa kysymys mitä tästä opimme? Jokainen oppii kokemuksistaan eri asioita ja jokaista nuo kokemukset kasvattavat eri tavalla. Silti kannattaa pitää mielessä, että sekä huonot ja hyvät ajat kuuluvat elämään ja ihan jokainen voi olla se oman elämänsä sankari, joka voi opettaa maailmalle jonkun asian elämästään. Jokaisen elämällä on jokin tarkoitus, vaikka aina ei tuntuisi siltä. Lopulta se elämä on juuri sitä, mitä sä itse siitä teet!

Mikä on juuri sinun elämän tarkoitus?
Mikä on tärkein asia, jonka olet oppinut elämässäsi?

22. kesäkuuta 2013

NIIN HYVIN ETTÄ HÄVETTÄÄ

Kirjoitan tämän tekstin päällimmäisestä tunteesta ja tilanteesta nykyisessä elämässäni. Voin ilman häpeää todeta, että olen nykyisin onnellinen. En tiedä, korostanko nykyisin liikaa sitä, että mulla menee elämässä hyvin. Voiko ihminen ylipäätään kertoa muille, että hän on onnellinen, ilman muiden ihmisten halveksuntaa ja vähättelyä? Pitääkö nykyisin kätkeä oma onnellisuus ettei siitä tule muille paha mieli? Olenko suhtautunut elämääni yhtä hyvin aikaisemmin? 

Lähden liikkeelle siitä, että mitä se onnellisuus mulle merkitsee. Onnellisuus merkitsee mulle elämän tärkeimpiä tunteita. Se on osoitus siitä, että elämässä on "kaikki palaset" kohdallaan. Toisaalta kaikkien "palasten" ei tarvitse olla välttämättä täysin kohdillaan, että voisi tuntea olonsa onnelliseksi. Jokainen määrittelee oman onnellisuutensa ja onnellisuuden lähteensä itse eli ei ole mitään tiettyä kaavaa, milloin pitäisi tai ei pitäisi olla onnellinen. Itse olen ajatellut aina onnellisuutta "palapelinä", jolloin elämän eri osa-alueet ovat jaoteltuina. Terveys ja oma hyvinvointi yhtenä, perhe & ystävät toisena, rakkaus kolmantena, materiaalinen osuus neljäntenä, harrastukset viidentenä ja kuudentena opiskelu & työ. Kun suurin osa näistä on hyvällä mallilla, on oma onnellisuus mun mielestä turvattu. Aikaisemmin ripustauduin hyvin pitkälle tuohon palapeliajatusmaailmaan ja ajattelin orjallisesti, että jos jokin noista puuttuu, en voi olla onnellinen. Elämässä kaikki ei ole niin mustavalkoista kuin ajattelin silloin. Silloin, kun miettii kuinka huonosti asiat voisivat olla tai mistä kaikista asioista on selvinnyt, pystyy olemaan onnellinen nykyhetken tilanteesta. Vaikeinta on oppia olemaan onnellinen elämän pienistä asioista. Silloin kun se onnistuu, niistä voi olla iloinen pitkän aikaa.

Mistä asioista olen tällä hetkellä onnellinen? Läheisistä ihmisistä eli ystävistä, perheestä ja avopuolisosta, opiskelupaikasta, treenauksesta ja muista harrastuksista, omasta hyvinvoinnistani ja materiaalisesta omaisuudesta. Voi sanoa, että olen onnellinen elämästä kokonaisuudessaan. Mulla on ympärillä ihmisiä, jotka ovat mulle tärkeitä. Rakastan älyttömästi perhettäni ja avopuolisoni perhettä, sukulaisiani ja paremman puoliskon sukua, unohtamatta avopuolisoani, jonka voin laskea osaksi perhettäni. Olen saavuttanut haaveilemani opiskelupaikan vihdoinkin parin mutkan kautta, josta voin olla erittäin ylpeä. Saan olla ylpeä harrastuksistani ja omasta hyvinvoinnistani. Omalla hyvinvoinnillani tarkoitan henkistä puolta, koska tulen henkisesti koko ajan vahvemmaksi ihmiseksi ja pystyn käsittelemään paremmin menneisyyteni asioita. Niiden tapahtumien avulla on ollut tarkoituksena kasvattaa mua ja näyttää, että aina elämä ei ole niin hienoa aikaa. En koe kuitenkaan olevani mitenkään erityinen ihminen, vaikka olen selviytynyt rankoistakin asioista. En pidä itseäni yhtään sen parempana kuin heitä, jotka ovat kokeneet vielä pahempia asioita kuin minä. Silti kenenkään henkilökohtaisia kokemuksia ei kannata verrata tai vähätellä, koska jokainen on kokenut asiat eri tavalla. Jokaisen henkilökohtaiset kokemukset ovat arvokkaita. Fyysisen puolen hyvinvointiin on vielä erittäin paljon matkaa, mutta hiljaa hyvä tulee! Materiaalinen onnellisuus on myös yksi "palapelin" osa, mutta ei kuitenkaan erityisen tärkeä. Se on toisaalta hienoa omistaa tiettyjä asioita, joista on elämässä hyötyä. Mulle kuitenkin suurempi onnellisuuden lähde on kaikkea muuta kuin materiasta tuleva eli ympärilläni olevat ihmiset. Silti shoppailuriippuvaisena se materia tuo hetkellisen onnellisuuden tunteen, mutta se ei todellakaan kestä kauaa. Hyvä niin, koska se saisi mut yhä syvemmälle riippuvuuteen ja kuluttamaan rahaa yhä holtittomammin. Silti jokainen vastaa pohjimmiltaan siitä omasta onnellisuudestaan, koska "elämä on sitä, mitä teet siitä".

Palataan takaisin siihen aikaan, jolloin elämäni ei ollut vielä näin hyvällä mallilla. Se ajanjakso alkoi oikeastaan jo aika nuorena eli teini-iässä. Silloin aloin etsiä itseäni ja muodostaa omaa käsitystä itsestäni peilaten sitä siihen, millaisena muut näkevät minut. Oikeastaan etsin itseäni jo aikaisemmin eli lapsuudessa, koska ihmiset suhtautuivat muhun erilaisesti. Useimmat suhtautuivat muhun hyvin, mutta valitettavasti oli myös ihmisiä, joiden suhtautuminen muhun ei ollut niin hyvää. Rankkojen kokemusten saattelemana menin henkisesti huonoon kuntoon, ajauduin huonoon seuraan ja sain läheiseni erittäin huolestuneeksi. Silti läheisten ihmisten ja ulkopuolisen avun voimalla sain itseni parempaan kuntoon. En kuitenkaan pidä itseäni suurena sankarina, vaan ainoastaan selviytyjänä. Selviytymiseen liittyvät myös erittäin varhaiset kokemukset. Välillä tuntuu, että korostan liikaa kokemiani asioita ja nostan ne jotenkin suureen arvoon mun elämässäni. Ne ovat sinällään merkittäviä kokemuksia, koska ne ovat tehneet musta sen, millainen olen tänä päivänä. Silti ne ovat vain neutraaleja kokemuksia, joista ei tarvitse antaa kredittiä. Välillä heitän kokemuksistani mustaa huumoria ja sarkasmia. Itseni etsiminen jatkuu vielä tänäkin päivänä. Olen jo puolittain löytänyt itseni, koska olen saavuttamassa tasapainon elämässäni. Elän nykyisin sitä elämää, mistä olen haaveillut jo pitkään. Elin puolittain sitä elämää jo Lahdessa, mutta takaraivossani oli se tieto, ettei se ollut pysyvää. Silloin "onnellisuuspalapelistä" puuttui muutama palanen, mutta se ympäristö ja ne muut ihmiset kompensoivat sitä. Tunsin olevani vapaa kaikesta, koska pystyin näyttämään suojamuurini takana olevan todellisen minäni. En pystynyt sitä synnyinkaupungissani näyttämään. Luultavasti sen takia ihmiset luulivat mun esittäneen jotain muuta, koska he eivät olleet nähneet ihmistä "kuoren" takana. He jotka väittivät tuntevansa mut ja tietävänsä millainen olen oikeasti, olivat väärässä. Ainoastaan minä tiedän oikean minäni ja näytän siitä muille sen, mitä tahdon. Muut näkevät minusta sen, minkä minä näytän ulospäin. Se ei ole välttämättä kokonaisuus, ainoastaan osa siitä. Koen, että minulla on oikeus päättää, millaisen puolen näytän itsesäni muille. Läheisimmille ihmisille haluan näyttää sen todellisen minäni ja syvimmän olemukseni.

Voiko näyttää oman onnellisuutensa vapaasti? Jotenkin tuntuu, että tässä maailmassa ei voi täysin vapaasti olla onnellinen ilman, että jotkut ovat lyttäämässä toisen onnellisen mielen. Olen itse huomannut sen, että valitettavan usein löytyy niitä ihmisiä, joiden mielestä hauskinta on pilata toisten ilo tai olla katkeria toisten menestymisestä ja aidosta ilosta. Tämän katkeruuden huomaa erityisesti, jos toisten ihmisten tarkoituksena on vähätellä toisten onnellisuutta ja olla toteamassa, että ei se toisen onnellisuus kauaa kuitenkaan kestä. Tässä tapauksessa pöytään heitetty katkeruuskortti ei ole turha, niin kuin se olisi useammassa kritiikissä. Onko heidän tarkoituksenaan saada ihmisille jopa inhorealistisella tavalla ainoastaan paha mieli ja estää heidän onnellisuutensa? Onko onnellisuus keneltäkään toiselta pois? 

Muistan elävän esimerkin omasta elämästäni. Silloin, kun olin muuttanut Lahteen opiskelemaan kansanopistoon, olin siitä onnellinen ja tein siitä tarkoituksella itselleni suuren jutun. Menin Lahteen sillä asenteella, että siitä tulisi elämäni paras vuosi ja se muuttaisi mun elämän. Silti löytyi niitäkin ihmisiä, jotka eivät halunneet mun olevan onnellinen. Pidin silloin Lahtea kotinani ihan sen takia, koska koin siinä kaupungissa olevani vapaa. Silloinen kaverini sanoi, etten voi pitää Lahtea kotinani vaan kotini on Karkkilassa. En siis voisi olla onnellinen Lahdessa, koska se olisi väliaikainen vaihe elämässäni. Sen lisäksi samalla näyttäessäni vapaasti todellisen minäni, esitin jotain muuta mitä todellisuudessa olen. Nuo kaikki toteamukset loukkasivat minua. Onko ihan pakko aina vähätellä, olla jopa inhorealistinen ja vetää toinen alas onnellisuuspilvestään? Eikö kukaan saisi menestyä elämässään tai olla aidosti onnellinen ilman paheksuvia katseita tai epäilyjä? Olen liian usein huomannut, että juuri se menestyminen elämässä saa toisessa aikaan katkeruuden menestynyttä kohtaan. Myönnetään, olen joskus aikasemmin ollut itsekin katkera, jos joku menestyy elämässään paremmin kuin minä. Nykyisin olen huomannut, että ei se toisen ihmisen menestys ole omasta elämästä pois yhtään. Jokainen rakentaa elämästään omanlaisensa ja keksii oman, ainutlaatuisen tavan menestyä. Joku voi menestyä opiskelussa, joku työelämässä ja jollakin voi olla jokin muu taito, joka auttaa menestymään. Enhän minä halua kenellekään mitään pahaa, jos satunkin menestymään elämässäni. Jokainen meistä elää silti omaa elämää ja on vastuussa elämästään. Tarvitseeko sitä kuitenkaan menestyä välttämättä elämässä mitenkään? Ei tarvitse, jos kokee elämän onnellisena ilman menestystä. Elämässä ei tarvitse pyrkiä haalimaan mitään sen suurempaa, muuta kuin elää täysillä onnellisen elämän. 

Tarvitseeko elämässä olla onnellinen toisen ihmisen puolesta? Se on jokaisen oma asia, haluaako hän olla onnellinen toisen puolesta ja olla osana toisen onnea. Se olisi kuitenkin hyvä asia, jos pystyisi tunteidensa puolesta asettumaan myös toisen asemaan ja iloitsemaan toisen kanssa yhdessä. Helposti siinä saa itsekkään ja ylimielisen leiman, jos ei siihen kykene. Itsellänikin on kokemusta, kuinka vaikeaa on ollut joskus iloita aidosti toisen puolesta. Mulle on monesti sanottu, että on ihmeellistä etten pysty olemaan onnellinen toisten puolesta. Se on ollut vaikeaa erityisesti silloin, kun itselläni on ollut vaikeuksia pitää itseni kasassa. Kaikki voimat menivät itsekkäästi omaan hyvinvointiin. Silloin omat vastoinkäymiset tuntuivat entistä pahemmalta ja samalla jonkun toisen onnellisuus ei tuntunut miltään. Nykyisin oman vointini ollessa parempi, pystyn olemaan täysillä osana myös muiden onnellisuutta. Jaettu ilo on kaksinkertainen. Siitä tulee itsellenikin hyvä mieli, jos toinen on aidosti onnellinen jostain. Ystävyyssuhteissa varsinkin toisen onnellisuuteen osallistuminen on tärkeää, koska se vahvistaa keskinäistä suhdetta entisestään. Tiivistettynä, jos haluat ystäväsi ja itsesi ilon moninkertaistua, samaistu ihmeessä hänen iloonsa ja jakakaa se yhdessä. 

Suosittelen jokaista ihmistä näyttämään vapaasti onnellisuutensa. Onnellisuuden korostaminen ei ole paha asia. En itse välitä siitä, jos joidenkin mielestä korostan liikaa nykyistä hyvää elämäntilannetta ja näytän aidosti onnellisuuteni. Parempi on korostaa yltiöpäisesti onnellista fiilistä kuin sitä, että kaikki on päin persettä ja masentaa! Mikäli joku pahastuu siitä, että näytät onnellisuutesi - kerro hänelle, että menestymisesi ei ole hänen elämästään pois ja hän voi keksiä ainutlaatuisen tavan menestyä ja olla onnellinen. Onnellisuuteen ei tarvitse edes aina menestymistä, vaan siihen liittyy elämän läheiset ihmiset ja muut pienet asiat. Maailmassa ei voi olla onnellisuutta ja hyvää mieltä liikaa, olkaa siis onnellisia!

Millaisista asioista juuri sä olet onnellinen?
Onko sinulla vaikeuksia olla onnellinen toisten puolesta?

15. kesäkuuta 2013

EN ENÄÄ PELKÄÄ

En ole blogissa käsitellyt pelkoa. Pelko vaikuttaa elämään merkittävästi muiden voimakkaiden tunteiden ohella. Välillä siitä tulee rajoittava osa elämää, mikäli pelko yltyy fobiaksi. Pelosta voi myös päästä yli tai ainakin yrittää päästä yli. Ihmiset voivat myös helposti vähätellä toisen pelkoa, joka taas ei ole kovin korrektia. Milloin pelko on fobian tasolla? Mitä elämään vaikuttavia pelkoja mulla on? Olenko päässyt jostain pelosta yli? Työstänkö jotain pelkoa edelleen?

Pelko on lievempi asia kuin fobia. Fobia on pelkotila, joka on yltynyt sairaalloiseksi ja rajoittaa jo ihmisen elämää. Itse koen, että minulla on sekä pelkoja että fobioita. Pelot eivät vaikuta mun elämään niin paljoa kuin fobiat. Pelkoa aiheuttavat asiat vain ahdistavat. Fobian tasolle yltyneet asiat saavat mut useimmiten täydelliseen paniikkiin. Mietin joskus, että saanko jopa pienimuotoisen paniikkikohtauksen, jos kohtaan fobiani. Hengitys vaikeutuu ja hyvä etten tärise kauttaaltani. Ainoa asia, jota ajattelen fobian kohdatessani, on keinot päästä tilanteesta pois. Silmäni ovat tilanteessa vähintään ruokalautasen kokoiset. Pahin asia maailmassa on kohdata fobiani suljetussa tilassa tietäen, etten pääse pakenemaan. Siihen tunteeseen ja tilanteeseen voisi kuolla. Silloin haluaa juosta pakoon henkensä edessä, huutaa niin kovaa kuin keuhkoista lähtee ja käskeä jotain auttamaan mua pois tilanteesta eli fobian kohteen eliminointi. Ihmisten, jotka eivät jaa samaa fobiaa tai edes pelkoa, on helvetin vaikeaa ymmärtää miksi minä reagoin niin voimakkaasti. Sitä on helppoa vaan vähätellä ja päivitellä, että mikä on niin pelottavaa tai miksi minä pelkään niin paljon. Olen kohdannut sitä hyvin monesti. Voi kun osaisin selittää ihmisille, mikä aiheuttaa sen tilan. En vain osaa. Mä vain pelkään. Ei siihen ole mitään tiettyä syytä.

AMPIAISET/MEHILÄISET/KIMALAISET. Nuo pienet kelta-mustaraitaiset pörriäiset ovat mun suurimman pelon kohteena. Ne, jotka eivät tee mitään elleivät ne koe oloaan uhatuiksi. Silti pelkään niitä sairaalloisesti eli pelko on fobian tasolla. Kun kohtaan ampiaisen, menen silmittömään paniikkiin ja ajatuksena on vain, että miten pääsen tuon läheltä pois. Käyttäydyn siis samalla tavoin kuin kuvasin edellä. Saatan siis saada "paniikkikohtauksen" eli tärisen kauttaaltani, silmäni laajenevat ruokalautasen kokoisiksi ja hengitykseni vaikeutuu. Useimmiten juoksen ampiaisen kohdatessa niin lujaa pakoon kuin jaloistani lähtee, huudan ja käsken jotain lähellä olevaa ihmistä päästämään ampiaisen ulos tai tappamaan sen. Olen siis mahdollisimman kaukana niin kauan kunnes varmistuu, että ampiainen tai vastaava pörisijä on poissa tai kuollut. Pahin tilanne on kohdata ampiainen suljetussa tilassa, esimerkiksi bussissa, luokkahuoneessa tai muualla mistä ei pääse helposti pois. Suljetussa tilassa paniikkini voimistuu ja keskittymiskykyni on vangittuna juuri pieneen pörräävään eläimeen. Mietin paniikinsekaisin tuntein, että toivottavasti se ei tule lähelle ja jos tulee, mitä sitten teen. Ainoa ajatus siinä tilanteessa on, että voi kun joku eliminoisi kyseisen hyönteisen tai ne kaikki, mikäli luokkahuoneessa tai bussissa on monta ampiaista samaan aikaan. Oloni helpottuu vasta, kun itse pääsen pois suljetusta tilasta, eläin on eliminoitu tai itse paennut. 

Ampiaisfobia vaikuttaa mun elämääni hyvin paljon. Saatan olla keväisin, kesäisin ja syksyisin vauhkona. Mietin, että ampiaisia tai muuta värillisiä pörriäisiä voi tulla vastaan minä hetkenä hyvänsä. Luultavasti ampiaisfobiani sai alkuunsa, kun astuin pienenä entisellä mökillämme kohmeisen ampiaisen päälle paljain jaloin. Silloin ampiainen pisti mua jalkaan. Tilanteesta en itse muista mitään, mutta siitä lähtien olen pelännyt raidallisia otuksia. Olen pelännyt niitä koko elämäni, pienestä asti. Muilla ihmisillä on joka kerta hauskaa, kun juoksen ampiasta pakoon jossain ja huudan niin kovaa kuin vain lähtee. Olen niin monesti myös kuullut hyvin tutun lauseen "ei ne mitään tee" tai "miksi sä juokset pakoon?". Tiedän, etteivät ne tee mitään elleivät he koe oloaan uhatuksi, mutta itse en voi reagoinnilleni mitään. Pakeneminen on ensimmäinen reaktio, mikä mulle tulee mieleen. Joskus naurattaa itseänikin, että miten voin pelätä niin pientä eläintä. Aikaisemmin mulle tehtiin tahallaan jäynää, että lähelläni olisi ampiainen. Se sai vaistomaisesti mut pakenemaan, vaikka missään mitään ampiasta ei ollutkaan. Muut saivat revittyä huumoria, vaikka itselläni ei ollut todellakaan hauskaa. Jopa valokuva ampiaisesta tai kuolleen ampiaisen näkeminen saattavat ahdistaa sietämättömästi. Haluaisin löytää keinon, jolla pääsisin fobiastani eroon. Joskus kovassa stressissä sanon vitsillä, että menisin vaikka mehiläisfarmille, jos olisi pakko. Sen teen kuitenkin vain aseella uhattaessa.

KOVAT ÄÄNET/ILMAPALLOT. Kovien äänien pelko on kehittynyt mun elämäni aikana jopa sairaalloiseksi eli fobiaksi. Tarkennettuna pelon kohteena ovat voimakkaat ja yhtäkkiset äänet. Se on hienoa, että olen joillekin ihmisille päivän huumorin kohde, kun saatan säikkyä ihan mitä tahansa yhtäkkistä ja kovempaa ääntä. Itsestäni tuo säikkyminen ja pelko ovat hauskasta kaukana. Voisin ihan oikeasti kulkea kuulosuojaimet korvissa. Ikinä ei voi tietää, missä pamahtaa tai rysähtää yhtäkkiä, jolloin mä hyppään kolme metriä ilmaan. Tähän kovien äänien pelkoon liittyy kammo ilmapalloja kohtaan, johon kulminoituu oikeastaan koko tämä pelko. Nuo värikkäät pallot ovat kyllä ihania, kunhan ne eivät pamahda. Se on ärsyttävää, kun jotkut räjäyttävät ilmapalloja kiusallaan. Reagointi ilmapalloihin on täsmälleen sama kuin ampiaisfobian kanssa. Ajatus siitä, että pitää päästä tilanteesta pois. Menen paniikkiin nähdessäni ilmapallon. Päässäni pyörii koko ajan se ajatus, että kohta tuokin räjähtää. Riippuu muutenkin mielentilasta, vaikuttaako yksi vai useampi pallo käyttäytymiseeni. Jos olen hermostunut, jo yksikin pallo saa mut paniikkiin. Toisaalta iloisella ja leppoisalla fiiliksellä vasta useampi pallo saa mut paniikkiin. Vappu ei ole suosikkijuhlani. Folioilmapallot ovat siedettävien listalla. Ne eivät pelota mua lainkaan.

Luultavasti pelko kovia ääniä kohtaan johtuu ennenaikaisesta syntymästäni ja siitä aiheutuneesta ääniyliherkkyydestä. Kaltaiseni ovat kertoneet mulle, että heillä on samanlaisia piirteitä kuin minulla eli hekin säikkyvät kovia ja yhtäkkisiä ääniä. Olisi kyllä mielenkiintoista selvittää, miten tuota on tutkittu. Jos saisin selville, miten ilmiötä on tutkittu, voisin itse ymmärtää paremmin pelkoni kovia ääniä kohtaan. Olen saanut kuulla liikaa siitä, että säikyn kovia ääniä. Useat ihmettelevät, miksi teen niin ja päivittelevät, ettei se ollut kova ääni. Hienoa, ei varmaan sinusta ollutkaan! Mulle ne samat äänet samalla voimakkuudella voi olla liian kovia. Se arvaamattomuus ja yhtäkkisyys on sellainen, joka pitää mut varuillaan. Epätieto äänen sijainnista ja ajasta säikäyttää. Mun on pakko siedättää itseni koville äänille, koska ei elämässä pärjää hyppien kolme metriä ilmaan jokaisen äänen kohdatessa. Se on myös hienoa, että ihmiset näkevät huumoria siinä, mille itse ei voi mitään. Voiko ihminen mitään sille, että pelkää kovia ääniä? Haluaisin kovasti elää niin, ettei tarvitsisi joka hetki olla varuillaan ja säpsähtää. Uskon, että tämä pelko tulee kulkemaan mun mukana aina jossain muodossa.

VANHENEMINEN/SAIRAUDET. Pelkolistalla on mukana vanheneminen. Se ei ole fobiatasoista. Ajatus vanhenemisesta ahdistaa ja pelottaa vietävästi. Haluaisin pysäyttää mielihyvin ikääntymisen tähän 23 vuoteen. Mulla on ollut ikäkriisi siitä lähtien kun täytin 16 vuotta. Oikeastaan mua pelottaa vanhenemiseen liittyvät sairaudet. Olen seurannut liian läheltä porukoideni sairastumista äkillisesti ja sen tuomia radikaaleja muutoksia. En halua kokea itse samaa kohtaloa, mutta tällä elämäntyylillä se on väistämättä edessä. Mun pitäisi pitää huolta itsestäni enemmän. Mun pitäisi pitää huolta läheisistäni enemmän. En tiedä, auttaisiko sekään enempää vai onko kyseessä ainoastaan paska tuuri useimmilla. Pelkään vanhenemisessa eniten, että menetän jonkun tärkeän ja ainutlaatuisen kyvyn. Oli se sitten puhekyky, liikuntakyky tai mikä tahansa muu, elämä ei olisi sen jälkeen entisensä. En tiedä mitä tekisin, jos en pystyisi enää liikkumaan entiseen malliin tai elämäni olisi uudelleen joidenkin muiden käsissä. Haluan nykyisin pärjätä itse niin kauan kuin mahdollista. Nykyään en pelkää kuolemaa, vaan koen sen luonnollisena osana elämänkaarta. Haluan, että sen jälkeen, kun mä olen lähtenyt täältä, ihmisille jää muistona musta jotain merkittävää ja toivottavasti myös positiivista. 

Vanhenemisen ja sairauksien pelko ei ole fobiatasolla, mutta näkyy mun elämässä silti. Nykyisin säikähdän helposti pientä kiputilaa. Mietin, onko mulle puhkeamassa jokin vakava sairaus, saanko sydänkohtauksen tai jotain muuta. Tämän reaktion saa aikaan yllättäen tulleet kiputilat, jotka ei oikeastaan "liity" mihinkään. Ne eivät ole tulleet treenin tai muunlaisen rasituksen jälkeen. Joskus herään outoon kiputilaan, jonka jälkeen saatan mennä sohvalle miettimään, mistä kipu on peräisin. En useimmiten pysty enää nukkumaan kunnolla sen jälkeen. Mietin ainoastaan, löydänkö seuraavan kerran itseni Turun yliopistollisesta keskussairaalasta. Olen aina kauhuissani soittamassa tai lähettämässä porukoille viestiä, että tuleekohan pian jokin sairauskohtaus. Stressihän saattaa oireilla myös kiputiloina, joten jatkossa "elämäntapastressaaja" joutuu säikkymään yhä enemmän kiputiloja. Kaikista eniten pelottavat kuitenkin sairaudet, jotka voivat olla pitkään oireettomia. Pahinta on tieto, että jokin sairaus löydetään vasta silloin, kun se on ehtinyt tehdä tuhojaan jo hyvin pitkän aikaa. Pelottaa ajatella sellaista kohtaloa. Välillä selailen Internetissä eri sairauksien oirekuvia ja mietin, liittyvätkö yllättävät kiputilani johonkin sairauteen. Äitini sanoin tuollaisesta itsediagnosoinnista ei saa muuta kuin luulotaudin. Heitin äidilleni kerran vitsillä, että juuri luulotauti mulla taitaa olla! 

TULEVAISUUS. Tulevaisuutta ja kaikkea siihen liittyvää olen pelännyt aiemmin. Osittain sen voi rinnastaa tuohon ylempäänkin pelkoon. Pari vuotta takaperin pelkäsin, onko mulla ylipäätään tulevaisuutta. Ajattelin, että kun valmistun lukiosta, pääsisin heti opiskelemaan. Toki pääsisin mielellään Tampereen yliopistoon lukemaan tiedotusoppia. Hetkinen, ei kannata nuolaista ennen kuin jotain tipahtaa! Mulla oli silloin helvetin suuret luulot itsestäni, vaikka lukiosta valmistuminen oli todella suuri työvoitto. Koko lukio oli suuri työvoitto johtuen samaan aikaan tapahtuneista takaiskuista. Rehellisesti sanottuna ne pistivät mut helvetin koville ja mietin joka toinen päivä lukion keskeyttämistä. Välillä mietin, että olisin viisaampana mennyt ammattikouluun. Toisaalta menneet ovat menneitä, ylioppilaspaperit ovat olleet ulkona jo hyvän aikaa ja olisivat kirjoitukset helvetin paljon paremminkin voinut mennä. Yritin kovasti pitää itseni kasassa ja suorittaa opinnot loppuun, vaikka kotona olikin myrskyn silmä koko ajan kohdalla. En halua liikaa korostaa tätä, koska jotkut ihmiset ovat kuitenkin sitä mieltä, että huono koulumenestys johtuu joko laiskuudesta tai välinpitämättömyydestä. Huonompi koulumenestys ei todellakaan johdu vain laiskuudesta tai välinpitämättömyydestä. Se voi johtua siitä, että joskus elämäntilanne saattaa olla niin vaikea ettei pysty keskittymään täysillä koulunkäyntiin. Jouduin siis käymään pari mutkaa, ennen kuin pääsin toteuttamaan haaveeni - hieman eri muodossa. Välivuosia tuli vietettyä puolitoista vuotta, vuosi vierähti Lahdessa ja puoli vuotta Lohjalla. Olen nyt vihdoin Turussa opiskelemassa journalismia. Ehkä noilla mutkilla oli tarkoitus kasvattaa mua.

Tulevaisuuspelkoni oli yhteydessä masennukseeni. Oireilin itse henkisesti koko ajan aivan toisesta syystä. Pelkäsin välillä jopa omaa itseäni, koska olin arvaamaton. Samalla mietin, mitä helvettiä teen tulevaisuuteni kanssa. Maailma näytti niin mustalta ja elämä toivottomalta. En kuitenkaan pääsisi opiskelemaan mihinkään tai saavuttaisi unelmia. Olisin mitätön, yhteiskunnan hylkiö ja syrjäytymisvaarassa. Samassa elämäntilanteessa päädyin myös huonoon seuraan, jolloin tuli vietettyä elämää juhlien vähän liikaa. Vuosi Lahdessa muutti kuitenkin elämän ja samalla toi valoa tulevaisuuteen. Se vahvisti mun haaveita. Olen ikuisesti kiitollinen siitä vuodesta ihmisille ja porukoilleni. He jaksoivat tukea mua silloin ja vielä tänä päivänä. Siitä huolimatta, että vastustin kovasti alkuun kansanopistoon menemistä, niin se sai mut vapautumaan ja "tulemaan kuoresta ulos" vapaana ihmisenä. Silti takaiskuja tulevaisuuden suhteen tuli sen jälkeen ja jouduin tekemään vielä pienen mutkan Lohjalle. Mietin välillä, missä tilanteessa olisin nykyisin, jos olisin jäänyt Lohjalle tradenomiopintojeni kanssa. Pahaa pelkään, että en olisi kovinkaan hyvässä kunnossa. Nykyään ajattelen, että tulevaisuus on mahdollisuus ja eräänlainen seikkailu. Jokainen käänne on mahdollisuus ja takaiskuilla on jokin tarkoitus. Valmistumisen jälkeistä työnsaantia kerkeää pelätä kolmen vuoden päästä.

MENETTÄMINEN/EPÄONNISTUMINEN. Vielä nykyisin pelkään erittäin paljon näitä kahta asiaa. En pelkää kumpaakaan fobiatasolla. Silti ajatus kummastakin asiasta ahdistaa. Mua pelottaa erityisesti läheisen ihmisen menetys. Olen ollut vähällä menettää läheisiä ihmisiä. Vieläkin mietin, mitä jos joku mulle tärkeä ihminen hylkää mut. Joskus tunnen oloni yksinäiseksi, vaikka mulla on tärkeitä ihmisiä elämässäni. Mua ahdistaa pelko yksin jäämisestä. Olen ollut suurimman osan elämästäni melko yksinäinen ja mulla on ollut vain muutama tärkeä ihminen elämässäni. Epäonnistumisen pelko liittyy lähinnä nykyiseen opiskelu-uraani, tulevaan työelämääni ja jopa muhun itseeni. Pelkään epäonnistuneeni opiskelijana tai jopa ihmisenä. Pelkään, että epäonnistun työnhaussa tai työelämässä. Epäonnistuminen ihmisenä tarkoittaa, etten saavuta elämässäni mitään, olen huono ihminen tai menetän juuri rakkaimmat ihmiset. Epäonnistumisen pelko ahdistaa suunnattomasti, vaikka pyrin lieventämään sitä.

Menettämisen pelko näkyy esimerkiksi parisuhteen alussa, jossa luottamus ei ole välttämättä niin vahva. Saatan olla erittäin mustasukkainen ja vainoharhainen, mutta nuo tunteet hälvenevät luottamuksen kasvaessa. Pelkään myös suhteen alussa, että toinen osapuoli ei ole tarpeeksi kiinnostunut musta, haluaa olla pelkkä kaveri tai etsii jonkun toisen kiinnostavamman. Valitettavasti menettämisen pelko saattaa näkyä myös tarrautumisena, josta ei ole muuta kuin haittaa. Olen oppinut edellisestä suhteestani, että kannattaa havahtua, jos omat hälytyskellot alkavat soida ja antaa toiselle tarpeeksi omaa tilaa. Nykyisin saatan vieläkin kysyä, annanko toiselle tarpeeksi omaa aikaa. Haluan lievittää menettämisen pelkoa ja keskustella toisen osapuolen kanssa avoimesti suhteesta sekä kuunnella toisen mielipidettä. Näin haluan varmistaa, että toisella on myös hyvä mieli. Toisen osapuolen huomiointi ja luottamus ovat tärkeitä. Olen myös herkästi huolissani muista ihmisistä ja olen valmis ottamaan jopa puolet toisen huolista kannettavakseni, etten menettäisi mulle tärkeää ihmistä.

Epäonnistumisen pelon suurimmat merkit ovat stressaaminen ja perfektionismi. Haluan tehdä kaiken mahdollisimman hyvin ja helposti sätin itseäni, mikäli jokin työ ei ole onnistunut niin hyvin kuin olisin halunnut. Tunnen syyllisyyttä epäonnistumisesta ja koen, etten ole tarpeeksi hyvä. Välillä olen sitä mieltä, etten olisi saavuttanut elämässäni yhtän mitään. Kun tarkemmin ajattelee, olen saavuttanut elämässäni todella paljon asiota. Parhaiten noita pelkoja työstän ottamalla elämässä rennommin ja ajattelemalla, että epäonnistumiset ovat osa elämää.

SOSIAALISET TILANTEET. Pelko, jota työstän yhä edelleen ja olen työstänyt koko pienen ikäni. Se on menossa koko ajan yhä vain lievemmäksi ja pian siitä on jäljellä vain häivähdys. Koen, että mun on pakko tehdä niin, koska tuleva ammattini vaatii sosiaalisuutta ja toimimista ihmisten seurassa. Olen lähes aina ollut arka ja varautunut menneisyydessä koettujen asioiden takia. Silti on ristiriitaista, että pidän paljon ihmisten seurasta ja kaipaan toisen ihmisen seuraa. Multa löyty todella paljon rohkeutta sellaisessa tilanteessa, kun todella päätän olla rohkea ja lähestyä vieraita ihmisiä. Se ei ole kiinni siitä, etten uskaltaisi lainkaan tehdä niin. En enää välitä siitä, etten "saisi journalistiopiskelijana sanoa" aikaisemmin vaiettua asiaa. Jokaisella on omat luurangot kaapissa. Tämä on minun, jonka eteen haluan tehdä töitä. Mikäli olisin voinut olla lapsuudessa enemmän tekemisissä muiden lasten kanssa, olisin voinut tulla rohkeammaksi. Suuren infektioriskin takia olin varhaislapsuusaikani melkoisen eristyksissä. Sain hyvin vähän kokemuksia muista lapsista ja heidän kanssaan olemisesta. Silloin, kun oli mahdollisuus olla sitten muiden lasten kanssa, olin tottunut olemaan yksin. En oikein osannut lähestyä muita lapsia. Mikäli mä sitten yritin lähestyä muita, mut saatettiin torjua ja koin itsessäni olevan vikaa. Halusin pienenä kovasti leikkiä muidenkin kanssa, mutta en kuitenkaan helpolla unohtanut sitä torjutuksi tulemisen tunnetta. Koin silloin parhaaksi leikkiä yksin. 

Suurin syy pelkoon on se, että uusien ihmisten seurassa toki ensivaikutelma on tärkeä. Mulla on hyvin usein tapana miettiä, miten muut ihmiset suhtautuvat muhun ja ajattelevat musta. Muut ihmiset itsessään eivät pelota mua. Eniten mua pelottaa se, olenko mä itse tarpeeksi vakuuttava. Onnistunko mä antamaan tarpeeksi hyvän ensivaikutelman itsestäni? Olenko mä ammattini puolesta tarpeeksi vakuuttava toimittaja? Jälkimmäiseen kysymykseen mä löydän vastauksen vasta tulevaisuudessa, koska mä oon vasta opiskellut alaa ensimmäisen vuoden. Välillä tuntuu jo nyt, että en ole tarpeeksi vakuuttava, jos en onnistu tarpeeksi hyvin jossain projektissa. Vakuuttavuus helpottaa mun mielestä tulevaa työelämää. Ihmisenä annettu ensivaikutelma tarkoittaa, olenko mä tarpeeksi kiinnostava ihmisenä. Sen lisäksi ajattelen, näkyykö musta pahasti mun rajoitteisuus eli miten ihmiset siihen suhtautuvat. Ennen en kertonut kovin mielellään uusille ihmisille ominaisuudestani. Nykyisin en häpeä sitä ja se on osa mua. Silti hyvä ensivaikutelma on se ensimmäinen juttu, minkä sä toisesta ihmisestä tiedät. Sä teet ensimmäiset päätelmät toisesta ihmisestä sen perusteella. Ensivaikutelmasata huolimatta käsitys ihmisestä voi kuitenkin muuttua, kun tutustuu toiseen paremmin. Siksi mietin välillä, miksi pelkään niin paljon. 

Koen, että tulevaisuudessa saadessani elämänkokemusta ja rohkeutta, pystyn voittamaan tämän pelon tai vähintäänkin kohtaamaan sitä silmiin. Olen valmis taistelemaan pelkoa vastaan. Tulevaisuudessa mun ei tarvitse kerätä itseäni soittaessani virallisempaa puhelua tai lähestyessäni tärkeää ihmistä. Se tekee mun elämästä helpompaa, mun täytyy uskaltaa ja mun pitää vain haastaa itseni! 

Toki pelkään myös muita asioita, esimerkiksi aggressiivisia ihmisiä ja hammaslääkäriä, mutta nuo ovat elämäni merkittävimmät ja vaikuttavimmat pelot. Nuo listatut ovat osa joka päivä mun elämää jossain muodossa. 

Millaisia pelkoja sinulla on? 
Oletko päässyt jostain pelostasi yli vai työstätkö jotain pelkoa vielä?

3. kesäkuuta 2013

HUOMIO

Päätin taas pureutua ilmiöön, joka on mietityttänyt minua jo varsin pitkään. Huomio ja erityisesti huomionhakuisuus tai huomionkipeys on asia, johon olen törmännyt itsekin. Lähinnä ihmettelen, onko huomiota herättäminen paha asia? Mikä on huomionhakuisuutta ja pitääkö sitä vähentää? Voiko vaikeuksista enää kertoa avoimesti, kun pelkää leimautuvansa huomionkipeäksi? Seuraavaksi pohdin huomiota siitä näkökulmasta, miten mä olen sen kokenut.

Kuinka moni ihminen ei allekirjoittaisi mielipidettä, että huomion kohteena oleminen olisi paha asia? Tuskin kovinkaan moni ihminen ei pistäisi pahakseen itseensä kohdistuvaa huomiointia. Tosin riippuu tilanteesta, mihin asiaan itsessä se huomio kohdistuu ja onko se huomio positiivista vai negatiivista. Itse häpeilemättä tunnustan, että kyllä se positiivinen huomiointi ja huomion kohteena oleminen lämmittää sydäntä. On ihanaa kuulla, että merkitsen jollekin paljon ja olen tärkeä. Se on sitä positiivista huomiota. Pidän myös siitä, että saan aikaan jotain, mikä huomioidaan positiiviisesti. Sillä ei ole mitään väliä, huomioidaanko mua positiivisesti opiskelumenestykseni, persoonani tai muiden taitojeni takia. Positiivinen huomio saa hymyn kulkeutumaan korviin asti ja piristää mieltä kiistatta. Silti välillä ihmettelen, jos saan positiivista huomiota ja mietin, mistä hyvästä ansaitsen sen. Välillä koen, etten ansaitsisi niin paljoa positiivista huomiota kuin saan. Liiallinen positiivinen huomiointi aiheuttaa minussa itsekriittisyyden ja vähättelyn, että en ole niin hyvä kuin muut sanovat minun olevan. Joskus tämä itsekriittisyys ja vähättely ärsyttää mua itseänikin, koska haluaisin oppia näkemään itseni positiivisessa valossa. Luultavasti sitä sokaistuu omille hyville puolille ja näkee itsessään vain ne pienimmät virheet, joita taas muut eivät näe. Muut huomioivat useimmiten ne positiiviset puolet ja antavat suuremman arvoin niille. Pystyn näkemään itseni positiivisessa valossa vain harvoin.

Silti olen kohdannut myös huomiota negatiivisella tavalla. Syynä negatiiviseen huomioon ovat yleensä jokin muita ihmisiä ärsyttävä persoonallisuuden piirre tai valitettavan usein liikuntarajoitteisuuteni. Nykyään ihmiset harvemmin mun käsitykseni mukaan kiinnittävät siihen huomiota, mutta asia oli täysin toinen silloin kun, minä olin pieni. Ymmärrän hyvin sen, että pienet tai ei edes niin pienetkään lapset ovat uteliaita ja ihmettelevät kaikkea vähänkin poikkeavaa. Ihan selkeästi erottuu katukuvasta jokin omalla tavallaan eteenpäin kulkeva tai vaihtoehtoisesti nelipyöräisellä pyörätuolilla liikkuva. Tarvitseeko siitä kuitenkaan tehdä niin suurta haloota? Elämäni aikana olen kuullut ihmisten spekulaatioita, mistä omanlaatuinen liikkuminen voisi heidän mielestään johtua. Ääneen olen kuullut epäilyjä, että mulla olisi joko selkä tai jalka kipeä, olisin päästäni jotenkin vialla tai vaihtoehtoisesti olisin kehitysvammainen. Viimeinen spekulaatio sai vereni kiehumaan. Miten kehitysvammaisuus liittyy mitenkään liikuntarajoitteisuuteen tai vaihtoehtoisesti siihen, että kuljen eteenpäin muista poikkeavalla tavalla? Tietääkseni CP-vamma ja Downin syndrooma tai mikä tahansa muu kehitysvamma ovat kaksi täysin eri asiaa eivätkä liity toisiinsa mitenkään. Sitten kyllä liittyvät, jos liikuntarajoitteisuuden liitännäisenä tulee kaveriksi jonkinasteinen kehitysvamma, ei sekään ole poikkeavaa. Kuitenkin suurimmalla osalla "kaltaisistani" pää pelaa aivan loistavasti, vaikka jalat menevätkin minne sattuu välillä. Se tosin on hienoa, että multa on tultu pariin otteeseen kysymään ihan suoraan, mikä mulla on. Silloin pystyn kertomaan suoraan, mistä kaikki johtuvat. Silloin ei tarvitse spekuloida selän takana. Olenko minä sitten ainoa, joka kiinnittää tähän huomiota? Olenko minä ainoa, joka on valmiina karvat pystyssä oikaisemaan muiden käsityksiä?

Ärsyttävistä persoonallisuuden piirteistä on herättänyt negatiivista huomiota haluni provosoida erityisesti kirjoituksillani. Olen ollut koko elämäni ajan hiljainen, joka ei paljoakaan ole sanonut mielipiteitään ääneen. Luultavasti on oltu myös siinä käsityksessä, ettei mulla paljoakaan olisi mielipiteitä asioista, kun en niitä sano ääneen koskaan. Voivoi, kyllä multa mielipiteitä löytyy ja paljon löytyykin. Koen, että pystyn sanomaan mielipiteeni helpommin kirjoittaessani. Ja siinä tapauksessa sanon ne suoraan, joskus hyvinkin kaunistelematta. Toisaalta olen inhorealistinen, mutta en kuitenkaan sitä halua näyttää usein. Olen huomannut, että mikäli kirjoitan provosoivasti, niin ihmiset myös sanovat suoremmin mielipiteen, koska silloin teksti on herättänyt tunteita. Minun pitää kuitenkin tulevaisuudessa miettiä, mitä kirjoitan ja miten ilmaisen itseäni, koska olen vastuussa siitä mitä kirjoitan. Silti en ole vastuussa siitä, miten muut ymmärtävät tekstini. Väkisin ei kuitenkaan kannata ymmärtää väärin ja tulla raivon vallassa kommentoimaan. Siihenkin auttaa kysyminen, että mitä tarkoitan tekstilläni. Pidän siitä, että tekstini saavat huomiota ja pystyn herättämään ihmisissä tunteita positiivisesta negatiiviseen ja siltä väliltä. Mielummin provosoin kirjoituksillani, kun pukeutumisella en halua tehdä niin. Multa löytyy varmasti muita negatiivisen huomion saavia piirteitä, mutta tuo yksi on kaikista selvin.

Puhtaan seuraavaksi pari sanaa huomionhakuisuudesta tai huomionkipeydestä. Mitä se oikeastaan on? Itse näen huomionhakuisuuden lähinnä pakottavana tarpeena päästä julkisuuteen kaikin mahdollisin tavoin. Ollaan Seiskan kannessa useaan otteeseen tai vaihtoehtoisesti halutaan olla alastonkuvissa tai muuten rohkeissa kuvissa. Sen lisäksi Big Brotheriin tai muunlaiseen tositelevisio-ohjelmaan osallistuminen kielii ainakin julkisuushakuisuudesta, joka ohitetaan sillä kuuluisalla "mä tulin kerää uusia kokemuksia". Sen voisi kiteyttää siihen, että ihminen suostuu tai haluaa väkisin tehdä jotain sellaista, että se herättää huomiota jossain mielessä, yleensä juuri siinä negatiivisessa. Tällä en tarkoita sitä, että joku suosion alkumetreillä oleva laulaja tai esimerkiksi bloggaaja mainostaa itseään, koska se on juuri sitä markkinointia. Liialliseksi se menee silloin, jos esimerkiksi joku bloggaaja mainostaa blogiaan liikaa eli kerjää tällä tavalla itselleen lukijoita. Keskustelupalstoilla näkyy välillä keskusteluja teemalla "liity mun blogin lukijaksi, ni mä liityn sun". Okei, sekin voi olla juuri markkinointia, mutta itse pidän sitä ärsyttävänä. Silloin jotenkin mulle tulee sellainen olo, että bloggaaja haluaa välttämättä täyteen jonkun tietyn määrän lukijoita, että voi sanoa olevansa "suosittu bloggaaja". Saatan toki olla väärässäkin, mutta aina tuollaisen keskustelun nähdessäni silmäni vetää 360 astetta ympäri. Mietin, onko siinä enää mitään hauskaa, jos puolet jonkun blogin lukijoista on sellasia, että ne on hankittu tuollaisen "haasteen" kautta? Ja kyllä, minäkin markkinoin omaa blogiani ja haluan saattaa blogiani ihmisten tietoisuuteen, mutta omasta mielestäni minä en tuputa väkisin blgiani kenellekään, että kenenkään on pakko vilkaistakaan blogiini päin. Mä vaan mainitsen vaivihkaa, että oon kirjoittanut joko uuden tekstin tai tällainen on olemassa. Ihmiset joko lukevat tai eivät lue, tykkäävät blogistani Facebookissa tai eivät. So simple. Välillä kommentoin muiden blogeihin, mikäli jonkun toisen blogin teksti miellyttää minua tai vaihtoehtoisesti haluan esittää toisenlaisen tai eriävän näkökulman. Tuskin kovinkaan moni huomaa kommenttini kautta blogini olemassaolon, mutta ei sekään ole pahitteeksi. Silti se on jokaisen oma valinta, klikkaako blogin auki ja selaileeko sitä pidemmän aikaa. So simple, again. Vai haenko blogilleni huomiota sittenkin, pitääkö mun vähentää markkinointia? Siinä on hyvä kysymys.

Pysytään vielä hetki blogeissa eli pitäjän itsensä ikkunassa maailmalle, jonka pitäjä voi somistaa mieleisekseen. Nykyään blogeista on tullut ihmisille yhä henkilökohtaisempia ja blogiin kerrotaan asioita, jotka ennen kerrottiin lukolliselle päiväkirjalle. Toisin sanoen, nykyään maailmalle jaetaan yhä henkilökohtaisempia asioita omasta vapaasta tahdosta. Se herättää ihmisissä erilaisia tunteita. Toiset pitävät sitä luonnollisena, että jaetaan maailmalle yli puolet elämästään. Toisia se taas ärsyttää, koska heidän mielestään kaikkea ei tarvitse jakaa Internetissä. He eivät ymmärrä sitä, että ne pienimmätkin asiat pitää jakaa kaikkien ihmisten kanssa. En muuten ymmärrä minäkään, vaikka aikaisemminkin olin juuri sellainen, että piti jokainen pienikin asia kertoa blogiin. Joskus ne munkin asiat olivat henkilökohtaisia. Nykyään olen tarkempi siitä, mitä kirjoitan blogiin, koska haluan suojella läheisteni yksityisyyttä ja haluan pitää kuitenki itselläni pientä verhoa muun maailman ja minun välillä. Mun blogi saattaa vaikuttaa siltä, että siinä olisi kerrottuna hyvinkin henkilökohtaisia asioita, mutta oikeasti valitsen tarkkaan asiat ja ilmaisumuodot blogiini. Se on mulle itselleni parempi, että pidän nykyisin tiukempaa linjaa blogini kanssa.

Onko sitten jokaisen pienenkin henkilökohtaisen asian jakaminen blogissa huomionhakua? Mielestäni se riippuu ihan blogin pitäjän tarkoituksesta ja tahdosta eli kukaan muu ei voi tietää kuin blogin pitäjä itse. Mikäli joku kertoisi blogissaan erittäin henkilökohtaisia tai arkaluontoisia asioita ja vaikka minä en ymmärtäisi sitä, se on silti jokaisen oma asia. Liiallinen kertominen tai jollakin asialla leveily saattaisi joidenkin mukaan mennä huomionhakuisuuden puolelle, mutta silti pitää muistaa, että jokaisella on oikeus kertoa blogissaan mitä haluaa, jokaisella on oikeus kommentoida/kritisoida/arvostella toisen kertomaa juttua ja jokaisella on myös oikeus painaa punaisesta rastista oikeassa yläkulmassa, jos blogi tai jokin muu sivu ei miellytä. Jokaisella blogin pitäjällä on myös oikeus päättää, mitä asioita hän blogissaan haluaa kertoa, mutta kenelläkään ei ole oikeutta pakottaa toista kertomaan jotain yksityiskohtaista, minkä blogin pitäjä on halunnut salata. Oli se sitten kuinka huomionhakuista tahansa kertoa tai jättää kertomatta jotain asiaa, kukaan bloggaaja ei ole tilivelvollinen tai todistevelvollinen yhtään kenellekään lukijalle. Kysyä toki saa ja kannattaa, mutta bloggaaja itse päättää, vastaako hän kysymykseen.

Blogimaailmassa se on ennemminkin huomionhakua, että välillä piilottaa blogin muilta ja tulee vähän ajan päästä bloginsa kanssa takaisin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Vaihtoehtoisesti on myös epäilyttävää, jos kertoo tekstissään jostain tulevasta jutusta, mutta ei sittenkään kerro sitä loppuun ja asia jää "kesken". Yleensä kannattaa ihan rehellisyyden ja oikeudenmukaisuuden nimissä kertoa, miksi piilottaa bloginsa tai pitää taukoa. Keskenjääneet asiatkaan eivät herätä niin paljoa huomiota, kun ne kerrotaan rehellisesti loppuun asti. Kannattaa myöskin miettiä, lähteekö esimerkiksi anonyymien ihmisten kritiikistä tai suorasanaisesta haukkumisesta puolustamaan itseään oikein oman tekstin verran. Siinä tilanteessa näyttää, että bloggaajaa todella kiinnostaa, mitä hänestä puhutaan. Itseään saa tietenkin puolustaa ja kannattaakin, ilman "ettei kestäisi kritiikkiä" eli myös bloggaajalla itsellään on oikeus puolustautua. Itse kirjoitin tekstin kritiikistä, mutta pohdin siinä ilmiötä yleisesti ja otin mukaan myös anonyymien eli nimettömien henkilöiden kriittisen kommentoinnin. Yleinen pohdinta on toki ymmärrettävää, mutta itse en alentuisi samalle tasolle "nimettömien haukkujien" kanssa, että haukkuisin anonyymejä takaisin.

Facebook on puolestaan toinen täysin oma maailmansa. Sinne jaetaan kuvia elämän varrelta ja kirjoitetaan nasevia statuksia, keskustellaan ryhmissä ja sivuilla sekä pelataan erilaisia pelejä. Tärkein ominaisuus siinä on kuitenkin keskustelu ja kontakti ystäviin ja läheisiin ihmisiin. Välillä musta tuntuu, että Facebookissa yritetään saada elämä näyttämään jotenkin hienommalta kuin todellisuudessa onkaan ja "naamakirjaan" jaetaan kaikki iloiset ja myös toki surulliset asiat. Olen nähnyt statuksia, jossa manataan elämän alamäkiä ja myös sellaisia statuksia, missä kerrotaan, miten onnellinen on. Kuitenkin kumpikin ääripää menee tietyssä määrin liiallisuuksiin. Liiallista ja huomionhakua se on silloin, jos jotenkin provosoivasti tai dramaattisesti kirjoittaa statukseensa kuinka elämä on paskaa tai fantastista, mutta ei suosatu uteliaille ihmisille kertomaan syytä siihen. Eräänlainen salaperäisyys statuksissa saa aikaan huomionhakuisuuden tunteen, jos ei asia ole oikeasti salassa pidettävä, vaan se salataan siksi, koska on kivaa pitää ihmisiä jännityksessä. En myöskään kannata sitä, että pienestäkin päivän arkisesta arskareesta tiedotetaan Facebookiin. Sehän on ihan sama, kun kirjoittaisi jokaisen wc-käynnin tai jonkun muun henkilökohtaisen asian ylös kaikkien nähtäville. Ei siinä ole mitään järkeä, ja olen tajunnut sen itsekin. Silti se on jokaisen oma asia, mitä sinne kirjoittaa. Tosin ei silloin, jos statuksessaan kirjaimellisesti haukkuu jotain toista ihmistä eikä viitsi sanoa sitä kohteelle suoraan. Mitä mieltä te olette, pitääkö ihmisten katsoa vähän tarkemmin, mitä Facebookiin kirjoittaa?

Mulla oli tapana  aikaisemmin kirjoittaa statuksia erittäin provosoivalla tyylillä, etenkin silloin, kun elämässä oli menossa huonompi kausi. Vieläkin hävettää ne statukset, jossa kerroin elämäni olevan pilalla, kun en päässyt opiskelemaan tai vakavasti päättäneeni muuttavaa pois Karkkilasta ja haukkuneeni muutenkin entistä kotikaupunkiani. Aikoinaan se tuntu hyvältä purkaa tuntojaan useamman ihmisen kesken, mutta muistellessani sitä aikaa silmäni menevät taas ympäri 360 astetta. Koin silloin takaiskuja, mutta miksi ihmeessä suhtauduin niihin niin dramaattisesti? Vähän samaan sarjaan menevät ne statukset ja blogitekstit Lahdessa asuessani, kun hehkutin korostetusti sitä, kuinka olen onnellinen, elämäni on paremmin ja Karkkila ei merkitse mulle enää mitään. Ihanaa huomata, että olin onnellinen, mutta toisaalta se oli juuri sitä näyttämisen halua kaikille niille, jotka ei musta pitäneet. Nykyään toki kerron onnellisuudestani ja siitä, että elämäni on täällä ihan oikeasti paremmin, mutta huomaan samalla entisen kotikaupunkini merkityksen nousseen. Enää se ei ollut vihatuin paikka maailmassa, vaan nyt se merkitsee mulle synnyinkaupunkia eli paikkaa, josta mä olen lähtöisin ja se kulkee mun mukana aina. En mä edes halua unohtaa sitä paikkaa enää, huomaan synnyinkaupungillani olleen erityisen tarkoitus mun elämässä. Siellä mä olen kokenut paljon ja saanut eväitä elämään muissa kaupungeissa. Olen tainnut tulla vanhaksi, mutta nykyään pidän siitä kaupungista! Toki unohtamatta muita asuinpaikkojani, kaikilla niillä on erityinen merkitys mun elämässä. Niissä kaupungeissa mä olen kasvanut siksi ihimiseksi, jollainen mä olen nyt. Koen, että ne dramaattiset statukset olivat juuri huomionhakua, mutta samalla pääni tuuletusta. Kaikkea ei tarvitse kuitenkaan ottaa niin kuoleman vakavasti.

Sitä en kuitenkaan ymmärrä, miksi jonkun blogiin tullaan nälvimään jostain, mikä lukee Facebookissa. Ovatko ihmiset oikeasti niin uteliaita ja haluavat itse huomiota omilla kommenteillaan? Olen usein saanut entisessä blogissani kuulla vetäväni roolia blogin puolella, mutta olevani Facebookissa oma itseni. Mistähän helvetistä tuo päätelmä on tehty? Ensinnäkin nykyisin kerron täysin eri asioita blogissa kuin Facebookissa, koska haluan pitää täällä tietynlaisen linjan. Platinum Gilrissa olen bloggaaja, joka pohtii maailmaa syvällisemmin ja esittää ajatuksiaan ja näkemyksiään teksteillä. Facebookissa taas olen minä, Elina, joka on se persoona, jonka näytän yleisesti muille. Olen toki blogissakin Elina, mutta näytän täällä itsestäni toisen puolen ja suhtaudun tähän vähän kuin tulevaan ammattiini, journalismiin. Silti olen täysin oma itseni molemmissa, en tietoisesti hae huomiota millään ja jaan asioita, mitkä itse koen tärkeiksi ja merkittäviksi. Kannattaa muistaa, että välillä täällä ja Facebookissa vierailee hyvä ystäväni sarkasmi.

Surullisin ilmiö näistä kaikista on kuitenkin se, että esimerkiksi vakavista asioista kertominen blogissa tai Facebookissa rinnastetaan välillä huomionkipeyteen. Otetaan esimerkiksi valitettavan yleinen sairaus eli masennus. Tuohon tilalle voisi sopia mikä tahansa vakava sairaus. Olen kuullut usein juttua, että "oikeasti masentuneet eivät puhuisi ongelmistaan netissä" tai "jotkut eivät ole oikeasti masentuneita, vaan hakevat sairaudellaan huomiota". Nuo molemmat väitteet saavat vereni kiehahtamaan. Ensinnäkin miksi vakavasti sairaat ihmiset hakisivat huomiota? Tuntuu siltä, että pian sairaudet menettävät kokonaan merkityksensä, kun jokaista sairastunutta aletaan epäillä huomion kerjäämisestä. Se minkä jotkut näkevät huomion kerjäämisenä, voi toiselle olla avunhuuto. Vilpitön pyyntö, että joku huomaisi hänen pahan olonsa ja tarjoaisi auttavan kätensä. Kenenkään sairautta ei pidä vähätellä, missään tilanteessa! Se tuntuu sairauden kohteesta itsestään helvetin loukkaavalta, koska hän kokee samalla tulleensa joiltakin osin torjutuksia ja hän luulee ettei häntä oteta vakavasti. Oli sairaus mikä tahansa, se pitäisi ottaa aina vakavasti. Silloinkin, jos kyseessä olisi väärä hälytys.

Olen itsekin törmännyt tilanteeseen, jossa epäiltiin etten ole oikeasti masentunut ja olen vain säälittävä ihminen. Ne jotka väittävät niin, eivät tiedä koko totuutta. Miksi valehtelisin asiasta, kävisin terapiassa ja söisin lääkkeitä, ihan huvikseenko? Masennus on ihan oikeasti sairaus. Siihen kannattaa hakea apua ja siitä voi myös parantua. Haluan puhua tästä ääneen ja mahdollisimman suoraan puhtaasti vertaustukimielessä. Masentuneet tai muuten vakavasti sairaat voivat myös pitää blogia puhtaasti vertaistukea antaen tai sitä etsien ja minusta se on ymmärrettävää. Minkään sairauden ihannointi ei kuitenkaan kannata eikä ole mitään järkeä kilpailla julkisesti siitä "kuka on kaikista eniten sairain". Tuskin kukaan vakavan sairauden kokenut valehtelisi asiasta ja hakisi huomiota sairaudellaan. Jos joku edes leikillään väittää vakavasti sairastunutta "vain huomionkipeäksi idiootiksi", tekee hän erittäin törkeästi. Jokaisen avunhuudoksi tarkoitetun eleen taustalla on ihan oikea hätä, oli se viittaus siihen nähtävissä blogissa tai Facebookissa. Vakavasti sairaan henkilön läheiset silti tietävät, miten asiat todella on ja pääosin myös henkilö itse tietää totuuden tilanteestaan.

Tiivistetysti sanottuna vakavista asioista kertominen julkisesti on rohkeaa, mutta sinällään parempaa ihmistä se ei kenestäkään tee. En mä ole sen parempi kuin joku toinen, vaikka kerronkin blogissa vakavimmistakin asioista. Haluan itse näyttää sen, että elämässä ei ole aina niin ihania hetkiä ja vaikeudet kuuluvat elämään. Haluan tarjota ihmisille vertaistukea, en mitään sen kummempaa.

Huomiota voi saada paremmin menestymällä elämässä ja olemalla hyvä jossain. Silloin ei tarvitse turvautua juorulehtien kansiin tai "turhaan" julkisuuteen.

Mitä huomionhakuisuus muiden mielestä on? 
Onko se paha asia vai onko siitä joskus hyötyä? 
Onko huomion kohteena oleminen joskus ärsyttävää vai paistatteletko mielellään ihmisten huomiossa?