24. toukokuuta 2013

HEROES AND LOSERS

Olen ottanut elämässäni sen kannan, etten halua vaieta vakavista asioista. Seuraava teksti perustuu puhtaasti mun kokemuksille ja näkemyksille, koska haluan antaa kasvot tälle ilmiölle. Sääliä tai mitään muuta mukavaa en hae, koska sitä olen saanut elämässäni ihan liikaa. Haluan, että minua kohdellaan tasavertaisena ihmisenä muiden kanssa, ei parempana tai huonompana. Minä vain satun avaamaan sanaisen arkkuni asiasta. Siinä ei toisaalta ole mitään sellaista, mistä voisin saada kredittiä.

Koulukiusaaminen on erittäin surullinen ja vakava ilmiö. Se on ilmiö, jonka minäkin olen kokenut. Haluaisin toisaalta vieläkin, näin monien vuosien jälkeen, kysyä henkilökohtaisesti minua kiusanneilta ihmisiltä miksi he tekivät niin? Toisaalta ei se vastaus mua varmaan hyödyttäisi mitenkään ja ehkä nämä ihmiset eivät tiedä itsekään vastausta. Voiko kiusaamiselle olla aina tietty syy? Voiko olla mahdollista, ettei todellista syytä tulla koskaan saamaan selville ja tämä lumipalloefekti on toistaiseksi tuntemattomasta syystä lähtenyt pyörimään? Sitä en tiedä itsekään, mutta jälkeenpäin näin uteliaana ihmisenä haluaisin tietää, mikä sai joidenkin ihmisten ajautumaan tekoihinsa. Välillä saatan olla pienesti katkera heille vieläkin, mutta toisaalta pitää ajatella myös omaa nykyistä tilannettani, jolloin katkeruuden tunteet helposti unohtuvat.

Kiusaamisen kokemukset eivät itse asiassa ulottuneet pelkästään kouluun, vaan jopa aikaisempaan aikaan. Olin ennen koulua paikallisessa seurakunnan päiväkerhossa. Siellä oli kyllä ihan kivaa noin muuten, mutta jo silloin sain kohdata epämiellyttävää kohtelua. Mulle saatettiin ilmoittaa yhtäkkiä, etten saa liittyä mukaan toisten leikkiin, jolloin jouduin leikkimään jossain syrjässä yksinäni. Sen lisäksi tekemistäni, ilmeitäni ja eleitäni matkittiin. Satuin joskus myös kuulemaan toisella korvalla, että osa porukasta myös kuiski keskenään jotain muhun liittyvää. Olin aina porukan "pikku-Elina" ja termiä inhoan vieläkin. Osasin jo tuolloin yhdistää tuon käytöksen siihen, että minussa itsessäni oli jotain vikaa. Vai oliko sittenkään? Tajusivatko muut jo silloin, että olen erilainen negatiivisessa valossa? Liikuin silloinkin jo omalla tavallani, mutta en kiinnittänyt siihen itse huomiota. Ilmeisesti muut kiinnittivät ja ottivat silmätikuksi. Tosin olin jo silloin arka ja hiljainen, joka saattoi myös olla osasyynä tuohon käytökseen. Olinko itse uhri vai aiheutinko itse kiusaamiseni? Sitä ei luultavasti koskaan saada selville.

Sain olla ala-asteen alkupuolen suhteellisen rauhassa. Toki välillä naureskeltiin mun sanomisille, tekemisille ja reagoinnille. Se on suhteellisen normaalia, ainakin itseäni näin jälkeenpäin naurattaa jokaisesta vähästäkin kovasta äänestä hyppiminen kattoon tai itkeminen siitä, jos olin unohtanut tehdä läksyt. Yritinkin olla ala-asteella "hauskuuttaja", siinä välillä onnistuen. Pidin erityisesti luokan edessä esiintymisestä ja kirjaesitelmien pidosta. Salaa hykertelin varsinkin silloin, kun opettaja käski koko muun luokan väsäämään samanlaisen esitelmän. En ollut vahingoniloinen, vaan jopa hieman yllättynyt. En silloinkaan toivonut kenellekään pahaa tai mitään vastaavaa. Pidin siitä, että sain esittää muille omia tekstejäni ja kertoa suosikkiasioistani eli luokan eteen ajoi puhdas esiintymishalu. Siitä voi olla montaa mieltä, että oliko se toiminta luonnollista vai "huomiohuoraamista". Kuitenkaan luokkalaiset eivät pitäneet siitä, että kirjoittelin ja pidin esitelmiä tasaiseen tahtiin. Ainakin kaverit pyysivät rajoittamaan, koska siitä seuraisi lisää työtä muillekin. En rajoittanut, koska en halunnut tehdä niin. Ehkä olin itsekäs tai kerjäsin itse verta nenästä toiminnallani. Luultavasti tällä "huomiohuoraamisella" sain ärsytettyä suuren osan porukasta ja he alkoivat kiusata. En kuitenkaan tiedä koko totuutta enkä pääse kiusaajieni pään sisään katsomaan, mitä he ajattelivat minusta juuri silloin. Porukat olivat kuitenkin sitä mieltä, että osittain aiheutin liiallisella esiintymisellä itse kiusaamiseni. Heidän mielestään en ollut uhri, vaan syyllinen.

Kuudennella luokalla kaikki räjähti käsiin. Toki muutamat pojat nälvivät mulle jo sitä ennen, noin kolmannesta luokasta lähtien. Muistan elävästi, että eräs poika kirjoitti tussilla käteensä englanniksi vihaavansa minua ("I hate *sukunimeni*"). Se saattoi olla vitsi tai jotain muuta, mutta vieläkin muistan sen. En ehkä ymmärtänyt ottaa sitä huumorilla silloin, mutta nykyisin tuo tilanne huvittaa minua. Mua se ei haitannut, jos hän vihasikin, koska oma on asiansa. Se on ennemminkin sääntö kuin poikkeus, että yhden ihmisen aloittaessa kiusaamisen, voi loput porukasta lähteä helposti mukaan. Näin kävi minunkin tapauksessani. Ensin sen aloitti muutama poika luokaltani, jolloin suurin osa ihmisistä lähti mukaan. Toiselle puolelle puolustajiin jäi tasan kaksi ihmistä eli parhaimmat kaverini. He pysyivät rinnallani ja tukivat minua monessa tilanteessa.

Silloin, kun suurin osa luokasta kiersivät mut ainakin viiden metrin päästä, naureskellen aina silloin, kun joku sai kierrettyä mut kaikista kauimpaa, niin he rohkaisivat minua ja pysyivät rinnallani.

Silloin, kun koko luokka kiljui ja juoksi pakoon minun lähestyessäni heitä, niin he kulkivat mun vieressä tilanteen tullessa ja pysyivät rinnallani.

Silloin, kun kuvaamataidon tunnilla pojat tekivät tuolista esteitä, jotkut luokkalaisistani estivät mua pääsemästä eteenpäin ja pitivät ulko-ovea kiinni minun yrittäessä tulla ulos, niin eräs opettaja teki mulle tietä ja nämä puolustajat pysyivät edelleen rinnallani.

Pari ihmistä "kiusaajien" puolelta ihmettelivät suuresti, miksi ihmeessä he puolustivat minua. "Sehän on vähän outo ja erilainen", totesi eräs toiselle puolustajalleni. Puolustajani sanoi, että siksi hän puolustaa minua, koska haluaa olla kaverini ja hän itse haluaa pysyä rinnallani. Olen ikuisesti hänelle ja myös toiselle puolustajalleni kiitollinen. Kiusatun puolustaminen osoittaa suurta rohkeutta ja päättäväisyyttä erottua kiusaajien joukosta. Omasta mielestäni kiusattuja pitäisi puolustaa enemmän, vaikka siinä olisi riski joutua itse kiusatuksi. Kiusatut tulevat olemaan erittäin kiitollisia heitä puolustaneille ihmisille, vaikka he eivät sitä siinä tilanteessa osoittaisikaan. Kiitollisuus tulee ihan varmasti ilmi jossain tilanteessa jollain tavalla.

Porukat eivät uskoneet millään, kun kerroin heille kiusaamisesta. Ei edes silloin, kun olin itse hyvin ahdistunut tilanteestani. Heidän mielestä kuvittelen kaiken eikä se voi olla totta. He sanoivat esimerkiksi "sä olet niitä esitelmiä tehnyt ja ollut esillä liikaa, sä itse oot syyllinen tähän". He uskoivat vasta silloin, kun toinen puolustajistani kertoi, mikä tilanne todella on. Sen jälkeen porukat ottivat yhteyttä opettajaani ja vaativat tilanteen pysäyttämistä ennen kuin itse olen lopussa. Opettaja otti puhutteluun lähestulkoon koko luokan. Tämän jälkeen kiusaajani olivat mitä ilmeisemmin näreissään, mutta jättivät mut hiljalleen rauhaan. Yläasteelle mennessä myös järjestettiin tilanne niin, että pahimmat kuisaajani joutuivat eri luokille. Pidin sitä erittäin hyvänä juttuna ja sain vihdoinkin olla rauhassa. Kuitenkin yläasteella vielä silloisen luokkani pojat kiersivät mua vähän aikaa kauempaa ja rinnakkaisluokalla olleet entiset kiusaajani huusivat "tuolta tulee rutto!". Pystyin jo ottamaan tuon kaiken huumorilla ja sain olla lopun peruskoulusta ja lukiosta rauhassa kiusaamiselta. En silti sano olleeni voittaja, koska omat vaikeudet tulivat ilmi vasta lukiossa.

Miten kiusaamiseni vaikutti silloin ja miten se vaikuttaa nykyään? Ala-asteen lopulla ja yläasteella kiusaamiskokemukseni vaikuttivat paljon enemmän. Olin silloin ahdistunut tilanteestani. Mietin usein, että olinko tehnyt heille jotain pahaa tai onko minussa jotain vikaa. Mulla oli huono itsetunto jo oman liikuntarajoitteeni takia eikä sitä todellakaan parantanut kaukaa kiertäminen, esteiden teko tai kiljuen pakoon juokseminen. Niihin aikoihin itsetuntoni laski merkittävästi ja se vaivaa mua edelleen. Välillä nykyäänkin ajattelen, että minussa on jotain vikaa ja kukaan ei pidä minusta tällaisena. Itsetunnon lasku vaikutti myös siihen, että jo ennestään arka ja hiljainen tyttö muuttui entistä aremmaksi ja varutuneemmaksi ihmisten keskuudessa. Mulla ilmeni myös oireita sosiaalisten tilanteiden pelosta, koska en uskaltanut lähestyä ihmisiä ja jopa puhelimella soittaminen kenelle tahansa tuotti tuskaa. Olin enimmäkseen yläasteella ja varsinkin lukiossa yksin, koska lukiossa kaverini olivat rinnakkaisella luokalla ja he lähenivät. Sain myös kuulla, että toinen heistä oli osallistunut kiusaamiseeni tuolloin kuudennella luokalla ja suhtautumiseni häneen alkoi muuttua. Eräänä päivänä meidän riidellessämme annoin tulla monen vuoden kaunat ja katkeruudet suoraan hänen silmiensä eteen. Hän oli monesti käskenyt minun antaa olla ja unohtaa kaikki nuo kokemukset. Miksi helvetissä unohtaisin niin ison asian, joka on vaikuttanut mun elämään hyvin pitkään tapahtuman jälkeenkin? Hyvä muiden on sanoa, koska se ei ole niin yksinkertaista. Nykyään emme ole enää edes väleissä ja voin sanoa, että niin on parempi.

Hain myös noihin aikoihin hyväksyntää ihmisiltä. Itsetuntoni ollessa heikko ja ihmisarvoni alempana kuin nolla, ajattelin muiden ihmisten hyväksynnän parantavan sitä. Hyväksynnän hakeminen paransi itsetuntoa hetken, mutta koki kolauksen aina hylkäämisen hetkellä ja varsinkin silloin, jos hylkääjänä oli mies. Nykyisin koko ajan kerään ja vahvistan itsetuntoani, vaikka huono se edelleen on. Itsetuntoa parantaa opiskeleminen journalistiksi ja avopuolisoni, joka välittää minusta juuri tällaisena. Enää mun ei tarvitse hakea keneltäkään hyväksyntää, vaikka aina välillä mietinkin uusiin ihmisiin tutustuessani, mitä he ajattelevat minusta. Suuri kohennus itsetunnolleni oli muutto pois kotikaupungista Lahteen, jonka jälkeen elämäni on sujunut paremmin kuin hyvin. Siihen ovat syynä siellä tapaamani ihmiset ja se, että minut hyväksyttiin omana itsenäni. Minun ei tarvinnut piiloutua suojamuurini taakse ja näytin siellä, millainen ihminen todella olin. Koin, että synnyinkaupungissani se ei ollut mahdollista juuri pienten piirien ja kiusaamistaustani takia. Lahdessa olin vapaa ja niin olen nykyäänkin eli täysin oma itseni!

Häivähdys sosiaalisten tilanteiden pelosta on mukana edelleen, koska joissain tilanteissa lähestyessäni tuntemattomia ihmisiä mun pitää kerätä itseni, että tekisin hyvän vaikutuksen. Jos tämän takia minusta ei koskaan tule journalistia tai hyvää ihmistä, niin epäilijät saavat haistattaa pitkät. Mulla on koko elämä aikaa tulla paremmaksi, kehittää itsetuntoa ja rohkaistua. Se vain vaatii aikaa. Onneksi käyn nykyisin myös terapiassa, jossa saan käsitellä menneisyyttäni, tulevaisuuttani ja puhua asioista maan ja taivaan väliltä. Sen avulla suuntaan kohti parempaa tulevaisuutta ja käännän menneisyyden kokemukset vahvuuksiksi.

Miksi juuri minua kiusattiin? Se on erittäin hyvä kysymys. Se on kysymys, johon en luultavasti koskaan saa vastausta tai kiusaajat eivät vain tiedä sitä itsekään. Se voidaan kuitata lauseella "se vain tapahtui". Ei voi tarkalleen ottaen sanoa, miksi kohde olin juuri minä. Veikkaan, että yksi syy siinä saattoi olla tietynlainen erilaisuus. Olinhan ainoa liikuntarajoitteinen luokalla, jossa kaikki muut olivat "terveitä". Sain ehkä joissain asioissa erikoiskohtelua rajoitteeni takia. En olisi välttämättä nykyisin ajateltuna tarvinnut erityiskohtelua, olenhan normaali ihminen siinä missä muutkin. Olisin halunnut, että mua olisi kohdeltu tasavertaisesti muiden kanssa ilman mitään bonuksia. Kaikkea ei kuitenkaan voinut pistää rajoitteen ja mahdollisen erityiskohtelun piikkiin, vaan myös käytökselläni oli osuutta asiaan jopa enemmän. Rajoitteeni lisäksi tietenkin tekemiseni ja muunlainen käytökseni näkyi yhtä paljon ulospäin.

Toinen syy saattoi olla runsas esiintymishaluni ja näyttämisen halu muille, että olen jossain asiassa hyvä. Pidin esillä olemisesta ja esiintymisestä ja salaa hykertelin opettajan idealle laittaa koko luokka tekemään samantyylisen esitelmän kuin minä. Samalla se luultavammin ärsytti muita, jolloin lumipallo lähti pyörimään. Siitä on sitten helppo lähteä yhden ihmisen johdolla osoittamaan mieltä, koska siinä oli selkeästi kaksi painavaa syytä kiusaamiselleni. Ryhmässä kokee tiettyä painetta ja "velvollisuutta" toimia samalla lailla kuin muut. Sanonta "joukossa tyhmyys tiivistyy" on erittän hyvä kuvaamaan tätä. Mikäli joku ei toimi joukon mukaan vaan asettuu puolustamaan kiusattua, saattaa hän siitä hyvästä joutua itsekin kiusatuksi. Tällöin astuu esiin puolustajan päättäväisyys ja empaattisuus asettua kiusatun asemaan ja rohkeasti olla hänen puolellaan. Kummat ovat sitten oikeasti rohkeita; kiusaajat, jotka menevät joukon mukana viattoman tai viallisen kimppuun vai kiusatun puolustajat, jotka omalla toiminnallaan suojaavat kiusattua ja rohkaisevat häntä olla välittämättä kiusaajista? Itse sanoisin, että vaatii suurempaa rohkeutta asettua puolustajiksi, koska se on erittäin helppoa mennä muiden kuisaajien mukana aiheuttamaan pahaa mieltä yhdelle tai useammalle ihmiselle. Kiusatun puolustajilla on juuri sitä oikeaa asennetta!

Kolmas syy saattaa myös olla kiusaajien oma sisäinen paha olo, omat ongelmat kotona/koulussa tai heidän egonsa pönkittäminen. Se on varmasti helvetin coolia, että pystyy aiheuttamaan toisella pahaa mieltä vain sen takia, että oikeasti itsellään on vaikeaa. Cooliuden huippu on valita uhriksi jo valmiiksi erilainen, heikko ja puolustuskyvytön ihminen tietäen, ettei hän kuitenkaan pysty puolustamaan itseään, sano vastaan tai tee jotain asian pysäyttämiseksi. Kiusaajat ovat varmaan erittäin ylpeitä toiminnastaan, saatte kymmenen pistettä ja kaksi papukaijamerkkiä tästä! No ei nyt ihan, mutta joillakin on tarve purkaa se oma paha olo johonkin toiseen, joka ei ole syypää siihen mitenkään. Ehdotan, että ensin kiusaajien kannattaisi selvittää ne omat ongelmansa ja vaikeutensa ennen kuin purkavat niitä täysin syyttömiin. Järkevämpää on myös etsiä joku muita vahingoittamattomampi keino siihen egonsa pönkittämiseen, vaikka haalia lisää itsetuntoa, opiskella kunnolla tai etsiä sellaista seuraa, jossa ei tulisi mieleen kiusata ihmisiä. Mikäli nämä keinot eivät riitä, suosittelen kaikkien kiusaajien hakevan apua mahdollisiin ongelmiinsa ennen kuin on liian myöhäistä. Ensin pitää kuitenkin tunnistaa ongelma ja se, mistä se johtuu ja herätä myös siihen todellisuuteen, että itsekään ei ole täydellinen. Vasta sen jälkeen sen selvittäminen on helpompaa ja kenenkään muun itsetunto tai osa kertaluontoisesta elämästä ei tuhoudu.

Onko hyvä kostaa kiusaajille mitenkään? Jokainen tekee toki miten parhaaksi näkee, mutta itse en ainakaan lähtisi kostamaan mitenkään negatiivisesti. Siinä alentuu samalle tasolle kuin kiusaajatkin. Kosto on aina kaksipiippuinen juttu eli toisaalta siinä saattaa hetkellisesti hyvän mielen itselleen ja näpäyttää kiusaajia. Toisaalta kosto saattaa heittää lumipallon uudelleen pyörimään ja silloin kiusaajat ovat voittajia, kun huomaavat sun reagoineen heidän tekemiseen. Mikäli haluaa näyttää kiusaajille päässeensä yli tapahtumista, on olla välittämättä kiusaajien teoista ja elää ylpeästi omaa elämää eteenpäin. Toinen hyvä keino on elämässä menestyminen. Koen, että itselleni juuri tämä jälkimmäinen keino tehoaa paremmin, vaikka en halua niinkään kostaa kenellekään menneistä tapahtumista. Haluan itse menestyä ja kääntää menneisyyden osaki elämää eli vahvuuksiksi. Opiskelen Turussa journalismia eli unelma-alaani, mulla on rakastava avopuoliso, ystäviä ja olen onnellinen tällä hetkellä. Käyn vieläkin välillä läpi vanhoja asioita, mutta sen on tarkoitus haihduttaa ne hiljalleen pois. Koen, että menestymällä ja rakentamalla onnellista elämää, voin näyttää kiusaajilleni päässeeni yli tapahtumista. Olen tajunnut nyt, että kiusaajille katkeroituminen ei kannata. Koen, että "kaikella on tarkoitus" eli menneiden tapahtumien on tarkoitus opettaa mulle jotain. Kiusaamiskokemukset ilmeisesti opettivat mulle sen, että kaikki ihmiset eivät ole niin hyväntahtoisia miltä näyttävät. Hyvä opetus voisi olla se, että rankoistakin kokemuksista voi selvitä ja suunta on vain ylöspäin.

Miksi kerron muille kokemuksistani? Koen, että mun on hyvä kertoa asioista, joista on helppo vaieta tai jättää huomiotta. Mun kokemukset myös voivat toimia vertaistukea saman kokeneille tai samassa tilanteessa aiemmin olleille. Haluan myös välittää tekstilläni ohjeen, että kiusaamiseen pitäisi puuttua enemmän. Jokainen pysäytetty kiusaamistilanne ja jokainen kiusatun puolustaja lisää, on askel parempaan yhteiskuntaan. Kenenkään ei pidä sietää kiusaamista eikä kenenkään pidä joutua kiusaamisen kohteeksi. Oli ihminen sitten laiha, tukeva, tumma, vaalea, pitkä, lyhyt, uskonnollinen, ateisti, vammainen tai eri kulttuurin edustaja, kaikkia heitä pitää kohdella samanarvoisina. Jokainen ihminen on arvokas sellaisena kuin se on ja ihmisten erilaisuutta pitää oppia sietämään. Ihmisten kanssa on tultava toimeen. Vaikka et pitäisikään jostain ihmisestä, niin pidä se ihan omana tietonasi ja oman pääsi sisällä. Silloin kukaan toinen ei pahoita mieltään. Älä mielellään puhu toisen ihmisen selän takana pahaa, koska levinneet juorut ja väärät tiedot saattavat aiheuttaa kiusaamisen. Mielipiteitä saa ja on hyväkin kertoa, mutta kerro edes asiallisesti ja mahdollisimman hienovaraisesti, ettei toinen loukkaannu. Vanha sanonta kuuluu, että "kohtele muita niin kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan" ja se on hyvä sanonta kuvaamaan juuri tätä tilannetta. En sano, että kiusaamista saisi kokonaan kitkettyä maailmasta, mutta jokaisella teolla on merkitystä. Jokainen puolustaminen tai kiusaamiseen puuttuminen vie tilannetta parempaan suuntaan.

En tiedä, olinko itse syyllinen kiusaamiseeni, mutta en halua pitää itseäni marttyyrina. Tällä tekstillä en halua esittää coolia enkä mitään muutakaan tai paikata vanhoja haavojani. Tämä on kertomus kokemuksistani ja vertaistuki muille. En syyllistä kiusaajia millään tavalla, en kanna kaunaa enkä halua kostaa heille. En hae sääliä tai ole "huomiohuora". Ja tärkein, en ole velvollinen todistamaan kenellekään yhtään mitään. Mikäli tämä teksti on täyttä paskaa, olen keksinyt kaiken tai olen väärässä, niin mielipiteeseen on oikeus. Toisaalta olisi mielenkiintoista kuulla, miten kiusaajat näkevät tämän tilanteen eli näkevätkö he itseään syyllisenä tähän vai vierittävätkö he syyn mun niskoilleni. Tuskin saan sitä koskaan selville enkä odotakaan kiusaajiltani minkäänlaista anteeksipyyntöä. Ehkä tämän oli tarkoitus tapahtua, ehkä minä olin vain helpoin saalis kiusaajilleni. Mene ja tiedä. Toisaalta minua ei enää edes kiinnosta, koska elämäni on nykyään hyvällä mallilla. En kuitenkaan ole ketään parempi, samalla arvoasteikon tasolla me kaikki olemme.

Ihailen itse erityisesti turkulaista Nette Aroa, joka teki kiusaajilleen puhuttelevan videon kokemuksistaan. Ihailen myös muita ihmisiä, jotka kertovat rohkeasti kokemuksiaan koulukiusattuna olemisesta. En usko, että he hakevat kokemuksillaan huomiota vaan haluavat puhtaasti kertoa tilanteestaan. Miksi ajatellaan niin herkästi, että rankoista asioista avoimesti kertovat ihmiset hakisivat huomiota kokemuksillaan? Meidän tilanteita ei voi kuitenkaan verrata mitenkään, koska olemme kokeneet niin eri asioita. Kenenkään kokemuksia ei pidä kuitenkaan vähätellä tai halveksua, koska jokainen kokee tilanteet yksilöllisesti. Esimerkiksi monet olisivat mun tilanteesta: "lol, ethän sä oo kokenut mitään, mitä sä siinä vikiset?" tai "mä oon kokenut paljon pahempia asioita, mitä sä valitat?". Mikäli joku viitsiikin sanoa toiselle noin vähättelevästi, niin häneltä puuttuu täysin tilannetaju. Ei se ole mittari, kuinka paljon tai kuinka pahoja asioita on kokenut. Yhtä kiusaamista se on kuitenkin, oli sitten kiusattu lievemmin tai vakavammin. Sekä henkinen että fyysinen kiusaaminen on yhtä paljon kiusaamista. Yhtä loukkaavaa on pahaa tarkoittavat sanat kuin käsiksi käyminen. Molemmat ovat yhtä vakavia ja molemmat tilanteet loukkaavat kiusattua. Ja molemmista tilanteista voi selvitä voittajana!

Menneet ovat tässä tilanteessa menneitä ja on aika siirtyä elämässä kohti uusia seikkailuja. Uskon, että omat kokemukseni joskus vahvistavat mua ja pystyn näkemään ne eri valossa. Toivon kuitenkin kiusaajilleni kaikkea hyvää ja menestystä, ainutkertaista elämää ei pidä kuluttaa katkeruuteen.

Oletko sinä kokenut koskaan koulukiusaamista?
Miten sun mielestä koulukiusaamiseen pitäisi puuttua vai pystyykö siihen puuttumaan?

4 kommenttia:

  1. Mun mielestä sä et saa syyttää/edes miettiä sitä että sä olisit jotenkin syypää siihen kiusaamiseen. Tai noh, saathan sinä ajatella tätäkin vaihtoehtoa, mutta kunhan et oikeasti syyllistä itseäsi. Sä olet luokalla ollut se ns. "erilainen" ja muusta porukasta "poikkeava", mut se ei oikeuta ketään kiusaamaan. Ja se on mun mielestäni vain hyvä asia, että sä et ole lannistunut täysin, etkä lopettanut niiden esitysten pitämistä. Se on hyvä, ettet antanut kiusaamisen rajoittaa sun esiintymistä ja siitä tulevaa nautintoa.
    Ihmiset voi keksiä ihan mistä vaan syyn kiusata:vaatteista hiuksiin. Ja surullisinta on se, että kaikki aikuiset eivät edes puutu kunnolla siihen kiusaamiseen!
    Mua on joskus tarhassa nimitelty: keksitty mun omasta nimestäni haukkumista, mistä en pitänyt yhtään. Kerroin tästä sitten mun vanhemmille ja isä antoi silloin mulle neuvon: älä välitä siitä ja sano se niille. Ja niin mä tein. Ja se tepsi oikeesti, se loppui heti kun sanoin et en mä välitä siitä yhtään. Tämä neuvo on sellainen, että se joko toimii tai ei. Omalla kohdalla se onneksi toimi. Muita satunnaisia kiusaamisia on ollut, mut tosi vähän. Kiusaaminen ei ole ikinä sallittua. Jos ihminen ei pidä toisesta ihmisestä, se ei tarkoita sitä että pitäis alkaa kiusaamaan tai olemaan tahallaan ilkeä.
    Menneet ajat aina kummittelee mielessä, mut siitä se lähtee ylöspäin, kun tulee uusia hyviä ajatuksia ja ihmisiä, jotka vahvistaa/tukee sua entisestään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa, kun joku antaa vertaistukea mulle tässä asiassa ja ymmärtää mun kokemuksia. Nimittely on kyllä hirveää. Mä olen kanssa saanut kuulla paljon nimittelyä, mutta mun mielestä se ihmisten typeryys näkyy juuri tuossa nimittelyssä. Välillä tuntuu siltä, että jos ihminen on sisältään niin heikko, niin omaa egoa pitää pönkittää käsittämättömillä tavoilla ja se on surullista.

      Siinä olet enemmän kuin oikeassa, että rankoista asioista selvinneenä on suunta vain ylöspäin! Me olemme voittajia. ;)

      Poista
  2. Miulla kiusaaminen vaikutti varmaan eniten itsetuntoon. En pidä kiusatuksi tulemistani syynä lihavuuteeni, mutta se oli ehkä syy siihen miksi en halunnut pysäyttää lihomistani. Kun lihoin tarpeeksi, kukaan ei huomannut minua ja kiusaaminenkin loppui vähitellen. Sinänsä hassua, etten ole koskaan tullut kiusatuksi lihavuuteni vuoksi, vaikka liikakiloja on pahimmillaan ollut noin 30. Ainoat ilkeät kommentit koostani olen saanut kansanopiston _opettajalta_, joka oli muutenkin varsin mielenkiintoinen tapaus... :D Opiskelijoiden taholta taas juuri siellä kansanopistossa oli paras fiilis ikinä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on omituista ja väärin, että jotkut opettajat eli aikuiset ihmiset voivat huomautella toisen painosta! Se ei ole mun mielestä kovinkaan soveliasta tai ammattimaista.

      Mun mielestä paras tunne on se, että joku hyväksyy sut sellaisena kuin olet ja sitä kautta varmasti oppii huomaamaan, että on arvokas ihan omana itsenään. :)

      Poista

Hyväksyn ja julkaisen kaikki kommentit, jotka koen asiallisiksi. Jos en julkaise kommenttiasi, sille on varmasti hyvä syy. Kommenttisi tulee näkyviin hyväksynnän jälkeen. Vastaan jokaiseen hyväksymääni kommenttiin.

Kiitos kommentistasi, arvostan jokaista kommenttia! <3