24. toukokuuta 2013

HEROES AND LOSERS

Olen ottanut elämässäni sen kannan, etten halua vaieta vakavista asioista. Seuraava teksti perustuu puhtaasti mun kokemuksille ja näkemyksille, koska haluan antaa kasvot tälle ilmiölle. Sääliä tai mitään muuta mukavaa en hae, koska sitä olen saanut elämässäni ihan liikaa. Haluan, että minua kohdellaan tasavertaisena ihmisenä muiden kanssa, ei parempana tai huonompana. Minä vain satun avaamaan sanaisen arkkuni asiasta. Siinä ei toisaalta ole mitään sellaista, mistä voisin saada kredittiä.

Koulukiusaaminen on erittäin surullinen ja vakava ilmiö. Se on ilmiö, jonka minäkin olen kokenut. Haluaisin toisaalta vieläkin, näin monien vuosien jälkeen, kysyä henkilökohtaisesti minua kiusanneilta ihmisiltä miksi he tekivät niin? Toisaalta ei se vastaus mua varmaan hyödyttäisi mitenkään ja ehkä nämä ihmiset eivät tiedä itsekään vastausta. Voiko kiusaamiselle olla aina tietty syy? Voiko olla mahdollista, ettei todellista syytä tulla koskaan saamaan selville ja tämä lumipalloefekti on toistaiseksi tuntemattomasta syystä lähtenyt pyörimään? Sitä en tiedä itsekään, mutta jälkeenpäin näin uteliaana ihmisenä haluaisin tietää, mikä sai joidenkin ihmisten ajautumaan tekoihinsa. Välillä saatan olla pienesti katkera heille vieläkin, mutta toisaalta pitää ajatella myös omaa nykyistä tilannettani, jolloin katkeruuden tunteet helposti unohtuvat.

Kiusaamisen kokemukset eivät itse asiassa ulottuneet pelkästään kouluun, vaan jopa aikaisempaan aikaan. Olin ennen koulua paikallisessa seurakunnan päiväkerhossa. Siellä oli kyllä ihan kivaa noin muuten, mutta jo silloin sain kohdata epämiellyttävää kohtelua. Mulle saatettiin ilmoittaa yhtäkkiä, etten saa liittyä mukaan toisten leikkiin, jolloin jouduin leikkimään jossain syrjässä yksinäni. Sen lisäksi tekemistäni, ilmeitäni ja eleitäni matkittiin. Satuin joskus myös kuulemaan toisella korvalla, että osa porukasta myös kuiski keskenään jotain muhun liittyvää. Olin aina porukan "pikku-Elina" ja termiä inhoan vieläkin. Osasin jo tuolloin yhdistää tuon käytöksen siihen, että minussa itsessäni oli jotain vikaa. Vai oliko sittenkään? Tajusivatko muut jo silloin, että olen erilainen negatiivisessa valossa? Liikuin silloinkin jo omalla tavallani, mutta en kiinnittänyt siihen itse huomiota. Ilmeisesti muut kiinnittivät ja ottivat silmätikuksi. Tosin olin jo silloin arka ja hiljainen, joka saattoi myös olla osasyynä tuohon käytökseen. Olinko itse uhri vai aiheutinko itse kiusaamiseni? Sitä ei luultavasti koskaan saada selville.

Sain olla ala-asteen alkupuolen suhteellisen rauhassa. Toki välillä naureskeltiin mun sanomisille, tekemisille ja reagoinnille. Se on suhteellisen normaalia, ainakin itseäni näin jälkeenpäin naurattaa jokaisesta vähästäkin kovasta äänestä hyppiminen kattoon tai itkeminen siitä, jos olin unohtanut tehdä läksyt. Yritinkin olla ala-asteella "hauskuuttaja", siinä välillä onnistuen. Pidin erityisesti luokan edessä esiintymisestä ja kirjaesitelmien pidosta. Salaa hykertelin varsinkin silloin, kun opettaja käski koko muun luokan väsäämään samanlaisen esitelmän. En ollut vahingoniloinen, vaan jopa hieman yllättynyt. En silloinkaan toivonut kenellekään pahaa tai mitään vastaavaa. Pidin siitä, että sain esittää muille omia tekstejäni ja kertoa suosikkiasioistani eli luokan eteen ajoi puhdas esiintymishalu. Siitä voi olla montaa mieltä, että oliko se toiminta luonnollista vai "huomiohuoraamista". Kuitenkaan luokkalaiset eivät pitäneet siitä, että kirjoittelin ja pidin esitelmiä tasaiseen tahtiin. Ainakin kaverit pyysivät rajoittamaan, koska siitä seuraisi lisää työtä muillekin. En rajoittanut, koska en halunnut tehdä niin. Ehkä olin itsekäs tai kerjäsin itse verta nenästä toiminnallani. Luultavasti tällä "huomiohuoraamisella" sain ärsytettyä suuren osan porukasta ja he alkoivat kiusata. En kuitenkaan tiedä koko totuutta enkä pääse kiusaajieni pään sisään katsomaan, mitä he ajattelivat minusta juuri silloin. Porukat olivat kuitenkin sitä mieltä, että osittain aiheutin liiallisella esiintymisellä itse kiusaamiseni. Heidän mielestään en ollut uhri, vaan syyllinen.

Kuudennella luokalla kaikki räjähti käsiin. Toki muutamat pojat nälvivät mulle jo sitä ennen, noin kolmannesta luokasta lähtien. Muistan elävästi, että eräs poika kirjoitti tussilla käteensä englanniksi vihaavansa minua ("I hate *sukunimeni*"). Se saattoi olla vitsi tai jotain muuta, mutta vieläkin muistan sen. En ehkä ymmärtänyt ottaa sitä huumorilla silloin, mutta nykyisin tuo tilanne huvittaa minua. Mua se ei haitannut, jos hän vihasikin, koska oma on asiansa. Se on ennemminkin sääntö kuin poikkeus, että yhden ihmisen aloittaessa kiusaamisen, voi loput porukasta lähteä helposti mukaan. Näin kävi minunkin tapauksessani. Ensin sen aloitti muutama poika luokaltani, jolloin suurin osa ihmisistä lähti mukaan. Toiselle puolelle puolustajiin jäi tasan kaksi ihmistä eli parhaimmat kaverini. He pysyivät rinnallani ja tukivat minua monessa tilanteessa.

Silloin, kun suurin osa luokasta kiersivät mut ainakin viiden metrin päästä, naureskellen aina silloin, kun joku sai kierrettyä mut kaikista kauimpaa, niin he rohkaisivat minua ja pysyivät rinnallani.

Silloin, kun koko luokka kiljui ja juoksi pakoon minun lähestyessäni heitä, niin he kulkivat mun vieressä tilanteen tullessa ja pysyivät rinnallani.

Silloin, kun kuvaamataidon tunnilla pojat tekivät tuolista esteitä, jotkut luokkalaisistani estivät mua pääsemästä eteenpäin ja pitivät ulko-ovea kiinni minun yrittäessä tulla ulos, niin eräs opettaja teki mulle tietä ja nämä puolustajat pysyivät edelleen rinnallani.

Pari ihmistä "kiusaajien" puolelta ihmettelivät suuresti, miksi ihmeessä he puolustivat minua. "Sehän on vähän outo ja erilainen", totesi eräs toiselle puolustajalleni. Puolustajani sanoi, että siksi hän puolustaa minua, koska haluaa olla kaverini ja hän itse haluaa pysyä rinnallani. Olen ikuisesti hänelle ja myös toiselle puolustajalleni kiitollinen. Kiusatun puolustaminen osoittaa suurta rohkeutta ja päättäväisyyttä erottua kiusaajien joukosta. Omasta mielestäni kiusattuja pitäisi puolustaa enemmän, vaikka siinä olisi riski joutua itse kiusatuksi. Kiusatut tulevat olemaan erittäin kiitollisia heitä puolustaneille ihmisille, vaikka he eivät sitä siinä tilanteessa osoittaisikaan. Kiitollisuus tulee ihan varmasti ilmi jossain tilanteessa jollain tavalla.

Porukat eivät uskoneet millään, kun kerroin heille kiusaamisesta. Ei edes silloin, kun olin itse hyvin ahdistunut tilanteestani. Heidän mielestä kuvittelen kaiken eikä se voi olla totta. He sanoivat esimerkiksi "sä olet niitä esitelmiä tehnyt ja ollut esillä liikaa, sä itse oot syyllinen tähän". He uskoivat vasta silloin, kun toinen puolustajistani kertoi, mikä tilanne todella on. Sen jälkeen porukat ottivat yhteyttä opettajaani ja vaativat tilanteen pysäyttämistä ennen kuin itse olen lopussa. Opettaja otti puhutteluun lähestulkoon koko luokan. Tämän jälkeen kiusaajani olivat mitä ilmeisemmin näreissään, mutta jättivät mut hiljalleen rauhaan. Yläasteelle mennessä myös järjestettiin tilanne niin, että pahimmat kuisaajani joutuivat eri luokille. Pidin sitä erittäin hyvänä juttuna ja sain vihdoinkin olla rauhassa. Kuitenkin yläasteella vielä silloisen luokkani pojat kiersivät mua vähän aikaa kauempaa ja rinnakkaisluokalla olleet entiset kiusaajani huusivat "tuolta tulee rutto!". Pystyin jo ottamaan tuon kaiken huumorilla ja sain olla lopun peruskoulusta ja lukiosta rauhassa kiusaamiselta. En silti sano olleeni voittaja, koska omat vaikeudet tulivat ilmi vasta lukiossa.

Miten kiusaamiseni vaikutti silloin ja miten se vaikuttaa nykyään? Ala-asteen lopulla ja yläasteella kiusaamiskokemukseni vaikuttivat paljon enemmän. Olin silloin ahdistunut tilanteestani. Mietin usein, että olinko tehnyt heille jotain pahaa tai onko minussa jotain vikaa. Mulla oli huono itsetunto jo oman liikuntarajoitteeni takia eikä sitä todellakaan parantanut kaukaa kiertäminen, esteiden teko tai kiljuen pakoon juokseminen. Niihin aikoihin itsetuntoni laski merkittävästi ja se vaivaa mua edelleen. Välillä nykyäänkin ajattelen, että minussa on jotain vikaa ja kukaan ei pidä minusta tällaisena. Itsetunnon lasku vaikutti myös siihen, että jo ennestään arka ja hiljainen tyttö muuttui entistä aremmaksi ja varutuneemmaksi ihmisten keskuudessa. Mulla ilmeni myös oireita sosiaalisten tilanteiden pelosta, koska en uskaltanut lähestyä ihmisiä ja jopa puhelimella soittaminen kenelle tahansa tuotti tuskaa. Olin enimmäkseen yläasteella ja varsinkin lukiossa yksin, koska lukiossa kaverini olivat rinnakkaisella luokalla ja he lähenivät. Sain myös kuulla, että toinen heistä oli osallistunut kiusaamiseeni tuolloin kuudennella luokalla ja suhtautumiseni häneen alkoi muuttua. Eräänä päivänä meidän riidellessämme annoin tulla monen vuoden kaunat ja katkeruudet suoraan hänen silmiensä eteen. Hän oli monesti käskenyt minun antaa olla ja unohtaa kaikki nuo kokemukset. Miksi helvetissä unohtaisin niin ison asian, joka on vaikuttanut mun elämään hyvin pitkään tapahtuman jälkeenkin? Hyvä muiden on sanoa, koska se ei ole niin yksinkertaista. Nykyään emme ole enää edes väleissä ja voin sanoa, että niin on parempi.

Hain myös noihin aikoihin hyväksyntää ihmisiltä. Itsetuntoni ollessa heikko ja ihmisarvoni alempana kuin nolla, ajattelin muiden ihmisten hyväksynnän parantavan sitä. Hyväksynnän hakeminen paransi itsetuntoa hetken, mutta koki kolauksen aina hylkäämisen hetkellä ja varsinkin silloin, jos hylkääjänä oli mies. Nykyisin koko ajan kerään ja vahvistan itsetuntoani, vaikka huono se edelleen on. Itsetuntoa parantaa opiskeleminen journalistiksi ja avopuolisoni, joka välittää minusta juuri tällaisena. Enää mun ei tarvitse hakea keneltäkään hyväksyntää, vaikka aina välillä mietinkin uusiin ihmisiin tutustuessani, mitä he ajattelevat minusta. Suuri kohennus itsetunnolleni oli muutto pois kotikaupungista Lahteen, jonka jälkeen elämäni on sujunut paremmin kuin hyvin. Siihen ovat syynä siellä tapaamani ihmiset ja se, että minut hyväksyttiin omana itsenäni. Minun ei tarvinnut piiloutua suojamuurini taakse ja näytin siellä, millainen ihminen todella olin. Koin, että synnyinkaupungissani se ei ollut mahdollista juuri pienten piirien ja kiusaamistaustani takia. Lahdessa olin vapaa ja niin olen nykyäänkin eli täysin oma itseni!

Häivähdys sosiaalisten tilanteiden pelosta on mukana edelleen, koska joissain tilanteissa lähestyessäni tuntemattomia ihmisiä mun pitää kerätä itseni, että tekisin hyvän vaikutuksen. Jos tämän takia minusta ei koskaan tule journalistia tai hyvää ihmistä, niin epäilijät saavat haistattaa pitkät. Mulla on koko elämä aikaa tulla paremmaksi, kehittää itsetuntoa ja rohkaistua. Se vain vaatii aikaa. Onneksi käyn nykyisin myös terapiassa, jossa saan käsitellä menneisyyttäni, tulevaisuuttani ja puhua asioista maan ja taivaan väliltä. Sen avulla suuntaan kohti parempaa tulevaisuutta ja käännän menneisyyden kokemukset vahvuuksiksi.

Miksi juuri minua kiusattiin? Se on erittäin hyvä kysymys. Se on kysymys, johon en luultavasti koskaan saa vastausta tai kiusaajat eivät vain tiedä sitä itsekään. Se voidaan kuitata lauseella "se vain tapahtui". Ei voi tarkalleen ottaen sanoa, miksi kohde olin juuri minä. Veikkaan, että yksi syy siinä saattoi olla tietynlainen erilaisuus. Olinhan ainoa liikuntarajoitteinen luokalla, jossa kaikki muut olivat "terveitä". Sain ehkä joissain asioissa erikoiskohtelua rajoitteeni takia. En olisi välttämättä nykyisin ajateltuna tarvinnut erityiskohtelua, olenhan normaali ihminen siinä missä muutkin. Olisin halunnut, että mua olisi kohdeltu tasavertaisesti muiden kanssa ilman mitään bonuksia. Kaikkea ei kuitenkaan voinut pistää rajoitteen ja mahdollisen erityiskohtelun piikkiin, vaan myös käytökselläni oli osuutta asiaan jopa enemmän. Rajoitteeni lisäksi tietenkin tekemiseni ja muunlainen käytökseni näkyi yhtä paljon ulospäin.

Toinen syy saattoi olla runsas esiintymishaluni ja näyttämisen halu muille, että olen jossain asiassa hyvä. Pidin esillä olemisesta ja esiintymisestä ja salaa hykertelin opettajan idealle laittaa koko luokka tekemään samantyylisen esitelmän kuin minä. Samalla se luultavammin ärsytti muita, jolloin lumipallo lähti pyörimään. Siitä on sitten helppo lähteä yhden ihmisen johdolla osoittamaan mieltä, koska siinä oli selkeästi kaksi painavaa syytä kiusaamiselleni. Ryhmässä kokee tiettyä painetta ja "velvollisuutta" toimia samalla lailla kuin muut. Sanonta "joukossa tyhmyys tiivistyy" on erittän hyvä kuvaamaan tätä. Mikäli joku ei toimi joukon mukaan vaan asettuu puolustamaan kiusattua, saattaa hän siitä hyvästä joutua itsekin kiusatuksi. Tällöin astuu esiin puolustajan päättäväisyys ja empaattisuus asettua kiusatun asemaan ja rohkeasti olla hänen puolellaan. Kummat ovat sitten oikeasti rohkeita; kiusaajat, jotka menevät joukon mukana viattoman tai viallisen kimppuun vai kiusatun puolustajat, jotka omalla toiminnallaan suojaavat kiusattua ja rohkaisevat häntä olla välittämättä kiusaajista? Itse sanoisin, että vaatii suurempaa rohkeutta asettua puolustajiksi, koska se on erittäin helppoa mennä muiden kuisaajien mukana aiheuttamaan pahaa mieltä yhdelle tai useammalle ihmiselle. Kiusatun puolustajilla on juuri sitä oikeaa asennetta!

Kolmas syy saattaa myös olla kiusaajien oma sisäinen paha olo, omat ongelmat kotona/koulussa tai heidän egonsa pönkittäminen. Se on varmasti helvetin coolia, että pystyy aiheuttamaan toisella pahaa mieltä vain sen takia, että oikeasti itsellään on vaikeaa. Cooliuden huippu on valita uhriksi jo valmiiksi erilainen, heikko ja puolustuskyvytön ihminen tietäen, ettei hän kuitenkaan pysty puolustamaan itseään, sano vastaan tai tee jotain asian pysäyttämiseksi. Kiusaajat ovat varmaan erittäin ylpeitä toiminnastaan, saatte kymmenen pistettä ja kaksi papukaijamerkkiä tästä! No ei nyt ihan, mutta joillakin on tarve purkaa se oma paha olo johonkin toiseen, joka ei ole syypää siihen mitenkään. Ehdotan, että ensin kiusaajien kannattaisi selvittää ne omat ongelmansa ja vaikeutensa ennen kuin purkavat niitä täysin syyttömiin. Järkevämpää on myös etsiä joku muita vahingoittamattomampi keino siihen egonsa pönkittämiseen, vaikka haalia lisää itsetuntoa, opiskella kunnolla tai etsiä sellaista seuraa, jossa ei tulisi mieleen kiusata ihmisiä. Mikäli nämä keinot eivät riitä, suosittelen kaikkien kiusaajien hakevan apua mahdollisiin ongelmiinsa ennen kuin on liian myöhäistä. Ensin pitää kuitenkin tunnistaa ongelma ja se, mistä se johtuu ja herätä myös siihen todellisuuteen, että itsekään ei ole täydellinen. Vasta sen jälkeen sen selvittäminen on helpompaa ja kenenkään muun itsetunto tai osa kertaluontoisesta elämästä ei tuhoudu.

Onko hyvä kostaa kiusaajille mitenkään? Jokainen tekee toki miten parhaaksi näkee, mutta itse en ainakaan lähtisi kostamaan mitenkään negatiivisesti. Siinä alentuu samalle tasolle kuin kiusaajatkin. Kosto on aina kaksipiippuinen juttu eli toisaalta siinä saattaa hetkellisesti hyvän mielen itselleen ja näpäyttää kiusaajia. Toisaalta kosto saattaa heittää lumipallon uudelleen pyörimään ja silloin kiusaajat ovat voittajia, kun huomaavat sun reagoineen heidän tekemiseen. Mikäli haluaa näyttää kiusaajille päässeensä yli tapahtumista, on olla välittämättä kiusaajien teoista ja elää ylpeästi omaa elämää eteenpäin. Toinen hyvä keino on elämässä menestyminen. Koen, että itselleni juuri tämä jälkimmäinen keino tehoaa paremmin, vaikka en halua niinkään kostaa kenellekään menneistä tapahtumista. Haluan itse menestyä ja kääntää menneisyyden osaki elämää eli vahvuuksiksi. Opiskelen Turussa journalismia eli unelma-alaani, mulla on rakastava avopuoliso, ystäviä ja olen onnellinen tällä hetkellä. Käyn vieläkin välillä läpi vanhoja asioita, mutta sen on tarkoitus haihduttaa ne hiljalleen pois. Koen, että menestymällä ja rakentamalla onnellista elämää, voin näyttää kiusaajilleni päässeeni yli tapahtumista. Olen tajunnut nyt, että kiusaajille katkeroituminen ei kannata. Koen, että "kaikella on tarkoitus" eli menneiden tapahtumien on tarkoitus opettaa mulle jotain. Kiusaamiskokemukset ilmeisesti opettivat mulle sen, että kaikki ihmiset eivät ole niin hyväntahtoisia miltä näyttävät. Hyvä opetus voisi olla se, että rankoistakin kokemuksista voi selvitä ja suunta on vain ylöspäin.

Miksi kerron muille kokemuksistani? Koen, että mun on hyvä kertoa asioista, joista on helppo vaieta tai jättää huomiotta. Mun kokemukset myös voivat toimia vertaistukea saman kokeneille tai samassa tilanteessa aiemmin olleille. Haluan myös välittää tekstilläni ohjeen, että kiusaamiseen pitäisi puuttua enemmän. Jokainen pysäytetty kiusaamistilanne ja jokainen kiusatun puolustaja lisää, on askel parempaan yhteiskuntaan. Kenenkään ei pidä sietää kiusaamista eikä kenenkään pidä joutua kiusaamisen kohteeksi. Oli ihminen sitten laiha, tukeva, tumma, vaalea, pitkä, lyhyt, uskonnollinen, ateisti, vammainen tai eri kulttuurin edustaja, kaikkia heitä pitää kohdella samanarvoisina. Jokainen ihminen on arvokas sellaisena kuin se on ja ihmisten erilaisuutta pitää oppia sietämään. Ihmisten kanssa on tultava toimeen. Vaikka et pitäisikään jostain ihmisestä, niin pidä se ihan omana tietonasi ja oman pääsi sisällä. Silloin kukaan toinen ei pahoita mieltään. Älä mielellään puhu toisen ihmisen selän takana pahaa, koska levinneet juorut ja väärät tiedot saattavat aiheuttaa kiusaamisen. Mielipiteitä saa ja on hyväkin kertoa, mutta kerro edes asiallisesti ja mahdollisimman hienovaraisesti, ettei toinen loukkaannu. Vanha sanonta kuuluu, että "kohtele muita niin kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan" ja se on hyvä sanonta kuvaamaan juuri tätä tilannetta. En sano, että kiusaamista saisi kokonaan kitkettyä maailmasta, mutta jokaisella teolla on merkitystä. Jokainen puolustaminen tai kiusaamiseen puuttuminen vie tilannetta parempaan suuntaan.

En tiedä, olinko itse syyllinen kiusaamiseeni, mutta en halua pitää itseäni marttyyrina. Tällä tekstillä en halua esittää coolia enkä mitään muutakaan tai paikata vanhoja haavojani. Tämä on kertomus kokemuksistani ja vertaistuki muille. En syyllistä kiusaajia millään tavalla, en kanna kaunaa enkä halua kostaa heille. En hae sääliä tai ole "huomiohuora". Ja tärkein, en ole velvollinen todistamaan kenellekään yhtään mitään. Mikäli tämä teksti on täyttä paskaa, olen keksinyt kaiken tai olen väärässä, niin mielipiteeseen on oikeus. Toisaalta olisi mielenkiintoista kuulla, miten kiusaajat näkevät tämän tilanteen eli näkevätkö he itseään syyllisenä tähän vai vierittävätkö he syyn mun niskoilleni. Tuskin saan sitä koskaan selville enkä odotakaan kiusaajiltani minkäänlaista anteeksipyyntöä. Ehkä tämän oli tarkoitus tapahtua, ehkä minä olin vain helpoin saalis kiusaajilleni. Mene ja tiedä. Toisaalta minua ei enää edes kiinnosta, koska elämäni on nykyään hyvällä mallilla. En kuitenkaan ole ketään parempi, samalla arvoasteikon tasolla me kaikki olemme.

Ihailen itse erityisesti turkulaista Nette Aroa, joka teki kiusaajilleen puhuttelevan videon kokemuksistaan. Ihailen myös muita ihmisiä, jotka kertovat rohkeasti kokemuksiaan koulukiusattuna olemisesta. En usko, että he hakevat kokemuksillaan huomiota vaan haluavat puhtaasti kertoa tilanteestaan. Miksi ajatellaan niin herkästi, että rankoista asioista avoimesti kertovat ihmiset hakisivat huomiota kokemuksillaan? Meidän tilanteita ei voi kuitenkaan verrata mitenkään, koska olemme kokeneet niin eri asioita. Kenenkään kokemuksia ei pidä kuitenkaan vähätellä tai halveksua, koska jokainen kokee tilanteet yksilöllisesti. Esimerkiksi monet olisivat mun tilanteesta: "lol, ethän sä oo kokenut mitään, mitä sä siinä vikiset?" tai "mä oon kokenut paljon pahempia asioita, mitä sä valitat?". Mikäli joku viitsiikin sanoa toiselle noin vähättelevästi, niin häneltä puuttuu täysin tilannetaju. Ei se ole mittari, kuinka paljon tai kuinka pahoja asioita on kokenut. Yhtä kiusaamista se on kuitenkin, oli sitten kiusattu lievemmin tai vakavammin. Sekä henkinen että fyysinen kiusaaminen on yhtä paljon kiusaamista. Yhtä loukkaavaa on pahaa tarkoittavat sanat kuin käsiksi käyminen. Molemmat ovat yhtä vakavia ja molemmat tilanteet loukkaavat kiusattua. Ja molemmista tilanteista voi selvitä voittajana!

Menneet ovat tässä tilanteessa menneitä ja on aika siirtyä elämässä kohti uusia seikkailuja. Uskon, että omat kokemukseni joskus vahvistavat mua ja pystyn näkemään ne eri valossa. Toivon kuitenkin kiusaajilleni kaikkea hyvää ja menestystä, ainutkertaista elämää ei pidä kuluttaa katkeruuteen.

Oletko sinä kokenut koskaan koulukiusaamista?
Miten sun mielestä koulukiusaamiseen pitäisi puuttua vai pystyykö siihen puuttumaan?

16. toukokuuta 2013

MY SWEET DESIRE

Aikaisemmassa tekstissäni käsittelin pahoja tapojani eli mistä tavoistani voisin luopua. Nyt käännetään näkökulma päälaelleen ja kerron asioista, joista en niin helposti halua luopua. En tiedä, voisinko näitä nyt ihan addiktioiksi sanoa, mutta ne ovat mulle sen verran suuri osa elämää, että ajattelin niistä tärkeimmät asiat listailla ylös eli näistä en luopuisi ellei aseella uhattaisi.

KAHVI. Tämä on se ehdoton asia, jota mun on pakon edessä saatava joka ikinen aamu. Mä en ole todellakaan mikään helpoin tapaus aamuisin ja ensimmäinen tunti heräämisen jälkeen menee usein zombiena. En ole muutenkaan ylipirteä aamuihminen, joten mun kanssa ei kannata kommunikoida aamuisin kovin paljoa tai vastauksena voi saada takaisin epämääräisiä murahduksia. Jos mulle haluaa sanoa huomenta ystävällisen vastauksen toivossa, kannattaa kantaa yöpöydälle tai mun naaman viereen kupillinen kahvia, mutta kahvinkeittimen ääni ajaa hyvin saman asian. "Kofeiininarkkis" on mun nimitys itselleni, ilman kupillista mustaa ihmejuomaa päiväni ei ala hyvin tai se saattaa jossain vaiheessa kääntyä jäätävän päänsäryn puolelle. 

Muistan sen päivän, jonka jälkeen aloin juoda kahvia. Se oli ensimmäisissä kesätöissäni vuonna 2009. Aiemminhan join melkein pelkästään kaakaota, koska teestä tuli mulle joka kerta ihmeellisen huono olo. Kuitenkin halusin kaakaon tilalle jonkun muun juoman, joka olisi vaihtoehtona myös muualla. Yleensä kysytään "Otatko kahvia, teetä vai mehua?", niin olisi vähän mielenkiintoista vastata "ei, mä juon kaakaota!". Kahvia maistoin ensimmäisen kerran töideni kahvitauolla ihan uteliaisuuttani, tosin lisäsin kahvini joukkoon silloin vettä, koska en tiennyt oliko missään maitoa. Maku oli ihmeellinen, ei paha muttei erityisen hyväkään. Se kuitenkin piristi mua sen verran, että jaksoin tehdä loppupäivän hyvin töitä. Tajusin tuolloin, että ehkä kahvista voisi tulla kaverini töissä. Siitä lähtien aloin ottamaan aina veden sijasta kahvia tauoilla. Löysin jopa sen kadoksissa olleen maidon, mutta jo siitä maitopurkista hieman juotuani mulle kerrottiin, että olen juonut pomoni maitopurkista.  Sellaista sattuu ja kuljetin mukanani sen jälkeen oman maitopurkkini. Join ennen kahvini maidolla ja kahdella sokerilla, mutta nykyisin olen jättänyt kahvista "turhat sokerit" pois.

Ennen kahvia olin vähällä jäädä koukkuun energiajuomiin. Energiajuomien litkiminen alkoi lukioaikoina. Viimetipan hiihtäjänä luin kokeisiin yleensä myöhään iltaisin ja tarvitsin sillin jotain, joka pitäisi mut hereillä. Muistan äitini tuoneen mulle energiajuomaa ensimmäistä kertaa. Se maistui yllättävän hyvältä ja piti mua hereillä. Kuitenkin seuraavana yönä en saanut lähes ollenkaan nukuttua ja pelkäsin kuolevani. Kuolemanpelko johtui luultavasti energiajuoman vaikutuksesta sydämeen kiihdyttävästi. Saatoin kahvin rinnalla myöhemminkin hankkia Batterya tai muuta energiajuomaa, koska ne maistuivat mun suuhun hyvältä. Silti nykyisin oon vähentänyt energiajuomia ihan siitä syystä, että ne sisältävät lähestulkoon pelkkää sokeria ja väriaineita. Satuin kerran näkemään dokumentin, mitä energiajuomat todella sisältävät. Ihan saman asian ajaa, kun joisi Coca-Colaa tai kahvia erittäin monella sokeripalalla. Hampaita suojellakseni litkin mielummin kahvia, vaikka hampaat värjäytisivät ihanan tummiksi! Kahvikissa olen luultavasti koko loppuelämän!

TREENAUS. Elämäni toinen intohimoni, vaikka se on tässä koulukiireiden keskellä vähän taka-alalle jäänyt. Kirjoitin aiemmin kokonaisen tekstin elämäntavastani, koska halusin kertoa enemmän rakkaasta harrastuksestani. Koen sen vieläkin itselleni rakkaana, vaikka olen kiinni nykyisin enemmän kouluprojekteissani kuin Triviumilla. Laiskuutta? Ehkä on tai sitten ei ole, mutta olen tietoinen, että tässä vaiheessa kevättä isommat projektit tulevat kuvioihin ja haluan panostaa niihin. "Aina ehtii treenata" ja "Laiska keksii selitykset" ovat mun mielestä myös osuvia sanontoja ja osittain kuittaan kummatkin. Toisaalta saattaa ilmetä laiskuutta, koska helposti olen valmis siirtämään treeniä aina seuraavalle päivälle. Välillä mulle tulee sellainen olo, että onko järkeä käydä salilla, kun en omasta mielestäni kehity lainkaan. Onko se sokeutta vai kärsivällisyyden puutetta? Luultavasti kumpaakin.

Haluaisin asettaa itselleni kunnon tavoitteita treenaamiselle, koska sitten saisin itselleni lisämotivaatiota treenilleni. Treenata voi toki omaksi ilokseen ja ilman varsinaisia tavoitteita, mutta sitten ainakin mulla treenaamisesta katoaisi pohja. Itse tarvitsen päämääriä, mitä kohti mennä. Motivoin itseäni lukemalla treeni- ja fitnessblogeja sekä haen niistä inspiraatiota. Toisaalta haluaisin itselleni treenarin ja eräänlaisen "piiskurin", joka tarkkailisi treenaamista ja kehittymistäni. Se olisi mulle hyvänä apuna varsinkin silloin, kun motivaationi alkaisi laskea. Pahimmillaan motivaationi on vaarassa juuri silloin, kun koulussa on etäviikkoja tai isoja projekteja. Uskon kyllä, että motivaationi tulee parantumaan jossain vaiheessa. Stressaantuneena mieli halajaa treenaamaan, mutta liian stressaantuneena treenaamisesta ei tule mitään. Onko ehdotuksia, miten saisin motivaatiota pidettyä yllä?

Treeni- ja fitnessblogien lisäksi mua motivoi treenaamiseen liittyvä materia, erittäin hyvänä esimerkkinä treenivaatteet. Parhaimmat treenivaatteet ovat värikkäitä ja käytännöllisiä eli ovat hyviä päällä ja kestävät kulutusta. Niiden pitää myös olla myös "mun näköisiä". Toki kukaan ei salilla esittele vaatetustaan, mutta hyvät treenikamat boostaavat lisää energiaa treeniin.

KIRJOITTAMINEN. Kirjoittaminen on kulkenut mun elämässä mukana pitkään. Se on mulle intohimo, välillä terapiaa ja useimmiten hieno harrastus. Tulevaisuudessa se on myös ammattini. Olen kirjoittanut ensimmäisiltä luokilta asti tarinoita ja muuta fiktiivistä tekstiä. Suunnittelin nuoruudessa, että kirjoittaisin joskus oman kirjan. En kuitenkaan niin koskaan tehnyt ja ihan hyvä niin. Toisaalta kuitenki houkuttaisi elämäkerran kirjoittaminen, ihan vertaistueksi muille ihmisille. En tiedä, teenkö niin koskaan, mutta aika sen näyttää. 

Kirjoittamisessa parasta on se, että saa purkaa omia ajatuksiaan ylös. Toisaalta samalla ajatuksia ylös rustaillessaan on hyvä, että voi saada ihmisissä aikaan erilaisia tunteita. On tekstejä, jotka ihastuttavat ja herättävät mielenkiintoa sekä on tekstejä, jotka ärsyttävät ja jakavat mielipiteitä. Haluaisin oppia joskus kirjoittamaan elävästi. Haluaisin olla teksteilläni vakuuttavampi ja saada kunnioitusta. Toki kukaan ei ole seppä syntyessään ja välillä itsestäni tuntuu siltä etten osaisi kirjoittaa lainkaan. Käytän useimmiten kummallisia sanoja tai ilmauksia. Hyvä kirjoitustaito ei todellakaan tee journalistia, sen olen sanonut jo moneen otteeseen. Enhän minä ole journalisti vielä moneen vuoteen, jos opiskelen vasta alaa. Vai olenko? Mikä sitten tekee hyvän kirjoittajan? Jos se en ole minä, niin kuka sitten?

Välillä tekee mieli kirjoittaa paha olo pois ja joskus kirjoitankin ihan terapiamielessä. Haluan saada tuolloin pääni tyhjäksi ajatuksistani, olivatpa ne sitten kuinka pahoja tahansa. Välillä sellaiset tekstit eivät ole sopivaa koko kansan silmille. Mikäli mulle tulee siitä parempi olo, niin se on hyvä asia. Parempi juttu se on kirjoittaa paha olo pois kuin olla itsetuhoinen, nimimerkillä kokemusta on. Blogi tai päiväkirja voi olla juuri se sopiva paikka kirjoittaa juuri "paha olo pois" ja sitä kyllä suosittelen lämpimästi ihan jokaiselle. En voi verrata kirjoittamista hengittämiseen, mutta vastaava elämää ylläpitävä mekanismi se raapustelu välillä mulle on. 

Olen maininnut kirjoittamisen useassa tekstissä, mutta pääosissa se on aivan ensimmäisessä  ja toimittajan haaveista kertovassa tekstissä.

PENKKIURHEILU. Kun musta ei koskaan oikeaa urheilijaa tullut, niin kulutetaan sitten sohvaa tai koripallokatsomon penkkiä ja katsotaan urheilua sitten "näköradiosta" tai kentältä. Hah hah, kyllä oli huono heitto! Tosiaan kyllä se penkkiurheilu aika vahvasti myös mun elämään kuuluu erityisesti koripallon muodossa. Sitä on silti hieman vaikea katsoa muuta kanavaa, jos koti tulee jaettua jääkiekkoa rakastavan miehen kanssa! Huomaan, että jääkiekon MM-kisojen aikaan saatan katsoa sivusilmällä matseja ihan innoissaan. Muuten mua ei kiinnosta mikään muu laji kuin koripallo.

Penkkiurheilu on hyvää viihdettä ja joskus mainio nollaamiskeino. Aina on mukavaa lysähtää sohvalle ja heittää aivot sohvan taakse koripallomatsin ajaksi. Toisaalta onhan se hyvä heittää aivot jonnekin siellä koripallokatsomossakin. Penkkiurheiluharrastuksesta saa kiittää yksinomaan porukoita. Aikoinaan isäni pyöri koripallopiireissä enemmänkin, joten häntä saa positiiviselta kannalta syyttää. Silti en ole niin urheiluihminen kuin he, jotka elävät koripallon kanssa ja pelaavat lajia. Onko penkkiurheilu ja jonkin lajin seuraaminen edes harrastus? Omasta melestäni se voi olla yhtä harrastus kuin lajin pelaaminen konkreettisesti. Yhtä sisällä siinä pelitilanteessa voi olla sekä kentällä kuin katsomossa. 

Miksi juuri koripallo penkkiurheilulajina? Suomi on suurimmaksi osaksi jääkiekkokansaa, joten tietyltä kantilta katsottuna oranssin pallon heittely on marginaaliluokkaa. Miksi? Sen huomaa eritoten koripallon suuresta uutiskynnyksestä, joka ylittyy vasta silloin, kun tapahtuu jotain erittäin positiivista tai negatiivista. Tilanne vaatisi lajin markkinointia ja enemmän menestyjiä. No mitä minä kerron tästä enempää, on koripallolle oma tekstikin. Silti mä liputan isosti Susijengin puolesta, terveisin "melkein koripallon kävelevä sanakirja". 

HYVÄNTEKEVÄISYYS. Sana, joka on ollut mulle erittäin rakas muutaman vuoden. Hyväntekeväisyys ei merkitse mulle hyvän omatunnon hankkimista rahalahjoituksilla/vapaaehtoistyöllä vaan puhtaasti auttavan käteni/pienen osan rahoistani tarjoamista hyvään tarkoitukseen ja heikommassa asemassa oleville ihmisille. En tiedä, olenko muuten vaan heikko, tunteellinen ja kertomusten vietävissä. Hyväntekeväisyysasiat koskettavat mua itseä syvästi, koska olen ollut aikonani itse asemassa, jossa olen tarvinnut apua. En voi kuitenkaan sanoa olevani parempi ihminen, en todellakaan. Hyväntekeväisyystoiminta ei sinällään tee kenestäkään ihmisestä parempaa. Ainoastaan olen hyväntahtoinen ja liian kiltti. 

Miten hyväntekeväisyys näkyy mun elämässä? Sanotaan näin, että se on näkynyt ennen enemmän. Noin vuoden verran toimin kansainvälisen hyväntekeväisyysjärjestö PLANin kummitoiminnassa ja tuin sitä toimintaa tietyllä summalla kuukaudessa. Jouduin lopettamaan puhtaasti taloudellisista syistä, kun lähdin opiskelemaan Lohjalle. Silti tunsin sen toiminnan olevan tärkeää. Mulle on sanottu, että hyväntekeväisyystoiminta on päältäpäin ruusuista, mutta ruusunpunaisten lasien takana on todellisuus jotain ihan muuta eli hyväntekeväisyysrahat eivät menisi oikeaan kohteeseen. Se voi olla tottakin, vaikka vakuuttelut on toista, mutta kuinka monta tutkimusta asiasta on tehty? Väritetäänkö todellisuutta tarkoituksella, että saataisiin ihmisiltä rahat pois? Se olisi mielenkiintoista tietää, että olemmeko me kaikki hyväntekeväisyystoiminnassa mukana olevat niin naiiveja ja sinisilmäisiä vai saadaanko hyväntekeväisyydestä kerätyillä rahoilla oikeasti jotain hyvää aikaan? Mene ja tiedä!

Mulle erittäin tärkeä hyväntekeväisyyskohde on kuitenkin Lastenklinikoiden Kummit. Suomalainen järjestö, joka tukee Suomen lastenklinikoita ja siellä hoidossa olevia pieniä potilaita. Itsekin olen elänyt Helsingin Lastenklinikalla ensimmäisestä vuodesta suurimman osan ja vieraillut siellä moneen otteeseen sen jälkeenkin, joten juuri tuo takia Kummit ovat hyvinkin tärkeä hyväntekeväisyyskohde mulle. Silti Suomessa pitäisi keskittää hyväntekeväisyyttä kaikille elämän osa-alueille, kuten varmasti jo tehdäänkin. Lapsien lisäksi nuorille, aikuisille ja vanhuksille tasapuolisesti. Hyvää voi tehdä vapaaehtoisesti myös esimerkiksi auttamalla läheisiään pienillä teoilla eikä siihen tarvita silloin edes rahalahjoitusta.

ASENNE. Se on se mun juttuni. Jokaiselta löytyy asennetta ja jokainen näyttää sen eri tavalla. Mä haluan näyttää asenteeni tietyissä tilanteissa ja useimmiten näytän sen juuri silloin, kun ei saisi. Asenne merkitsee mulle tapaa suhtautua asioihin ja elää elämää. Haluan elää elämäni täysillä, koska siihen on ainutkertainen mahdollisuus ja haluan kirjoittaa nimeni historiaan. Sitä en vielä tiedä, miten sen tulen tekemään vai teenkö ollenkaan. Haluan ihmisten muistavan mut sellaisena, joka eli asenteella loppuun asti. Toisaalta haluan tietyissä tilanteissa hieman herättää myös pahennusta, mutta useimmiten olen liian hyväntahtoinen siihen. En halua välittää enää siitä, mitä ihmiset ovat musta mieltä, koska en kuitenkaan voi miellyttää kaikkia. Olen sitten muiden silmissä millainen tahansa, aina löytyy joku, joka ei pidä musta tai asenteestani.

Asenne liittyy myös opiskeluun, koska mulla on tavoitteita ja halua tehdä asioita tietyllä tavalla. Haluan suoritua opiskelustani mahdollisimman hyvin ja saada aikaan hyvää jälkeä. Se merkitsee myös tietyllä asenteella toimimista. Haluan jo opiskellessani tehdä asiat hyväksi katsomallani tavalla, noudattaa eettisyyttä ja edistää oikeudenmukaisuutta. Se tuntuu vaan oikealta tavalta toimia. Haluan samalla oppia tekniikoita ja asioita enkä pelkästään suoriutua töistäni. Haluan, että jokaisesta työstäni opin jotain, koska uskon sanontoihin "kaikella on tarkoitus" ja "asioilla on tapana järjestyä". Haluan valita myös töihini sellaisia aiheita, joista haluan henkilökohtaisesti puhuttavan enemmän. Koen, että mulla on "velvollisuus" nostaa vaiettuja tai vähemmän puhuttuja asioita ihmisten tietoon.

Asenne liittyy myös mun mielipiteisiini, joka on kytköksissä myös opiskeluihini. Haluan sanoa mielipiteeni asioista, jotka ovat jääneet vähemmäle huomiolle tai vaiennettu täysin. Haluan edistää myös tasa-arvoa. Haluan antaa niille ihmisille mahdollisuuden sanoa mielipiteensä, jotka eivät ole sitä syystä tai toisesta saaneet. Haluan sanoa suoraan, mitä itse ajattelen. Suoraan sanominen koskee kaikkea. Kuitenkin siinä tulee ottaa huomioon se, ettei syyllisty herjaukseen tai kunnianloukkaukseen mielipiteidensä tai muunlaisen sanomisensa takia. Mielipiteensä voi sanoa myös asiallisesti ja se on juuri sitä oikeaa asennetta. Väärän asenteen puolelle menee tahallinen loukkaaminen ja haukkuminen, kuten myös kaikki asiaton materiaali. Tämä pätee niin blogeissa kuin tosielämässä. En tiedä menisikö kukaan todellisuudessa sanomaan samat sanat ihmiselle, mitä hän sanoisi internetissä nimettömänä. Veikkaan, että tuskinpa tai mistä sitä ikinä tietää. 

Suosittelen kaikkia elämään täysillä ja näyttämään juuri sen oikean asenteensa sopivassa tilanteessa. Jokainen määrittelee asenteensa itse. Elämme täällä kuitenkin vain kerran.


Löytyykö muilta asioita, joista ei haluta helposti luopua? 
Osuuko sun lista yhteen mun listan kanssa?

8. toukokuuta 2013

EI PAHALLA MUT TAHALLAAN

Nyt ajattelin ottaa kantaa yhteen asiaan. Se on asia, joka mua on mietityttänyt tässä elämässä jo hyvinkin pitkään. Tämä voi luultavasti saada aikaan jakautuneita mielipiteitä, niin positiivisia kuin negatiivisiakin. Se on vain hyvä, koska tämän tekstin on tarkoitus herättää keskustelua. 

Muistutan vielä, että blogin ja mielipiteiden ei ole tarkoitus loukata ketään, ne ovat kirjoittajan näkemyksiä. Haluan ilmaista itseäni teksteillä, tuoda julki ajatuksia ja herättää keskustelua. En pakota ketään lukemaan. Vaihda sivua, jos blogini ei miellytä. 

Ajattelin ottaa pihteihini aiheen nimeltä nuorten päihteidenkäyttö eli erityisesti alkoholin ja tupakan osalta. Rajaan näkökulmaa vielä ja otan kohteeksi alaikäiset eli alle 18-vuotiaat. Valitsen tämän näkökulman siitä syystä, koska kyseessä ovat juuri alaikäiset. Ajattelin aloittaa alkoholista. Suomessa on säädetty laki, joka määrittelee ettei alaikäisille eli alle 18-vuotiaille saa myydä alkoholia. Tämä ei kuitenkaan estä sitä, etteivät alaikäiset sitä alkoholia jostain kautta saisi. Alle kahdeksantoistavuotiaat voivat hankkia alkoholijuotavansa jokun täysi-ikäisen välittäjän tai "hakijan" kautta. Hakijana voi toimia kuka tahansa, esimerkiksi vanhemmat sisarukset, vanhemmat kaverit tai jopa ne omat vanhemmat. Tällöin nuori saa alkoholia käsiinsä pyydettäessä ja ensimmäiset alkoholikokeilut tulevat kuvioihin aikaisemmin. Ensimmäisten alkoholikokeiluiden pitäisi tapahtua turvallisessa ympäristössä ja tutussa seurassa. Tuollaisissa tilanteissa ympärillä olisi hyvä olla ihmisiä, jotka pitävät toisistaan huolta eivätkä jätä ketään yksin missään tilanteessa.

Miksi yhä nuoremmat juovat alkoholia? Syitä voi olla monia, mutta itse näen vahvimpana syynä sosiaalisen paineen. Nuori voi alkaa juoda siksi, koska "kaverit juovat". Eihän sitä halua olla toisten silmissä "tylsä" tai "nolo", jos ei juo. Samalla nuori voi esittää olevansa kova tai rohkeampi kuin muut ikäisensä, kun hän tarttuu alkoholipulloon nuorena. Soliaalisen paineen lisäksi alkoholinkäytön syynä voi olla tarve purkaa pahaa oloa. Ahdistuksen ja masennuksen keskellä ainoa keino nuorella saattaa olla tukahduttaa oma paha olo alkoholiin. Sosiaaliseen paineeseen liittyy myös se, että nuori saattaa tutustua uusiin ihmisiin juodessaan alkoholia ystäviensä kanssa joko kaupungilla tai kaverin kotibileissä. Alkoholin vaikutuksen alaisena saattaa rohkaistua ja mennä juttelemaan yäysin tuntemattomalle ihmiselle. Tosin humalassa saattavat estot muutenkin kadota ja nuori saattaa tehdä asioita, joita hän ei selvinpäin tekisi tai jotka kaduttaisivat seuraavana aamuna. Syynä saattaa myös olla kapinointi omia vanhempiaan tai yleisiä sääntöjä ja normeja vastaan. Silloin, kun nuoret "eivät saa" juoda alkoholia, he tekevät juuri päinvastoin eli juovat välittämättä muiden mielipiteistä. Se on kuitenkin tapauskohtaista eikä kukaan voi määritellä tiettyä syytä sille, miksi nuoret haluavat juoda yhä varhaisemmassa iässä. Kokeilunhalu, sosiaalinen paine, pahan olon purkaminen, kapinointi tai yksinkertaisesti se, että "kännissä on kiva olla".

Itse en näe mitään järkeä alaikäisten alkoholinkäytössä siitä huolimatta, vaikka nuorten päihteidenkäyttöä on ollut ja tulee olemaan aina. Suomessa on ihan tarkoituksella säädetty laki sille, mistä iästä lähtien saa ostaa alkoholia itse. Sen lisäksi alkoholin välittäminen alaikäiselle on rangaistava teko eli tällöin syyllistyy rikokseen. Lailla pyritään suojelemaan nuoria ja estämään, ettei nuorelle tulisi riippuvuutta alkoholista aikuisiälläkään. Nuoren kehittyvälle elimistölle alkoholi on vain haittatekijä ja esimerkiksi nuoren maksa ei pysty käsittelemään alkoholia niin hyvin kuin aikuisella. Alkoholilla on myös vaikutusta hormonitoimintaan, murrosiän viivästymiseen ja seksuaalisuuteen. Mikäli nuori päätyy harrastamaan seksiä humalassa, saattaa tilanteessa helposti ehkaisy unohtua ja nuori voi tulla raskaaksi tai saada sukupuolitaudin. Samalla raiskatuksi tulemisen mahdollisuus kasvaa humalatilassa. Liiallisella alkoholinkäytöllä saattaa aivojen toiminta muuttua tai jopa aivot vaurioitua, jolloin seurauksena voi olla muistin ja keskittymiskyvyn heikentyminen sekä ärtyneisyys. Samalla alkoholin sietokyky kasvaa ja on usein merkki alkoholiriippuvuuden syntymisestä jo nuorena. Samoin nuorena aloitettu juominen altistaa alkoholiriippuvuudelle myöhemmällä iällä. Nuorena aloitettu alkoholilla "läträäminen" vaikuttaa myös henkiseen ja fyysiseen kasvuun viivästyttäen sitä ja vaikeuksiin mielen ja ihmissuhdetaitojen kehittymisessä. Mikäli alkoholinkäytön aloittaa aikaisin, saattaa madaltua kynnys kokeilla myös muita päihteitä. Mitään näistä haittavaikutuksista ei voi yleistää kaikkiin nuoriin alkoholinkäyttäjiin, mutta silti ei kannata ajatella mustavalkoisesti, että "hei haloo, ei mulle nyt voi mitään sattua". Vaara on aina olemassa, mikäli on kyse nuoresta ja kehittyvästä ihmisestä. Luulen, että nuoria ei voisi vähempää kiinnostaa alkoholin haittavaikutukset. Ei kannata sitten voivotella aikuisena ja viisaampana, jos on jotain peruuttamatonta omassa elimistössä sattunut. Lait, määräykset ja haitoista kertominen on vain nuoren parhaaksi vaikka se tuntuisi nuoresta itsestään "naurettavalta pätemiseltä". Kyllä sitä alkoholia ehtii juomaan monta vuotta vielä kahdeksantoista ikävuoden jälkeenkin.

Itse kokeilin ensimmäistä kertaa alkoholia virallisesti 18-vuotiaana. En edes halunnut henkilökohtaisesti kokeilla aikasemmin, koska halusin juuri kunnioittaa tuota lakia eikä minua edes kiinnostanut maistaa ennen täysi-ikäisyyttä. Silloisessa kaveriporukassa kukaan ei juonut alaikäisenä, joten sekin saattoi vaikuttaa asiaan. Ihan varmasti silloin, jos olisin liikkunut jossain toisessa porukassa, olisi alkoholi kuulunut kuvioihin aikaisemmin. En ole kateellinen heille, jotka juovat jo viisitoistavuotiaina, mutta en koe, että kenenkään tarvitsisi olla kateellinen myös heille, jotka aloittavat juomisen vasta täysi-ikäistyttyään. Sanotaan, että se ei kuulu kenellekään, milloin aloittaa juomisen. Periaatteessa ei, mutta kyllä se kuitenkin kuuluu. Mikäli juominen aiheuttaa ongelmia esimerkiksi koulunkäynnissä ja muulla elämän osa-alueella tai mikäli alkoholin rinnalle on tullut muitakin päihteitä, siihen nuoren juomiseen olisi hyvä puuttua. En kuitenkaan tiedä, tehoaako aikuisen hyvää tarkoittava puuttuminen nuoreen mitenkään vai saako se aikaan juuri kapinan ja nuoren juomaan entistä kovemmin. Mielestäni puuttumisella estettäisiin ongelmat ja vauriot myöhemmällä iällä. Se on paljon nuoresta itsestä kiinni, haluaako hän itse vähentää juomistaan. Kukaan muu ei voi tehdä sitä hänen puolestaan vaan nuoren pitäisi itse havahtua, jos hän juo liikaa tai jotain vaurioita on jo tapahtunut. Tosin ihmiset yleensä havahtuvat vasta silloin, kun asialle ei voi tehdä mitään ja on liian myöhäistä. 

Olen myös kokenut omasta mielestäni runsaan alkoholin käytön vuonna 2009. Kyseisen vuoden syksyllä ajauduin synnyinpaikkakunnallani erääseen porukkaan, jotka olivat tunnettuja runsaasta alkoholinkäytöstä. Ajauduin porukkaan periaatteessa täysin vahingossa ihmissuhdeongelmien takia, koska he olivat silloisten kaverieni tuttuja. Tiesin heidän taustastaan, koska kaverini siitä varoittelivat, mutta en itse välittänyt siitä. Sanoin vitsillä kavereilleni, että tarjoan koko porukalle baari-illan ja tämä porukka otti sen todesta. Voi helvetti, miten naiivi olin. Piti sitten lunastaa lupaukseni ja sen illan aikana rahaa meni erittäin paljon. Olin myös ensimmäistä kertaa erittäin humalassa ja mun kokoiselle naiselle siihen ei todellakaan tarvita paljoa. Se tuli valitettavasti pian tavaksi, kun tajusin, että se humalatila toi mulle hyvän fiiliksen ja jälkeenpäin erittäin pahan morkkiksen. Useana viikonloppuna join itseni sellaiseen kuntoon, että en olisi itse selvinnyt kotiin. Pidin sitä toimintaa erittäin hauskana, koska sain hyväksyntää ihmisiltä ja samalla pidin hauskaa. Tosin en saanut hyväksyntää suoraan, vaan kirjaimellisesti hankin sitä tarjoamalla muille ihmisille juomia. Koin olevain vahva, vaikka olinkin oikeasti täysin ihmisten vietävissä ja heikko. Porukat olivat mun tilanteestani erittäin huolissaan ja miettivät, mitä mun elimistölle tapahtuu, jos jatkan tuota linjaa. Kuitenkin onneksi mut heitettiin porukasta pihalle saman vuoden lopussa. Samalla alkoholinkäyttöni väheni, vaikka edelleen "vedin överit" vielä senkin jälkeen pariin otteeseen. Nykyään alkoholinkäyttöni on erittäin vähäistä, jopa minimaaliista. Enää ei kiinnosta juominen lähes ollenkaan, vaikka harvoin saatan yhden ottaa. Itse etsin endorfiinin lähteeni jostain muualta, esimerkiksi treenaamisesta, musiikista ja hyvästä seurasta selvinpäin.

Alkoholi ei osalle nuorista riitä, vaan mukaan pitää ottaa myös toinen yleinen päihde. Kysessä on tupakka. Tämä "syöpäkääryle"-lempinimen saanut päihde on valitettavan yleinen nuorten keskuudessa. Tupakassa pätee sama laki kuin alkoholissa eli alaikäisille ei saa myydä tupakkaa tai tupakointivälineitä. Silti tuo nuorten parhaaksi tehty ja heitä suojeleva laki ei estä sitä, ettei joku täysi-ikäinen voisi välittää tupakkaa alaikäiselle. Tämä välittäjä tai "hakija" voi edelleen olla kuka tahansa, joko nuoren vanhemmat sisarukset, nuoren täysi-ikäiset kaverit tai jopa nuoren vanhemmat. Samankaltaisen välittäjän avulla nuori saa käsiinsä tupakkaa jopa jo hyvin varhaisessa vaiheessa ja kynnys tupakan maistamiseen ja polton aloittamiseen madaltuu selkeästi. Ensimmäiset kokeilut tupakan suhteen saattaa tapahtua ihan missä tahansa, ihan milloin tahansa ja ihan missä vaiheessa nuoruutta tahansa. Useimmiten siihen saattaa liittyä nuoren kavereita, jolloin tupakkaa maistetaan yhdessä kavereiden kanssa. Yksikin tupakka saattaa riittää siihen, että riippuvuus tupakointiin syntyy tai vaihtoehtoisesti nuori ei tule riippuvaiseksi tupakasta ollenkaan.

Miksi nuoret alkavat polttaa tupakkaa? Tämäkin on yhtä monisyinen asia kuin alkoholin juominen, mutta luulen tässäkin painavimpana syynä olevan juuri tuo sosiaalinen paine. Nuori saattaa helposti ottaa esimerkkiä kavereistaan tai muista läheisistään ja alkaa polttaa tupakkaa sen takia. Silloin, kun kaverit polttaa, niin tuntee kuuluvansa paremmin joukkoon, jos itsekin tupakoi. "Tupakkapaikoilla" saattaa myös tutustua uusiin ihmisiin, joilla on tupakointi yhdistävänä tekijänä. Joidenkin nuorten mielestä tupakka itsessään saattaa maistua hyvältä, tupakointi rentouttaa tai siitä on tullut jokapäiväinen tapa. Toisaalta nuori saattaa aloittaa polttamisen kapinoinnin vanhempiaan sekä yleisiä normeja ja sääntöjä vastaan tai henkisen pahan olon takia. Masennuksen tai ahdistuksen kourissa nuori saattaa saada tupakasta hetkellisesti paremman olon. Kokeilunhalu ja kaikki nuorilta kielletyt asiat saattavat kiehtoa niin paljon, että he tekevät juuri päinvastoin ja kokeilla tupakkaa yhä aikaisemmin. Tiettyä syytä ei voi tupakoinnille määrittää, koska se on tapauskohtaista. Jokaisella on oma syy tupakoimiselle tai tupakoimattomuudelle. 

Itse en näe mitään järkeä nuorten tupakoimisessa, niin kuin en näe alkoholinkäytössä. Mielipiteeseeni vaikuttavat myös lakiasiat, koska tupakan välittäminen alaikäiselle on rangaistava teko eli tällöin syyllistyy rikokseen. Vastustan enemmän nuorten tupakointia, koska siitä on enemmän haittaa myös ympäristölle. Tupakansavu ei vaikuta pelkästään tupakoitsijaan vaan myös tupakoitsijan lähellä olevia saattaa haitata tupakasta lähtevä savu. Esimerkiksi astmasta kärsivän henkilön keuhkot saattavat reagoida tupakan savulle helposti. Jos nuori ajattelee, että "no ei muut tästä kärsi, mä poltan missä mä haluan!" ja osoittaa muutenkin ettei häntä kiinnosta ympärillä olevat ihmiset esimerkiksi bussipysäkillä, niin voisi hieman edes kunnioittaa muita ihmisiä ja mennä syrjemmälle polttamaan tupakkaansa. Tupakoinnin takia saattaa myös yleiskunto heiketä, koska tupakan häkä sitoutuu veren punasoiluihin eivätkä aivot, sydän ja lihakset saa tarpeeksi happea. Itsessään jo tupakan nikotiini nostaa verenpainetta, lisää sydämen lyöntitiheyttä eli rasittaa sydäntä. Samalla tupakka tekee hallaa keuhkoille, koska hengitys saattaa vaikeutua ja tuoda mukanaan yskän. Tupakka saattaa alentaa keuhkojen toimintakykyä ja kehittymistä, lisätä allergiaa ja astmaa sekä aiheuttaa kroonisen keuhkoputkentulehduksen. Keuhkoputket saattavat myös ahtautua, joka ilmenee hengenahdistuksena. Sen lisäksi myös suu- ja keuhkosyöpä sekä keuhkoahtaumatauti kohtaavat tupakoitsijan useammin. Tupakointi vaikuttaa myös suun terveyteen aiheuttaen ientulehdusta, hampaiden kellastumista, hammaskiveä ja hengityksen haisemista. Tupakan polttajan haju- ja makuaisti saattavat alentua sekä iho muuttuu harmahtavaksi sekä vanhenee nopeammin. Tupakka vähentää ihon pintaverenkiertoa ja aineenvaihduntaa. Tupakoitsijan akne saattaa mennä pahemmaksi. Mitään näistä haittavaikutuksista ei voi yleistää kaikkiin nuoriin tupakoitsijoihin, mutta silti ei kannata ajatella mustavalkoisesti, että "hei haloo, ei mulle nyt voi mitään sattua". Vaara on aina olemassa, mikäli on kyse nuoresta ja kehittyvästä ihmisestä. Luulen, että nuoria ei voisi vähempää kiinnostaa tupakoinnin haitat. Ei kannata sitten voivotella aikuisena ja viisaampana, jos on jotain peruuttamatonta omassa elimistössä sattunut. Lait, määräykset ja haitoista kertominen on vain nuoren parhaaksi vaikka se tuntuisi nuoresta itsestään "naurettavalta pätemiseltä". Se on pelkästään nuoresta itsestään kiinni tässäkin tapauksessa, haluaako hän lopettaa tai vähentää tupakointia. Asia kuuluu myös muille ja siihen pitäisi puuttua sitten, mikäli tupakoinnista on nuorelle itselleen tai läheisille haittaa.

Itse valitettavasti olen kokeillut tupakkaa kerran. Kadun sitä kertaa syvästi. Se kokeilukerta liittyi yhteen baarireissuun, kun olin taas ottanut hieman liikaa. Sain siinä hyvän idean, että voisin "pummia" joltain tupakkaa ja maistaa itsekin. Olin siinä vaiheessa kokeilunhaluinen ja erittäin tyhmä omasta mielestäni. En kuitenkaan polttanut kokonaista tupakkaa, minkä sain kaverini kaverilta, mutta osan siitä. Se ei tuntunut oikein miltään ja omatunto soimasi niin perkeleesti. Seuraavana aamuna oli kahta kauheampi olo. Pelkäsin, että porukat heittävät mut pihalle, kun kuulisivat asiasta. Itselläni keuhkoni reagoivat kuin astmaatikolla, joten tupakointi missään muodossa ei ole hyväksi. Päätin kertoa itse asiasta ja porukat ottivat sen yllättävän hyvin, mutta olivat toki pahoillaan. Niin olin minäkin ja päätin, etten enää ikinä koske tupakkaan, vaikka humalassa välillä tekisikin mieli. Nykyään välillä altistun passiiviselle tupakoinnille, joka on lähes yhtä paha asia kuin tupakoiminen. Siksi yritänkin mennä vähän kauemmaksi tupakoivista ihmisistä suojellakseni itseäni.

Haluan tällä tekstilläni sanoa oman mielipiteeni tähän laajaan aiheeseen ja seison täysin sanojeni takana. En tuomitse päihteiden käyttäjiä, vaikka teksti kuulostaisikin siltä enkä mielestäni arvostele heitä mitenkään. En pidä itseäni mitenkään parempana ihmisenä mielipiteeni takia, koska kukaan ei ole täydellinen eli minä en ole varsinkaan. En halua olla tästä asiasta hiljaa, vaikka en olisi kokenutkaan ilmiöiden ääripäätä tai "en tietäisi todellakaan, mistä puhun". Mielestäni tämä asia on hyvä nostaa yhä enemmän keskusteluun yhteiskunnassa, koska tästä on ihan varmasti usealla sanottavaa. Jokainen mielipide on tärkeä.

Jokaisella on omat syynsä siihen, käyttävätkö he päihteitä vai eivät ja joillakin saattavat olla takana vakavatkin syyt siihen, esimerkiksi masennus, ongelmat kotona tai koulussa. Mikäli päihteiden käytöstä on nuorelle itselleen tai hänen läheiselleen haittaa, siitä kannattaa puhua jonkun luotettavan aikuisen kanssa ja miettiä vähentämistä tai lopettamista. Vähentäminen tai lopettaminen on kuitenkin aina nuoren parhaaksi, koska vaaratonta pähdettä ei ole olemassakaan. Tupakointi ja alkoholinkäyttö saattaa alentaa kynnystä siirtyä yhä voimakkaimpiin pähteisiin, esimerkiksi huumeisiin. 

Jokainen tekee elämässään omat ratkaisut, hyvät ja huonot sekä on itse vastuussa elämästään. Viisaita neuvoja kannattaa kuunnella, koska niitä ei anneta nuoren kiusaksi vaikka siltä välillä tuntuisikin. Päihteiden käyttöä vähentämällä voi huomata sen, että elämässä voi pitää hauskaa myös selvinpäin ilman rohkaisuryyppyjä tai hermosauhuja. 


Tekstiä kirjoittaessa käytin apuna Mannerheimin lastensuojeluliiton Nuortennetin Päihteet-osiota.


Mikä on sinun mielipiteesi nuorten päihteidenkäytöstä?
Oletko itse kokeillut päihteitä alaikäisenä?

1. toukokuuta 2013

SUSIJENGI

Aavistavatko jotkut, mistä aiheesta en ole vielä kirjoittanut tekstiä? Mun blogi ei voi olla mun blogi ilman tekstiä mun lempilajistani eli koripallosta. Se on kulkenut mun elämässä mukana niin kauan kuin minä muistan, mutta ainoastaan penkkiurheilun merkeissä. Mitä se mun kohdalla tarkoittaakaan? Selvitetään sitä seuraavaksi.

Koripallo on ollut mun mukana jo pienestä asti. Siitä saa syyttää yksinoikeudella mun porukoita, mutta syyttäminen tapahtuu positiivisessa muodossa. Ilman porukoitahan mä en olisi tätä hienoa lajia löytänyt, varsinkaan ilman isääni. Hän oli se ihminen, joka tavallaan tutustutti mut koripalloon. Hän pyöri muutenkin koripallopiireissä, aikoinaan naisten edustusjoukkueen huoltajana ja selosti välillä koripallo-otteluita Karkkilassa. Välillä sattui hauskoja tilanteita selostaessa, esimerkiksi virhe myönnettiin pelaajalle, joka ei ollut edes kentällä. Silloin meikäläisellä katsomossa oli hauskaa. Jo melko pienenä "vaahtosammuttimen mittaisena" sain maistaa koripallo-otteluiden tunnelmaa katsomosta käsin. Kuitenkaan itse en muista varhaisimmista pelimuistoista mitään muuta kuin sen, että pelkäsin kaikkia vähänkin yhtäkkisiä ja kovimpia ääniä. Pienenä tuli seurattua peliä jommankumman sylistä käsin, vaikka pelikentällekin olisi ollut kiva mennä välillä palloilemaan. Pari kertaa taisin mennä yksin pallottelemaan kentän sivuun. Toisaalta muistot koripallo-otteluista liittyivät liikuntahallin alakerran kahvioon, jossa tykkäsin oleskella, kun pelikentän äänet olivat liian kovia mun korville. Mulla oli mukana myös oma kassi, jossa pidin jo pienestä lähtien cd-soitinta mukana. CD-soitin toi mulle turvaa epämukavissa tilanteissa. Soittimessa taisi silloin soida juuri se Jari Sillanpää tai jokin muu nykyisistä suosikeista poikkeava iskelmämusiikki! Musiikilla oli pääasiallisena tarkoituksena hillitä kovien äänien kulkeutumista korviin eikä esitellä koko koripallokansalle silloisia suosikkimusiikkityylejä.

Oli myös erittäin lähellä, etten olisi alkanut harrastaa koripalloa. Isäni ilmoitti mut aikanaan johonkin Satukoris-kurssille muiden ikäisteni kanssa. Hänellä oli aikomuksena tutustuttaa mut koripalloon ihan lajina eikä pelkästään katsomon kautta. Olisin itsekin halunnut alkaa pelata koripalloa. Siinä oli kuitenkin yksi pieni este, nimittäin liikuntarajoitteisuuteni. Kuinka moni liikuntarajoitteinen on koripallopelaajana samanikäisten rajoitteettomien ihmisten kanssa? Tiesin, etten pysy muiden nopeudessa tai ole niin tarkka kuin muut. Silti yritin parhaani mukaan. Kuitenkin heivasin ajatukseni koripalloilusta niiden kovien äänien takia ja päätin, että tulen seuraamaan ammattilaisten palloilua katsomosta käsin. Ei musta kuitenkaan koskaan hyvää palloilijaa tulisi. Varsinkin kun alitan nykyisin pituudessani sen 150 senttimetrin.

Sain nuorena pienimuotoisen yliannostuksen koripallosta, jolloin mua ei näkynyt ollenkaan edes katsomossa. Se kovien yhtäkkisten ääniärsykkeiden summa aiheutti mulle sen, että hyppelin pelissä aina kolmisen metriä ilmaan vähintään. Päätin jättää koripallon seuraamisen vähäksi aikaa ja keskittyä täysin muihin asioihin. Kuitenkin muutaman vuoden päästä koin, että olen valmis palaamaan koripallon pariin uudelleen. Siitä lähti se tie, jolle ollaan sitten jääty. Nykyisin koripallo kulkee mukana mahdollisuuksien mukaan, koska onneksi kävelymatkan päässä on Turun koripalloareena. Aina välilllä on kiva palata tuttuun katsomoon Karkkilassa ja nähdä tuttuja ihmisiä vuosien varrelta.

Matkan varrella olen myös "tutustunut" pariin koripalloilijaan, jotka pelasivat aikoinaan Karkkilalaisessa Team Componentassa vuosina 2007-2008. Ajattelin erään pelin jälkeen mennä ihan kehumaan yhtä hyvin pelannutta pelaajaa. Siitä tuli silloin tapa parin muunkin pelaajan kanssa, jolloin vaihdettiin kuulumisia pelien ja treenien jälkeen. Oli mukava tutustua itse pelaajiin, vaikka mitään enempää ei taka-ajatuksena ollutkaan kuin viatonta juttelua. Sain silloisesta joukkueesta pari mukavaa "tuttua", joiden kanssa olen vaihtanut kuulumisia myöhemminkin. Seuraan nykyisinkin heidän menestystään lajin parissa, vaikka tutuista toinen pelaa Kauhajoella ja toinen Oulussa. Kolmas "tuttu" moikkailee mua ja porukoitani aina, kun satumme törmäämään Karkkilassa.

Mikä koripallossa sitten vetää puoleensa? Se on erittäin hyvä kysymys, koska välillä mietin sitä itsekin. Mä olen tottunut tykästymään sellaisiin asioihin, jotka ovat vähemmässä suosiossa. Haluan siis omalla "fanituksellani" tuoda lajia enemmän yleisön tietoisuuteen. Siltikin, vaikka siitä ärsyyntyisi 99% ihmisistä. Koripallolla on tietty kannattajajoukkonsa, joka on pienempi kuin esimerkiksi jääkiekolla. Koripallosta uutisoidaan yleisesti melko vähän suomalaisessa mediassa ja lajilla on korkea uutiskynnys. Uutiskynnys ylittyy silloin, kun jokin koripallojoukkue menestyy tai tapahtuu jotain negatiivissävytteistä. Mun mielestä koripallon uutiskynnystä pitäisi madaltaa entisestään sekä televisiotaltioitujen koripallo-otteluiden pitäisi näkyä runsaammin myös esimerkiksi Ylen kanavilla. Kaikilla ei ole varaa maksullusiin televisiokanaviin. Toisaalta suomalaiset ovat armotonta jääkiekko- tai talviurheilukansaa, joten marginaalilajiksikin helposti määritelty koripallo ei kiinnosta niin paljon suomalaisia. Kun koripallon kiinnostusprosentti ei ole kovin korkea, niin se automaattisesti hukkuu muiden lajien alle. Se on surullista, mutta se on myös karu totuus. Pitäisi keksiä keinoja, jolla koripalloa saataisiin "markkinoitua" enemmän ihmisten ja median tietoisuuteen. Tämäntyylistä työtä tekee jo urheiluvaikuttaja Aleksi Valavuori.

Markkinoinnin lisäksi tarvitaan menestyjiä, jotka omilla suorituksillaan tuovat lajia enemmän mediaan ja yleisön tietoisuuteen. Menestyjiä metsästävät myös lajin sponsorit, jotka antavat rahallisen panostuksen lajille. Jos ei ole sponsoreita, ei tule rahaa. Jos ei ole rahaa, ei voi ylläpitää joukkuetta. Lähiaikoina ainakin Espoon Honka ja Torpan Pojat joutuivat ulos Korisliigasta talousvaikeuksien takia. Viimeisimpien tietojen mukaan Tapiolan Honka on tekemässä paluun Korisliigaan. Menestyjiksi voidaan sanoa esimerkiksi pelaajista Petteri Koponen ja Hanno Möttölä sekä joukkuetasolta Loimaan Nilan Bisons. Tämän vuoden Korisliigakausi on vielä kesken, joten mestari ratkeaa myöhemmin keväällä.

Onko mulla sitten erityistä suosikkijoukkuetta tai -pelaajaa? Ei oikeastaan, vaikka mun kotikulmieni puolesta "pitäisi" kannattaa koripallon 1-divisioonassa palaavaa Turun NMKY:ta tai KaU Korista Karkkilasta. Suosikkijoukkueeni löytyy kuitenkin Korisliigasta, koska suosikkini on ollut aina SM-tasoinen. Pitkään yksi joukkue ylitse muiden on ollut Tampereen Pyrintö. Olen huomannut, että heillä on ollut menestyvän joukkueen ainekset kasassa jo pitkään. Lahdessa asuessani vedin kunnolla kotiinpäin ja nimesin suosikkijoukkueekseni Namika Lahden. Nykyään suosikkijoukkuetta on vaikea määritellä, koska seuraan tasaisesti kaikkia joukkueita. Tosin Varsinais-Suomessa olisi kaksi leiriä, jonka joukoissa voisi seistä, Salossa Vilpas Vikings ja Loimaalla Nilan Bisons. Käännän kelkkani kuitenkin enemmän Loimaalle, koska vakuutuin itse niin paljon heidän nousustaan sarjanousijasta SM-voittoon. Suosikkijoukkueella pelkkä menestys ei riitä, vaan siihen tarvitaan myös halu menestyä eli miten pelitilanteessa joukkueen kemiat kohtaavat ja yhteistyö luistaa. Suosikkipelaajaakaan mulla ei oikein ole, jos Petteri Koposta tai Hanno Möttölää ei lasketa. Mikäli tässä asiassa halutaan vetää kotiinpäin, niin voisin nimetä suosikkipelaajikseni Kauhajoen Karhun Jussi Eskolan tai Oulun NMKY:n Jari Vanttajan. Heidän suorituksiaan on tullut seurattua lähiaikoina, koska he ovat pelanneet aikoinaan Karkkilassa. Molemmilla on myös asennetta pelata juuri joukkueelle eikä panostaa yksilösuoritukseen.

Parhaimmat muistoni koripallosta liittyvät juuri vieraspelimatkoihin porukoiden ja 50:nen muun koripallofanin kanssa. Muutamia vuosia takaperin, silloin kuin Karkkilan Team Componenta oli vielä osana Korisliigaa, meillä oli tapana tehdä matkoja vieraspeleihin lähikuntiin ja vähän kauemmaksikin. Jo se bussimatka sai fiiliksen kohoamaan, kun tiesi, että menemme yhdessä huutamaan jengimme voittoon. Teimme reissuja Forssaan, Kotkaan, Porvooseen, Lahteen ja Tampereelle. Parhain reissu ikinä kuitenkin oli matka Kauhajoelle, kun Kauhajoen Karhu ja Team Componenta taistelivat viimeisestä liigapaikasta. Reissuun liittyi muutakin kuin itse peli, kävimme syömässä ja vietimme aikaa yhtenä ryhmänä. Meidän tehtävänämme oli pudottaa Karhu 1-divisioonaan, jotta Karkkila saisi säilyttää paikkansa mestaruustasolla. Pelin alku näytti hyvältä, mutta pelin keskivaiheessa joukkueelle tuli selkeä notkahdus. Tilanne näytti erittäin pahalta, mutta uskoimme kuitenkin "parhaaseen joukkueeseemme". Pidin Karkkilassa ollutta äitiäni ajan tasalla pelin tapahtumista puhelinyhteydellä. Viimeisessä erässä joukkue kasasi itsensä ja yltyi suorituksellaan voittoon. Voi sitä riemua pelin jälkeen, pelaajat olivat onnessaan ja viidenkymmenen hengen porukka lauloi hyvät jatkot Karhuille divariin. Soitin pelin jälkeen kummitädilleni ja huusin puhelimeen ensimmäisenä "me pudotettiin Karhu divariin". Koko joukkio pääsi myös Urheiluruutuun, kun lähetyksessä näytettiin kooste illan pelistä. Tuli itsekin komeiltua televisiokameroiden edessä. Kotimatka takaisin Karkkilaan oli pitkä, mutta ainakin koko porukka oli hyvällä mielellä. Vieläkin kaipaan niitä vieraspelimatkoja, koska silloin on vain niin hyvä tunnelma. Hävityn pelin jälkeen bussissa on kyllä hiljaista, mutta pitää muistaa se, että joukkue yritti parhaansa.

Koripalloa on tullut seurattua myös televisiosta käsin. Aina paras päivä oli se, jolloin tuli nykyisin edesmenneeltä Urho-TV:ltä koripallo-ottelu. Nykyisin tv-lähetyksiä näkee harvemmin täällä Turussa, mutta mikäli porukoille mentäessä tulee televisiosta ottelu, niin se on pakko nähdä. Kuitenkaan nuo televisiomatsit eivät ole enää pelkkiä matseja, vaan yritän samalla katsoa lähetyksen "journalistista puolta", kuvakulmia ja haastattelun toteutuksia. Olen joskus miettinyt, miltähän kuulostaisi, jos Antero Mertaranta selostaisi myös koripalloa. Se voisi olla kokemisen arvoinen asia.

Koripallo ja muutenkin penkkiurheilu on muodostunut mulle elämäntavaksi. En seuraa mitään muuta urheilulajia niin tarkasti kuin oranssia palloa, se on meidän perheen yhteinen juttu. Vielä kun saisin syntymäpäivälahjaksi sen koripallon sääntökirjan, koska porukat ovat kettuilleet mulle, että mun pitäisi opetella kunnolla lajin säännöt.

Loppuun kirsikaksi kakun päälle on pakko laittaa paras koripallobiisi ikinä!


Brädi, Uniikki & Timo Pieni Huijaus - Susijengi 2.0



Millainen on sinun "suhteesi" koripalloon? 
Seuraatko penkkiurheilumielessä jotain aivan muuta lajia?