28. huhtikuuta 2013

PYRKINY VÄHENTÄÄ

Nyt päästään mielenkiintoiseen aiheeseen. Ajattelin kertoa hieman mun pahoista tavoista ja paheistani. Vaikka näytänkin pieneltä ja viattomalta, en tosiaan sitä jossain asioissa ole. Ei ole mitään maailmaa mullistavaaa kuitenkaan, mutta joitain asioita, mitä olisi hyvä muuttaa tulevaisuudessa. Niitä on varmasti jokaisella, mutta mitä minulla on?

KIROILU. Tämä tapa on ehkä pahin kaikista mulla olevista. Toisiksi pahin porukoiden mielestä. Myönnän itsekin, että kiroilen itse kuin merimies. En nyt sentään joka toisena sanana viljele rumia sanoja, ellen ole erittäin vihainen. Kiroiluun ei valitettavasti kiinnitä itse edes huomiota enää, se tulee automaattisesti. Ainoastaan porukat älähtävät jokaisesta kirosanasta ja sanovat, ettei se ole naisellista. No ei olekaan perkele tai helvetti hienon kuuloista, siitä yhdestä v-kirjaimella alkaneesta sanasta vielä puhumattakaan.

Kaikkein parasta tässä on se etten ole kiroillut ennen kahdeksaatoista ikävuotta, koska en pitänyt sitä soveliaana. Korvasin aina kirosanat muilla ilmaisuilla, se "voi negative" oli yleisin. Sain kuulla siitä kettuilua ja muut matkivat sitä koulussa. Kaverit sanoivat, että koeta vähentää. En tehnyt niin. En nähnyt sitä nolona tai kiusallisena, olin jopa salaa iloinen siitä, että sanontaani matkittiin ivallisesti. Olihan se parempi kuin yläasteelta lähtien suoltaa rumia sanoja, mutta jokainenhan tekee tyylillään. Otsikon mukaisesti olen pyrkinyt vähentämään tätä pahettani, korvaamalla kirosanat jollain muilla sanoilla. Saatan sanoa mieheni tapaan "voi kiesus" tai "voi venäjä". Silti se ei toimi kovinkaan kauaa. 

En muista edes, milloin ja mistä sain vaikutteita kiroilemisesta. Luultavasti vaikutteet tulivat suurimmaksi osin lukion jälkeisistä uusista tuttavuuksista. Muistan elävästi yhden häpeällisen koripallomatsireissun Kotkaan porukoiden kanssa, jolloin tuli huudettua kirosanoja liiankin kanssa. "Voi vittu, ei se mikään virhe ollut!" huusi meikäläinen, jonka jälkeen vieressä äiti totesi "Elina, nyt rauhotut ja lopetat sen kiroilemisen!". Siinä vaiheessa tajusin, että kirosanat eivät todellakaan ole soveliaita joka tilanteessa ja voisi pitää joskus sen leipäläpensä kiinni. Ihan muidenkin mielenterveyden kannnalta se olisi parempi juttu.

MYÖHÄSTELY. Pahin tapa mun tulevalla alalla ja muutenkin, mutta silti usein sorrun tähän. Vaikka omistankin monta kelloa, silti minulta puuttuu kokonaan ajantaju. Useimmiten tämä ilmenee silloin, kun on kiire ja pitäisi lähteä johonkin. Odotan aina siihen "nyt on ihan pakko lähteä" -aikaan, jolloin ollaan jo kuuluisilla viimeisillä minuuteilla. Se on erittäin vaivaannuttavaa ja kaiken lisäksi helvetin epäkohteliasta muita kohtaan, jos myöhästyy esimerkiksi ensimmäiseltä tunnilta. Opettajatkaan eivät pidä todellakaan myöhästelyä hyvänä asiana, vaan huomauttavat siitä joskus. Vaikka olemmekin aikuisia, niin ihan oikein toimivat. Tässä iässä ja varsinkin mun pitäisi oppia olemaan ajoissa. Töissäkään ei katsota myöhästelyä hyvällä tai oikeastaan missään ei katsota myöhästelyä hyvällä. Toimittajan ammatissa pitää noudattaa aikatauluja ja olla ajoissa tai muuten saattaa mennä tärkeä juttu sivu suun. 

Ala-asteella ja yläasteella en sietänyt myöhästymistä vaan panikoin, jos olin minuutinkin myöhässä. Pelko oli takaraivossa, koska noihin aikoihin myöhästymisestä seurasi sanktioita. Aloin lipsua vasta lukiossa ja myöhemmällä iällä. Samalla mulle kehittyi "ihan sama" -mentaliteetti ja en edes välittänyt siitä, että olin myöhässä. Välillä saatan jäädä kotiinkin, jos huomaan nukkuvani pommiin ja olevani myöhässä. Ai ai ai! Ei se ole "ihan sama", jos on myöhässä, vaikka ärsyyntyneenä saatan vieläkin näin todeta. Silti mulla on aina hyvä fiilis, kun olen jossain paikassa ajoissa ja onnistunut tavoitteessani muuttamaan itseäni. 

Tulevaisuuden kannalta tuota pitää vielä parannella ja pyrkiä vähentää viimeisten joukossa juoksemista tunnille tai johonkin muualle. Kyllä mä joskus opin, hope so. Olisi ilmeisesti vähän pakko.

PESSIMISMIYS/ITSEKRIITTISYYS. Tämä on ollut mun mukanani ollut jo hyvin pitkään. Parhaiten nuo kaksi sanaa näkyvät opiskelussani ja elämässäni muutenkin. Mietin aina ensin negatiivisesti ennen kuin tajuan ajatella asiaa posiitiivisesti. Olen helvetin kriittinen itseäni kohtaan, syynään jokaista pienintäkin virhettä itsessäni ja en ole tyytyväinen mihinkään suoritukseeni. Huono itsetunto? Kyllä, sekin on suurena syypäänä. Kaikkea ei voi sen piikkiin heittää. Se on "elämäntapa" tai asenne. Asenne, joka ei ole se mun mainostama "oikea asenne". Se on juuri väärä asenne.

Itsekriittisyys on ollut mukana jo ala-asteelta lähtien. Olin silloin jo ylikriittinen itseäni kohtaan varsinkin koulutehtävissäni. Se on vain pahentunut vuosien varrella ja pahinta se on ollut nykyisin tässä journalismikoulutuksessa. Siihen liittyy tyytymättömyys omiin suorituksiin harjoitustöissä. Saatan suoraan mollata itseäni, kun huomaan valmiissa työssäni jonkun pienen virheen. Varsinkin, jos virhe on sellainen johon muut eivät kiinnitä huomiota. Olen myös erittäin yllättynyt ja jopa häkeltynyt, jos joku kehuu mua koulussa tai muualla. Ei sitä itse tajua, jos näkee itsensä aina "huonossa valossa". Yleensä muut huomaavat mun hyvät piirteet ennen kuin mä niin teen. Se on muista ärsyttävää ja he ovat sanoneet, että kyllä mä olen hyvä ja mä osaan. En mä vaan itse huomioi onnistumisia vaan huomaan aina ensimmäisenä tekemäni virheet ja myötäilen paremmin negatiivista palautetta. Pitäisi enemmän boostata niitä hyviä puolia, mutta ei niin, että se menisi ylimielisyyden puolelle. Se olisi hienoa, jos pystyisin lopettamaan sen ainaisen: 

"En mä pysty, ei se kuitenkaan onnistu!
"Ihan paska siitä kuitenkin tulee!
"Mitä järkeä tässä hommassa on, kun en kuitenkaan kehity?"

Silloin muutkin voivat löytää musta positiivisia puolia niiden ainaisten negatiivisuuksien takaa. Voisi vähentää negatiivisuutta itseään kohtaan, niin mielikin voisi kokea kohennuksen.

STRESSAAMINEN. Voi kun voisin palata takaisin lapsuuteen jolloin elämä oli helppoa ja ei tarvinnut kantaa huolta mistään. Ei valitettavasti voi ja sen huomaa. Nykypäivän pahin pahe on ehdottomasti stressaaminen. Saatan stressata useimmiten liikaa koulutehtävistäni nykyisin. Stressaamisen hyvä ystävä on mulla perfektionismi. Se ei toisaalta ole pahe ellei se mene liiallisuuksiin. Tuo perfektionismi lisää stressiä ihan kiitettävästi, koska haluaa pyrkiä aina parhaimpaan suoritukseen. Stressaaminen kuluttaa erittäin paljon. Se syö ihmistä sisältäpäin, aivan kuin ahdistuskin. Toisaalta stressistä on se hyöty, että se pakottaa mut tekemään asioita mikäli on vähän aikaa jäljellä. Koko ajan stressikello tikittää. Se ei tee hyvää, vaan päinvastoin.

Erityisesti mulla aiheuttaa stressiä joko ajankäyttö tai projektit koulussa. Haluan suoritua tehtävistäni mahdollisimman hyvin, noudattaa annettuja ohjeita ja vaadin itseltäni hyvää tulosta. Saatan stressin uhalla kirota ja hioa jotain pientä yksityiskohtaa tai tekstiä niin kauan kunnes se miellyttää omaa silmää. Olen koko ajan pienen paineen alla ja lähes aina on jokin asia mielessä, jota pitäisi tehdä tai viedä eteenpäin. Yleensä mua stressaa juuri tekemättömät asiat. Olisi hienoa, jos oppisin myös rentoutumaan ja ottamaan aikaa itselleni tai meille kahdelle. 

Stressitila näkyy musta päältäpäin. Saatan vouhottaa yhden tehtävän parissa tai voivotella, kun siitä ei tietenkään tule hyvää. Pilaan mahdollisuuteni onnistua jo alkuvaiheessa. Jälkeenpäin useimmiten huomaan, että siitä olisi tullut yhtä hyvä vähemmällä stressillä. Stressi saa mut oireilemaan ihan fyysisesti univaikeuksilla ja kiputiloina, joita pitäisi selvitellä paremmin. Porukat ovat sanoneet, että "stressaamalla teen hidasta kuolemaa". Voin sanoa, että se jos mikä pitää paikkaansa. 

Tietäisin vielä hyvät keinot, millä lievittää tai vähentää stressiä. Mikäli opiskelua tai elämää ei ota niin vakavasti, säästyisi monelta raivolta ja epätoivon hetkeltä. Pitää sitäkin pyrkiä vähentämään, ennen kuin meikäläisestä aika jättää, ettei kuolinsyynä ole lopulta stressaaminen. 

HUONOMUISTISUUS. Sanotaan, että jollakin on "muisti kuin norsulla". Mikäli tiedätte jonkun huonomuistisen eläimen, niin oma muistini muistuttaa juuri sitä. Mun muistini on norsusta erittäin kaukana, ainakin mikäli on puhe jostain tärkeästä asiasta. Parhaiten mä muistan kaikki asiaan liittymättömät epäolennaiset yksityiskohdat, jolloin ne suuret ja vähän tärkeämmät kokonaisuudet jäävät pimentoon. Yleisin vastaukseni on poikkeuksetta "Ai niin joo...", kun multa kysytään, muistinko tehdä sen ja sen ja sen. Olen kuitannut tuon lauseella "ei kaikkea voi muistaa, yksi asia kerrallaan". Ei toimi, ei näin!

Mietin itse, mistä tällainen muistamattomuus ja hajamielisyys johtuu? Johtuuko se liian vähäisestä unensaannista, vääränlaisesta ravinnosta, masennuksesta vai vähäisestä liikunnasta? Ehkä johtuu tai sitten ei johdu. Ei sitä mun mielestä voi pistää minkään tietyn asian piikkiin. Nuo kaikki edellä mainitut asiat voivat heikentää muistia ja sen toimintaa. En tiedä, parantaisiko oikein kunnon elämäntaparemontti tai muistin kehittäminen itse muistia. En voi itsekään käsittää, miksi en vain muista esimerkiksi lääkärikäyntejä tai koulussa videokameran toimintoja tai editointiohjelman yksinkertaisia menetelmiä. Aina ne pitää pistää johonkin lapulle ylös tai katsoa ohjeita, miten jokin ohjelma tai laite toimii. "Pitäisihän sinun se muistaa" on yleinen lause, minkä minä kuulen joko porukoilta tai koulussa. Kyllä mä haluaisin muistaa ne tärkeät asiat ilman lappuja tai kalentereita eli ei sen pitäisi niin vaikeaa olla. Varsinkin, jos mulla on aina erittäin vähän asioita muistettavana. Kalenteri on mulle vielä tuntematon käsite ainakin paperisena, mutta puhelimeen pistän tärkeitä asioita ylös mikäli muistan.

Muistamisesta vielä sen verran, että mulla on omasta mielestäni erittäin hyvä kasvomuisti ja saatan tunnistaa helposti jonkun ihmisen. Mikäli multa aletaan tiedustella nimiä, niin johan olen huuli pyöreänä ja ei meinaa muistua millään mieleen. En edes haluaisi tietää, miten menestyisin muistitestissä. Haluaisin vain löytää keinon, millä tuohon pääkoppaan saisi tallennettua tärkeää dataa. Voisi ainakin aloittaa siitä, että pyrkisi vähentää valvomista. Jos vain muistaisi mennä aikaisemmin nukkumaan, koska yöihmisiä tässä ollaan. 

PAHENNUKSEN HERÄTTÄMINEN/PROVOSOINTI. Nämä kaksi pahetta kuuluvat itse asiassa samaan sarjaan. Nämä ovat myös paheista itselleni mieluisimmat. Yleensä nämä kaksi näkyvät mielipiteissäni tai ulkoisessa olemuksessani. Ei todellakaan siinä mielessä, että pukeutumistyylissäni näyttäisin paljasta pintaa tai esittelisin niitä tiettyjä kohtia kehostani. Eihän mulla todellakaan ole mitään esittelemisen arvoista, ainakaan edessä eikä takanakaan! Lähinnä entisaikojen hiustyylit ja vaatevalinnat olivat pienoisia merkkejä pahennuksen herättämisestä, kaipaan vieläkin toiselta puolelta siiliä ja toiselta puolelta lilaa tukkaa. En halua olla tiettyyn muottiin sijoitettava, haluan olla vapaa tyyliltäni ja olemukseltani muutenkin. Haluan olla ylpeä siitä, miltä näytän ja vielä näyttää sen muille. Siksi en lokeroi itseäni oikein mihinkään ja haluan pysyä omanlaisena niin pitkään kuin mahdollista. Haluan toteuttaa itseäni ja tehdä juttuja omalla tavallani - toki moraalisia, eettisiä tai muita ohjeistoa noudattaen. Haluan olla se, josta puhutaan joko hyvää tai pahaa. Haluan olla se ihminen, joka muistetaan ja joka ei jää yhden tähden ihmeeksi. Haluan kirjoittaa nimeni historiaan. Olen ollut liian pitkään liian kiltti ja kärsinyt "kiltin tytön syndroomasta". Haluan toki säilyttää jonkinlaisen maineen, vaikka omasta mielestäni se on kyseenalainen jo muutenkin. Olen selkeä ristiriita ja hallittu kaaos. Eräänlainen huomiota herättäminen on vain hyvästä, oli se kuinka huomionhakuista tahansa. Kuka sen huomionhakuisuuden edes määrittelee? Mulle on sanottu, että itsekin olen sellainen esimerkiksi Facebookissa tai aikaisemmissa blogeissani, kun kerron asioista avoimesti. Mikäli ihminen haluaa vapaaehtoisesti kertoa elämästään muille jopa hyvinkin yksityiskohtaisesti, niin antaa mennä vain. Ei sen pitäisi olla kenenkään muun ongelma ellei kukaan muu joudu siitä vaikeuksiin. 

Provosointi liittyy mulla hyvinkin läheisesti bloggaamiseen ja tulevaisuudessa osittain journalistin työhön. Haluan sanoa blogissani ja muutenkin asioista kaunistelematta ja suoraan, mitä ajattelen. Olen itse myös oikeasti samaa mieltä, ei tulisi mieleenkään kertoa sepitettyä juttua. Saatan joskus valita sellaisia aiheita, jotka tiedän olevan joko tulenarkoja tai herättävän keskustelua. Ihailen ihmisiä, jotka osaavat sanoa asioita suoraan ja herättää maailmassa keskustelua. Haluan itsekin herättää teksteillä keskustelua ja saada ihmiset tuntemaan jotain eli iloa, surua, raivoa, vihaa, onnellisuutta. Haluan, että ihmiset myös sanovat mulle oman mielipiteensä asioista tai musta itsestäni. Muiden mielipiteillä opin itse hahmottamaan, millainen olen ulkopuolisen silmin. Mielipiteessä kannattaa kuitenkin muistaa sävy ja tapa, millä sen antaa - kuten olen jo moneen kertaan maininnut. Mielipiteiden vaihto on vain hyvästä ja joskus hyvin kehittävää. Vaikka joskus tahallaan provosoin tai provosoidun itse jostain aiheesta, en kuitenkaan halua aiheuttaa tarpeetonta mielipahaa. Kirjoittaessa annan lauseiden ja tekstin puhua, mutta ruudun takana on päällisin puolin hyväntahtoinen ihminen. 

Vaikka nuo kaksi pahettani ovat niitä minulle "rakkaita", oon otsikon mukaisesti pyrkinyt vähentämään niitä tai ainakin katsomaan tarkasti, missä tilanteessa noita käytän. Tilannetaju on ihan hyvä olla olemassa. 

SHOPPAILU/VAROJEN YLI ELÄMINEN. Viimeisimpänä, mutta ei todellakaan vähäisempänä pahe, joka ihan oikeasti hankaloittaa mun elämääni jo nyt. Olen opiskelija, joka elää opintotuella ja opintolainalla eikä tämä yhdistelmä tunnu riittävän edes kuukausittaiseen elämiseen eli vuokra ja muut tärkeät menot. Lisätään vielä tähän tuo halu shoppailla liian usein jotain turhaa tai vähemmän turhaa. Mulle itselleni pahempia sudenkuoppia shoppailulle ovat joko urheiluliikkeet tai vaateliikkeet eli ajatus "pakko saada uutta treeni- tai muuta vaatetta vaatekaappiin". Tuollaisissa paikoissa kaikki ajatukset liittyen järkevyyteen sumenevat ja silmät loistaen kiertelen kauppoja läpi. Mikäli pystyn poistumaan ostamatta yhtään mitään, niin se on suuri saavutus. Tiedän varsin hyvin, että mulla on erittäin vähän rahaa, mutta ajattelen tuolloin, että "kerran sitä vain eletään". Olen myös turhan usein valmis kustantamaan miehelleni jotain kivaa, esimerkiksi pelejä tai elokuvia. Itse puolestaan haalin juuri vaatteita, treenikamaa, lehtiä ja kosmetiikkaa. Ei sitä siinä tilanteessa juurikaan mieti, tarvitseeko sitä juuri tiettyä asiaa tällä hetkellä. Sitä vain on tietynlaisessa tilassa, jolloin ei ajattele muuta kuin lompakkoaan tai tiliään. Se on omasta mielestäni äärettömän surullista.

Tässä sanon jo nyt, että mikäli aiotte sanoa mulle "mene töihin", niin menisin kyllä, jos olisi mahdollisuus saada töitä. Tosin töiden hakemisessa vaaditaan usein helvetin pitkää pinnaa ja monia hakemuksia tai suhteita. Ja kyllä, olen sentään yrittänyt niitä töitä hakea!

Porukat ovat "diagnosoineet" mulla shoppailuriippuvuuden eli pakottavan tarpeen tuhlata rahansa aina johonkin ja elää yli varojen. Voin sanoa olevani vanhempieni kanssa täysin samaa mieltä. Opiskelijana on muutenkin tiukkaa rahallisesti ellei ole useammalta vuodelta kertynyt säästää rahaa, tee töitä opiskelujen ohella tai omat porukat ovat valmiita joka tilanteessa sponsoroimaan. Itse olen joutunut valitettavan usein turvautumaan sponsorointiin joko miehen tai porukoiden puolelta, joka jälkeenpäin hävettää helvetisti. Varsinkin kun tietää ettei omilla vanhemmillakaan ole sitä rahaa ihan jaettavaksi asti. Se olotila, matelialismionnellisuus, saa hirveät endorfiiniryöpyt aikaan ja on onnellinen uudesta vaatekaapin täyttäjästä tai muusta kulutustavarasta. Sitä onnea kestää tosin vain hetken, koska jälkeenpäin tulee katumus eli "morkkis". Katumus siitä, että tilillä tai lompakossa on sitä rahaa yhä vähemmän ja välttämättä en sillä hetkellä tarvitse sitä tuotetta kovin paljoa. Siinä menee useimmiten tilanteen mukana. Ei ajattele mitään muuta kuin nyt on pakko saada tuo ja tuo ja tuo ja vielä tuo. Se on edelleenkin hyvin surullista. 

Tässä oon koko ajan pyrkinyt vähentämään pakonomaista tarvetta hankkia kaikkea, mitä eteen tulee. Yritän siirtyä nyt ajattelutapaan, että ostan vain sen, mitä tarvitsen ja muu saa odottaa. Se on vaikeaa, tiedän sen, mutta se saa mielialani kohoamaan huomattavasti enemmän, kun huomaa käyttäneensä viimeiset senttiset johonkin hyödylliseen. Pyrin ostamaan suhteellisen laadukkaita vaatteita ja vain niitä, mitä tulen tarvitsemaan. Voin muulloin "shoppailla silmilläni" eli kierrellä kaupoissa ostamatta mitään. Käytän ensin vanhat jutut ennen kuin ostan uutta. Se pätee mulla nykyisin kosmetiikassa ja treenikamoissa. En välttämättä osta pientä ja turhaa tavaraa vaan opettelen harkitsemaan tarkkaan, tarvitsenko todella juuri nyt sitä. Tällöin voin osaltani oppia miettimään kulutustottumuksiani. Vielä kun pääsisi eroon kaikista houkutuksistani ja en olisi niin mainonnan vietävissä, kun haluan kokeilla kaikkea uutta. Pyrin usein ottamaan lompakkooni käteistä rahaa ja käyttämään pankkikorttia aina harvemmin. Pankkikortin käyttö hämärtää rahan käytön varmemmin kuin käteisen käyttäminen. Riippuvuudesta eroon pääseminen vaatii kärsivällisyyttä, mutta usko itseensä ja onnistumiseensa auttaa jo pitkälle. 


Osaatko itse samaistua joihinkin näistä paheista?
Millaisia muita paheita porukalta löytyy?

17. huhtikuuta 2013

PLATINUM GIRL

Tämä teksti ei kerro minusta ihmisenä, vaan minusta bloggaajana ja blogistani yleisesti. Toisaalta en haluaisi nimittää itseäni "bloggariksi", koska en koe olevani sellainen. Ennemminkin näen "bloggarit" ihmisinä, jotka päivittävät blogia aktiivisesti ja ovat sosiaalisessa kontaktissa lukijoidensa kanssa. Ehkä minäkin voin olla tulevaisuudessa sellainen bloggari, jollaisena ajattelen muiden olevan. Toki bloggariksi voidaan sanoa kaikkia blogia kirjoittavia, mutta itse näen bloggarit aktiivisina blogin päivittelijöinä ja ihmisinä, jotka kommunikoivat lukijoidensa kanssa.

Itselle blogi on sinällään uusi juttu, vaikka olenkin kirjoittanut paperista päiväkirjaa nuorena. Kirjoitin sinne lähinnä tuntemuksiani ja joitain "salaisuuksia", mitä en halunnut kertoa porukoilleni tai halunnut kenenkään muunkaan ihmisen näkevän. Silloin, kun tutustuin Interet-päiväkirjoihin eli blogien maailmaan, perustin ensimmäisen virtuaalisen päiväkirjan LiveJournal-palveluun ja suuntasin sen lähinnä tietylle ihmisryhmälle. Itse asiassa en tiedä näin jälkeenpäin, oliko se sittenkään suunnattu vain tietyille vai pääsikö sitä koko kansa lukemaan. Sen tiedän, että kovinkaan moni siitä ei lukenut, muutama kaveri vain. Hyvä niin, koska sekin kertoi lähinnä turhanpäiväisistä tuntemuksistani ja päivän tapahtumista. Halusin siis paikan, jonne kertoa ilot ja surut, kun paperipäiväkirja ei ollut enää kiinnostava. Lopulta tunsin, että LiveJournalkaan ei ollut riittävä, vaan halusin jotain suurempaa. Jonkun erillisen paikan, jossa pääsee toteuttamaan itseään yhtä paljon kuin LiveJournalissakin. Löysin ihmeen kaupalla Bloggerin ja suunnittelin perustavani sinne päiväkirjan tyylisen blogin. Tässä kohtaa tiedostin, että Bloggerin kautta blogia pääsee lukemaan ihan kuka tahansa. Nyt olen vasta tajunnut, että täälläkin voi pitää blogia vain tietyille ihmisille eli kutsutuille lukijoille. Siitä huolimatta pidin pariakin tekelettä pystyssä, lähinnä yksinkertaisella, aika laimealla ulkoasulla toteutettua "blogia". Kerroin niissä blogeissa aika henkilökohtaisia juttuja välittämättä siitä, lukeeko niitä kukaan. En muista niistä ensimmäisistä blogitekeleistä paljoakaan, paitsi sen, että niissä oli poikkeuksetta tumma ulkoasu. Koin, että tuskinpa ketään kiinnostaa jonkun tuntemattoman ja yksinäisen tytön jutut. 

Tämän jälkeen ajattelin, että jospa alkaisin kasvattaa suosiota blogipiireissä. Perustin seuraavan blogin, joka oli niinkin yllätyksellinen kuin "muoti/lifestyleblogi". Sillä taisi olla itse asiassa sama nimi kuin tällä nykyisellä eli silloin se liittyi jopa jotenkin blogin tyyliin. Kuvitelkaa ihminen, joka ei todellakaan muodista yhtään mitään tiedä, kuvailemassa suurella innolla ja puolittaisella häpeällä pokkarikameralla päivän asujaan ja muuta siihen liittyvää. Kuvittelin vielä tämän kaiken olevan muiden mielestä hienoa ja saavani lukijoita tällä tyylillä, se on täyttä paskaa! Hävettää nykyisin helvetin paljon sekin tekele, jota ihan oikeasti pidin tosissaan pystyssä. Sain myös ensimmäiset negatiiviset kommentit, ja kommentit ylipäätään, tuohon blogiin. Kirjoitin silloin suorasanaisen tekstin nuorten päihteidenkäytöstä ja sain itse erittäin paljon kylmiä pyyhkeitä suoraan naamalle. Anonyymien ihmisten mukaan arvostelin muita ihmisiä tekstilläni. Ihmettelin suuresti ja ajattelin, että tässä maailmassa nyt oman mielipiteensä saa sanoa. Saa toki, mutta ihmisillä on oikeus myös kiistää, kyseenalaistaa ja olla eri mieltä siitä asiasta, mitä väität. Päätin lopettaa tuon blogin kirjoittamisen ja jättäytyä blogien maailmasta vähäksi aikaa, tosin kyhätessäni ensin lyhytaikaisesti toisen samantyylisen blogin. Ajattelin tuolloin, että blogimaailma ei ole minua varten. Kuka joutuikaan syömään hatullisen sitä itseään myöhemmin?

Ajatus uudesta ja täysin toisenlaisesta blogista kypsytteli mielessäni, kun muutin Lahteen. Uudesta siinä mielessä, että en kertoisi tavallisesta elämästäni mitenkään vaan kirjoittaisin eräänlaisia mielipidetekstien tyylisiä kirjoituksia. Toki seassa oli myös omaa elämänkokemusta, osittain erittäin henkilökohtaistakin sellaista. Päätin myös kokeilla erilaista kirjoitustyyliä eli kirjoitin blogiin lähes samalla tavalla, millaista tekstiä sain suustani ulos. Itse pidin siitä tyylistä, mutta harva samaa mieltä mun kanssa oli. Mietin pitkään tälle blogille nimeä, koska halusin sen kuvaavan sekä mua että blogia. Päädyin lainaamaan Cheekin biisin nimeä "Tyhmää ja tyylikästä", osittain ironisesti! Toteutin sen vähän samalla tavalla kuin nykyisen blogin, tekstien otsikot olivat eri biisien nimiä ja kirjoitin otsikon pohjalta. Se blogi ei mikään menestystarina ollut, sitä lukivat lähinnä ihmiset, jotka tunsivat mut. Sellaisia olivat kommentitkin, jotka olivat useimmiten positiivisia. Mukaan mahtui myös jonkin verran negatiivista kommenttia, johon päätin itse puolustautua. Tosin se puolustautuminen meni toisen ihmisen provosoinniksi ja jopa haukkumiseksi, joka ei ollut ollenkaan viisasta. Provosoinnin ja haukkumisen jälkeen toinen ihminen puolustautui entistä kovemmin takaisin ja sanoi, etten kestä kritiikkiä. Siinä he olivat oikeassa, etten kestänyt silloin ainakaan. Siinä blogia pitäessä tuntui, että mitä tahansa teet tai sanot, on olemassa aina joku valittamassa tai neuvomassa. Varsinkin kun rakastin ja rakastan edelleen provosointia! Tosin silloin helposti itsekin provosoiduin negatiivisista kommenteista ja nostin karvani pystyyn. Nykyisin yritän suhtautua kritiikkiin sillä tavoin, että sen avulla oppii aina vain paremmaksi tekijäksi. Silti haukkuminen ei ole rakentavaa kritiikkiä vaan mielipiteen voi ilmaista myös asiallisesti. Lopulta väsyin itse negatiivisiin kommentteihin, joita loppua kohti tuli samalla tahdilla, kun yritin vähänkin puolustaa itseäni. Positiiviset kommentit kuitenkin auttoivat mua jatkamaan, mutta päädyin pistämään blogin jäihin keväällä 2011. Totesin itselleni, että ehkä on parempi etten ainakaan vähään aikaan kirjoita yhtään mitään julkista tekstiä, vaikka ajatus sinänsä houkuttelikin.

Mikä mut aina saa aloittamaan bloggaamisen yhä uudelleen ja uudelleen, viimeksi tammikuussa 2013, kun perustin Platinum Girlin? Siinä on tietty viehätysvoimansa, mutta pääasiallisena motivaationa blogin pitämiseen on juuri se ajatusten julkituominen. Saa antaa itsestään jotain maailmalle ja kohdata jopa niitä ihmisiä, jotka on sun kanssa samaa mieltä jostain tai kokenut samanlaisia asioita. Se on myös tavallaan vertaistuki toiselle ihmiselle, esimerkiksi toiselle liikuntarajoitteiselle, masentuneelle tai henkilölle, jonka vanhemmat ovat vakavasti sairaita. Pyrin tekstilläni ja sitä kautta omalla elämäntarinallani tuomaan vertaistukea saman kokeneille tai samassa elämäntilanteessa olevalle ihmiselle. Ajattelen, että mikäli mun tekstistäni ja kokemuksestani joku saa hyötyä, niin se ei ole multa pois vaan päinvastoin. Mulle on myös sanottu, että kerron blogissani liian avoimesti asioista ja elämästäni, esimerkiksi masennuksestani. Voin olla jokseenkin eri mieltä tästä, koska olen tottunut avautumaan ihmisille erittäin paljon elämäni aikana ja on joitakin ihmisiä, jotka tietävät musta vielä enemmän kuin mitä kirjoitan blogiini. Vaikka ei päältä päin tunnu siltä, niin valitsen päässäni helvetin tarkkaan asiat ja ilmaisumuodot blogitekstiini. Osittain siksi, että en halua kenenkään nimeä mainittavan missään tekstissä, koska haluan säilyttää muiden ihmisten yksityisyyden. Toki saatan kertoa joitakin asioita tarkasti, mutta pidä huolen siitä, että kirjoitan asioista kuitenkin omasta näkökulmastani ja jätän esimerkiksi muiden ihmisten diagnoosit pois täältä. Tarkemmat tiedot tapauksista, läheisteni diagnooseista ja muusta erittäin tarkasta tiedosta saavat tietää he, joille olen asioista kertonut tarkemmin. En halua esimerkiksi kertoa kovinkaan tarkasti läheisteni raha-asioista tai työstä. Mitä tulee minuun itseeni, niin itsestäni saatan kertoa hyvinkin tarkasti, onhan tämä blogi minun käsialaani. Lukijoiden pitää kuitenkin muistaa se, että jos he haluavat tehdä musta jotain päätelmiä pelkän täällä lukevan tekstin perusteella, he ovat väärässä. Tämä blogi on kuitenkin täysin pintaraapaisu todellisesta elämästä. Ainoastaan minä tiedän, mikä pitää paikkaansa. Kannattaa myös muistaa se sanonta, että "ihmiset muuttuvat", koska mun kohdalla se todellakin pitää paikkaansa. Voin sanoa, että olen muuttunut esimerkiksi ala- tai yläasteajoista ja mikäli ihmiset muistavat mut niiltä ajoilta jonkunlaisena, se ei välttämättä pidä enää paikkaansa. En tässä tarkoita, että olisin todellakaan aikuisempi tai kypsempi ihmisenä, mutta onnellisempi olen nykyisin ainakin. Kehoitan päivittämään faktat kuntoon, ennen kuin mun asioista tai musta ihmisenä tulee väittämään jotain. 

Lyhyiden blogiurieni varrella olen saanut monenlaisia kommentteja blogiini. En tiedä, kumpia on tullut enemmän, positiivisia vai negatiivisia. Ne ovat jakautuneet aika tasoihin. Luonnollisesti positiiviset kommentit piristävät mieltä. Yleensä niissä kehutaan tekstiä, ulkoasua tai jotain muuta. Kuitenkin ne negatiiviset kommentit ovat jääneet paremmin mieleen ja jotkut kommentit muistan vieläkin. Negatiivisia kommentteja on tullut monenlaisia, mutta yleensä niissä on arvosteltu joko kirjoitustyyliä, tekstin sisältöä, blogin ulkoasua tai mua itseäni. Nämä ovat parhaiten mieleen jääneitä negatiivisia kommentteja. Niitä on muokattu hieman, koska en alkuperäisiä muista tarkalleen:

"...journalistin pitää osata kirjoittaa eikä käyttää puhekielen ilmaisuja edes blogissa. Meitsi on vielä erittäin typerä sana..." 

"...sulta ei löydy oikein kirjoitustaitoa, ei sinusta toimittajaksi ole. Sinun kummallinen pään muoto ajaa ihmiset pois luotasi..."

"Elina, tunnen sut monen vuoden takaa ja tiedän todella hyvin, millainen olet tai et ole! Miksi esität netissä jotain supercoolia, ihanko paikataksesi vanhoja haavoja? Lopeta se roolin vetäminen, asiat eivät sillä parane..."

"Vedät selkeesti päästäs nää sun jutut, ei nää voi olla tosia. Oot lapsellinen ja säälittävä!"

"...Sulla ei todellakaan voi olla masennusta, koska sinulla ei ole todisteita asiasta. Miten kehtaat puhua, että masennus olisi muotia? Raivostuttava väite, mä vaikean masennuksen kokeneena sentään tiedän mistä puhun..."

"Miksi selittelet asioita koko ajan? Mikset voi kertoa vain totuutta? :D"

"*pätkä Facebook-statusta* Näköjään Facebookissa osaat olla oma ittes, mutta täällä blogissa vedät jotain ihme roolia... Tais kommentti osua arkaan paikkaan. ;) t. Anonyymi :DDDD"

"Miksi olet niin huomionkipeä, koetko itse olevasi sellainen? Musta tuntuu, että olet... kaikea ei nimittäin tarvitse jakaa Facebookissa..."

"Et taida kestää kritiikkiä yhtään, kun noin kovasti puolustaudut..."

Monesta kommentista olen ottanut silloin itseeni, esimerkiksi loukkaannuin syvästi kolmannesta kommentista. En tiedä, oliko se selkeää provosointia vai oliko oikeasti takana joku mut tunteva ihminen. Ehkä oli tai ei ollut, anonyymiä henkilöllisyyttähän ei tietääkseni pysty selvittämään. Puolustukseksi mulle on tultu sanomaan, että negatiivisesti kommentoineet ihmiset ovat kateellisia mulle. En usko, että tämä pitää paikkaansa. Kirjoitin jo aikaisemmassa tekstissäni, että mielestäni kritiikki ei ole yhteydessä kateellisuuteen. Maailmassa on ihmisiä, jotka eivät pidä musta ja haluavat kritisoida mua jostain. Tällöin heidän antamansa kritiikki ei ole lähtöisin kateudesta, vaan se on puhdasta kritiikkiä. Itse näen kateellisuuden osoittamisen kehumisena. Niin sanottua "kateuskorttia" nostetaan mun mielestä liikaa pöydälle, koska usein kritiikki kuitataan tällä kortilla miettimättä sen tarkemmin todellisuutta. Tosin todellisuuden tietää ainoastaan kommentin lähettänyt henkilö. Ja mietitään vähän, kuka voisi muka olla kateellinen ihmiselle, joka on liikuntarajoitteinen, kokenut masennuksen ja kouluttautuu epävarmalle alalle uskoen kuitenkin muuttuvaan todellisuuteen? Luultavasti ei kukaan, ilmoittautukaa ihmeessä, mikäli olen väärässä.

Millainen blogin pitäjä haluan olla? Haluan olla inspiraationa ja vertaistukena jollekin, joka lukee tätä. Haluan, että kirjoituksistani löytyy jokin juttu, joka herättää tunteita puolin ja toisin. Haluan olla teksteilläni helposti lähestyttävä, kun tosielämässä kuulemma olen täysin toista maata. Haluan kuulla, mitä ihmiset ovat mieltä kirjoituksistani ja kertovat, mikä oli hyvää ja mitä voisi parantaa. Haluan kehittyä yhä paremmaksi niin tekstien kuin ulkoasunkin suhteen. Vaikka näyttäisikin siltä, että hakisin tarkoituksella huomiota teksteilläni ja blogillani, se ei kuitenkaan kokonaan pidä paikkaansa. Okei, kirjoitan julkista blogia eli olen huomion kohteena. Olisihan se ihan kiva, että joku myös lukisi tätä ja heittäisi mua kommentilla. Kuitenkin kaikesta tästä päättää lukija tai verkossa surffailija itse. Kaikki on kiinni hänestä, avaako hän sivun ja pysähtyykö hän lukemaan tekstejä, heittääkö hän jopa kommentin vai sulkeeko sivun saman tien. Vaikka tekstit vaikuttaisivat huomionkipeiltä ja säälipisteiden metsästämiseltä, kyse on kuitenkin mun halusta kertoa asioita ja tuoda ihmisille jotain mun elämästä. En pakota ketään lukemaan, siltikään, vaikka saatan heittää vinkkiä tuttavilleni tästä. Annan vapauden valita. Vasta tulevaisuudessa, journalistina, haluan olla se, joka muuttaa maailmaa jotenkin omalla tekemisellään tai kirjoituksellaan. Vasta journalistina haluan menestyä ja haluan kirjoittaa nimeni historiaan. Suhtautuisin työhöni intohimoisesti ja päättäisin, että olen se, josta tullaan kuulemaan vielä. Siihen kyllä voi mennä pitkäkin aika tai se voi jäädä kokonaan toteutumatta. Haluan onnistua silti siinä, mihin ryhdynkin! 

Seuraan itse monia blogeja, useimmiten treeni- tai fitnessblogeja, mutta joukkoon mahtuu myös niitä lifestyleblogeja. Blogissa pitää olla jokin juttu, joka herättää kiinnostuksen ja alan tutustua siihen tarkemmin. Se voi olla ulkoasu, kirjoitustyyli, kuvat tai ihan mikä tahansa. Ihailen niitä bloggareita, jotka näkevät vaivaa blogin pitämiseen ja oheistoimintaan, esimerkiksi kommentteihin vastaamiseen tai sosiaalisuuteen lukijoiden kanssa. Välillä mietin, miksi esimerkiksi muoti- tai lifestyleblogit ovat niin suosittuja. Ehkä syy on siinä, että ihmiset haluavat kiinnittää huomiota siihen, miltä he näyttävät ja hakevat inspiraatiota toisten blogeista. Vähemmälle huomiolle mulla jäävät kuitenkin ne nuorten tyttöjen blogit, jotka muistuttavat tiettyä kaavaa ja ovat juuri muoti- tai lifestyleblogeja. Mulla blogimaailmassa "ihan kiva" ei riitä, vaan aina seuraamassani blogissa pitää olla se tietty juttu, joka sytyttää. Hyvillä kuvilla voi esimerkiksi kompensoida sitä, että kirjoitustyyli ja oikeinkirjoitus saattaa olla hieman kehnompaa mielestäni. Eniten blogeissa mua ärsyttävät kirjoitusvirheet, mutta esimerkiksi jollain tietyllä murteella kirjoitettu blogi voi olla aivan loistava. Se riippuu niin monesta asiasta, mikä ärsyttää tai ihastuttaa. Voin kyllä tunnustaa, että itse olisin kiertänyt kaukaa edellisen blogini, jo pelkän kirjoitustyylin perusteella!

Koen, että olen nyt enemmän henkisesti valmis kirjoittamaan blogia. Aikaisemmin sitä suhtautui kirjoittamiseen toisella tavalla ja nyt vähän yli kolmen vuoden päästä tästä on tulossa mitä ilmeisemmin mulle ammatti. En kuitenkaan koe olevani valmis blogin pitäjä, tuskin koskaan olenkaan. En halua suhtautua tähän vakavasti, tämä on mulle tällaista pilke silmäkulmassa kirjoittelua, tosin yritän harjoitella asiallisempaa tyyliä. Tämän blogin syntymisestä voi osittain kiittää erästä opettajaa koulusta, koska hän alun perin ehdotti huvin ja urheilun vuoksi mulle tätä. Tosin tämä on ihan vain harrastus, joka ei liity eikä toivottavasti koskaan tule liittymään opintoihini millään tavalla. En ole journalistinen tässä blogissani lainkaan, koska kerron tässä omasta elämästäni. Tällä ei ole tarpeeksi journalistista nimeä eikä tekstien otsikot ole journalismia nähnytkään. Kaikki otsikot ja blogin nimi juontaa juurensa musiikkiin ja suosikkiyhtyeisiin ja -artisteihin. Tämä on puhtaasti ajanvietettä, mitä ilmeisemmin vailla seurauksia. Ja mikäli mun blogista seuraa jotain positiivista, niin se on aina vain hyvä asia.


Jos kirjoitat blogia, niin millainen blogi sulla on ja millainen bloggaaja olet?
Millainen on sun mielestä hyvä blogi?

15. huhtikuuta 2013

KATO MUN KÄTEEN

Kirjoitan nyt tekstin tatuoinneista, koska yksi blogiini kommentoinut henkilö toivoi sitä. Otan siihen mukaan myös lävistykset, koska niitäkin minulta löytyy ja on löytynyt. Mulla on kokemusta sekä tatuoinneista että lävistyksistä. Kerron nyt, mitä ne toivat minun elämääni.

Olen aiemmin suhtautunut tatuointeihin ja lävistyksiin hyvinkin ristiriitaisesti. Koko ilmiö itsessään on ollut ainakin mulle suhteellisen uusi. Itse en ainakaan omassa nuoruudessani kauheasti lävistyksiä tai tatuointeja nähnyt, vaikka niitä on varmaan ollut katukuvassa jo pitkän aikaa. Pieni paikkakunta ja muutenkin "tynnyrissä eläminen" saattoivat myös vaikuttaa asiaan. Vasta 2000-luvulle tultaessa pääsin itsekin näkemään muita koruja kuin korvissa olevia ja alussa pidin niitä vastenmielisinä. En luultavasti tajunnut niiden ideaa tai nähnyt mitään hienoa niissä. Tatuoinneissa vielä vähemmän. Mua kauhistutti ajatus asiasta, jota tulisin kantamaan ihollani koko loppuelämän. Vannoin ja vakuutin, että itse en siihen maailmaan uppoa. Kuka joutuikaan syömään sanansa? 

Oli vuosi 2006. Olin lukiossa ensimmäisellä luokalla. Huomasin, että rinnakkaisluokalla oleva tyttö oli hankkinut itselleen huulilävistyksen eli labretin. Se näytti mun silmissä erittäin kiehtovalta. Unohdin siinä samassa aikaisemman inhoni lävistyksiä kohtaan, koska ajatus lävistyksestä itsellä houkutteli erittäin paljon. Olin jo tuolloin aika kokeilunhaluinen ihminen ja mikäli näin useammalla ihmisellä huulilävistyksiä, houtukus kasvoi erittäin suureksi. 

Jotkut ihmiset voivat nimittää tuota myös termillä massan mukana meneminen, mutta itse en silloin nähnyt sitä sellaisena toimintana. Olen myös kuullut siitä, että olisin ottanut lävistyksiä sen takia, kun ne ovat "muotia" ja joka toisella vastaantulijalla sellainen on. Mitä väliä sillä on? Eikö jokainen ihminen elä juuri niin kuin parhaaksi näkee ja koristelee itseään haluamallaan tavalla? Tämä on varsinkin sellainen asia, joka on pakko kyseenalaistaa aiheen yhteydessä. Mitä mieltä muut ovat, minkä takia ihmiset ottavat lävistyksiä?

Yritin suostutella tuolloin porukoita ajatukseen, koska asuin tuolloin vielä kotona ja heillä oli sen takia vapaus ja oikeus sanoa mielipiteensä. He eivät lämmenneet millään ja ovat yhä edelleen sitä mieltä, että korut muualla kuin korvissa ovat turhia. Olen itse ilmeisesti eri aikakaudelta, kun pidin lävistysrei'istä pujotettuja lävistyskoruja hienoina. Etsin salaa tietoa lävistysten hoidosta ja vannoin, että hoidan sitä niin hyvin ettei se tulehdu! Päätin odottaa maagiseen kahdeksaantoista ikävuoteen ja vuoteen 2007. Pitkän suostuttelun jälkeen porukat myöntyivät ajatukseen ja aloin etsiä Helsingistä sopivaa lävistysliikettä. Osuin yhtenä päivänä Harness Bodypiercing & Tattoo Studion sivuille ja päätin, että mikäli jossain käyn näyttämässä itselleni neulaa, niin tuo on se paikka. Jo sivujen perusteella paikka vaikutti ammattimaiselta ja helposti lähestyttävältä. Mua jännitti hyvin paljon sinä päivänä, kun astelin kyseiseen paikkaan lävistettäväksi. Lävistäjä oli ystävällinen ja ammattitaitoinen, omistautunut ulkonäkönsäkin puolesta lävistyksiin ja tatuointeihin. Mua pelotti lävistystilanteessa eniten se kipu, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna en edes tuntenut paljoakaan kipua. Valitsin aloituskoruksi timanttipallollisen tapin ja otin lävistykseni oikealle puolelle alahuuleen. Paraneminen sujui hyvin ja pidin huolen lävistysalueen puhtaudesta. Ostin monia erilaisia lävistyskoruja; renkaita, hevosenkengän mallisia koruja ja värikkäitä palloja/piikkejä vaihdokeiksi. Rakastin käyttää erilaisia koruja ihan fiiliksen mukaan. Toisaalta pidin sitä lävistyskorua myös stressinpurkuvälineenä, joka ei näyttänyt ulkopuolisen silmin kovinkaan kauniilta. Pidin lävistystä huulessa yli vuoden, mutta kesällä 2008 otin korun pienen harkinnan jälkeen pois. Siihen jäi pisteen muotoinen arpi, joka aikasemmin hieman kadutti, mutta nykyään ajattelen sen olevan osana elämää ja osa minua. Noin pieni arpi ei edes näy ellei sitä katsele suurennuslasin kanssa ja mulla on isompiakin arpia kehossani. Koin, että huulilävistyksestä luopuminen oli hyvä päätös, se oli yksi aikakausi elämässäni. 

Elettiin samaista vuotta 2007, jolloin mielessäni kypsytteli ajatus toisesta lävistyksestä. Olin miettinyt pitkään minne ottaisin, joten päädyin vasemman korvaruston lävistykseen eli outer conchiin. Päätin ottaa tämänkin lävistyksen vakipaikassani. Muistan jopa päivän, milloin tuon otin eli 22.12.2007, koska samana päivänä oli Karkkilassa koripallomatsi. Aamulla äitini kanssa Helsinkiin lävistämöön ja illalla koko perheen voimin koripallomatsiin. Rustolävistyksen teki eri henkilö kuin huulilävistyksen, hänkin oli erittäin mukava ja kertoi koko ajan, mitä oli tekemässä. Tämän kohdalla tunsin kipua selvästi, olihan se selvää, kun ruston läpi mennään. Otin tähän aloituskoruksi renkaan, koska tässä tapauksessa peruskoru on aina paras. Tämän lävistyksen paranemisprosessi oli selkeästi pidempi, mutta suhteellisen ongelmaton. Rustoilla kestää parantua useampi kuukausi tai jopa puoli vuotta. Muistan selkeästi, kun äitini joutui koripallomatsissa pari kertaa puhaltelemaan korvaani minun huitaistuani epähuomiossa arkaa lävistyskohtaa. Projektina on hankkia tähänkin vaihdokkeja joskus tulevaisuudessa, mutta silti perus pallolukollinen rengas on tarpeeksi basic ja miellyttää mun silmää. Rustolävistys on ollut pisin itselläni ollut lävistys, koska en ole vieläkään harkinnut siitä luopumista. Sen saa kätevästi hiusten alle piiloon ja näin tarvittaessa huomaamattomaksi. Yksinkertainen ja tyylikäs! 

Hypätään tästä eteenpäin pari vuotta. Yhdestä lävistyksestä jo luopuneena suunnittelin ottavani lisää metallia. Nyt suuren houkutuksen aiheuttivat kielilävistykset. Ne, joita en ikinä kuvitellut hankkivani. Se oli taas porukoille kova pala purtavaksi ja jouduin käymään heidän kanssaan keskustelua asiasta. En tiedä, suostuivatko he helpommin nyt, mutta ainakin kovasti varoittelivat kielilävistyksen vaaroista. Joko se tuhoaa hampaat tai saan sen mukana niin vakavan tulehduksen, joka leviää kaikkialle ja se on menoa sitten. Ensimmäinen mua huolettikin enemmän, mutta jätin huoleni taka-alalle. Ajattelinhan suhteellisen naiivisti, että minulle koskaan tuollaista käy. Lävistyspäivänä mua jännitti erittäin paljon, koska olin kuullut monenlaista juttua lävistysprosessista ja kivusta. Toki se on yksilöllistä, millaista kipua itse lävistystilanteessa tuntee. Purskutellessani suuta suuvedellä päätin, että kun tänne ollaan kerran tultu niin täältä lähdetään metalli kielessä ulos. Lävistäminen itsessään tuntui kyllä, ei niin paljon kuin rusto, mutta enemmän kuin huuli. Oli myös mielenkiintoista sylkeä kuppiin veren ja suuveden sekaista höttöä. Syöminen ja jopa puhuminen oli ensimmäisen viikon erittäin vaikeaa ja ainoa mitä sain alas, oli nestemäiset ruoat. Silti eläminen kielilävistyksen kanssa alkoi sujua yllättävän hyvin ja pidin taas totutusti huolta lävistysalueen puhtaudesta. Lävistyksen otto ja naiivi ajattelutapa kuitenkin kostautui, koska kolmeen otteeseen onnistuin puraisemaan koruuni niin rajusti, että hampaat hieman kärsivät. Pidin korussani joko värikkäitä muovipalloja tai metallipalloja, ihan fiiliksen mukaan. Suosikkipalloni olivat oranssit koripallovaihtopäät! Kielikorulla oli valitettavan kiva myös leikkiä ja poseerasin usein kameralle "heruttaen" kielikoruani. Päätin luopua lävistyksestäni keväällä 2011, koska mielummin halusin pitää "leegoni" mahdollisimman hyvässä kunnossa. Otin kuitenkin vähäksi aikaa kielilävisyksen takaisin syksyllä 2011, koska ikävä lävistystä kohtaan kasvoi suureksi. Muistin kuitenkin, että mikäli pidän lävistyksen, tuhoan ennen pitkää hampaani. Luovuin lävistyksestäni lopullisesti loppusyksystä 2011. Kuitenkin näistä lävistyksistäni kielilävistys on ehdottomasti suosikkini, ja seksikkäin, koska sen saa helposti piiloon ja useimmiten vain itse tiedän omistavani sen. Ja eikä siitä kummemmin toinen osapuolikaan valittanut. Kuitenkin lävistys oli hieno aikansa ja koen nykyisin pärjääväni ihan hyvin ilman sitä. Välillä toki kaipaan sitä kovasti, mutta olen päättänyt, etten sitä enää takaisin ota.

Jouduin pari vuotta sitten syömään sanani myös toisessa asiassa. Olin pitkään puhunut, että ikinä en tatuointia tule ottamaan. Silti mieleni muuttui täysin toiseksi, kun muutin Lahteen syksyllä 2010. Päätin jo syyskuussa, että mikäli tästä ensimmäisesta vuodesta muualla kuin "kotipuolessa" tulee ikimuistoinen, tulen ottamaan siitä muiston. Muistolla tarkoitan elinikäistä eli tatuointia. Olin pitkään ja olen edelleen erittäin suuri tähtifriikki ja tähtikuvio on ehdoton lempikuvioni kaikista. Mietin, että tuleva tatuointini voisi liittyä jollain tapaa tähtiin. Oli tähtikuvio tatuointina kuinka massaa ja mautonta tahansa, kukin koristaa ihonsa haluamallaan tavalla. Itselle tuleva tatuointi edustaisi elämänmuutosta, uusia ystäviä ja rohkeutta vaihtaa maisemaa. En kuitenkaan halunnut vain yhtä tähteä, vaan että tähtiä olisi hieman enemmän kuin yksi tatuoinnissani. Suunnittelin kolmen tähden kokonaisuuden, jossa olisi yksi iso tähti ja kaksi pienempää tähteä, kukin kiinni toisissaan. Otin hieman osviittaa Dope Stars Inc.in tähtilogosta, joka olisi ollut myös yksi vaihtoehto tatuoinnilleni. Sain myös vinkin, että silloisen luokkakaverin kaveri tekisi tatuointeja ja päätin kääntyä ideani kanssa hänen puoleensa. Mietin hetken, mitähän siitäkin tulisi, mutta olin kuitenkin luottavasin mielin. Olin käynyt katsomassa myös tatuointiliikkeissä meininkiä, mutta päädyin tähän luokkakaverin kaveriin lopulta. Hyvää jälkeä hän oli luokkakaverilleenkin tehnyt, joten en epäillyt asiaa omalla kohdallani. Tatuointipäivänä mua jännitti erityisen paljon ja muistan ravanneeni vessassa harva se minuutti. Pelkäsin erittäin paljon mahdollista kipua. Se on taas yksilöllistä, mutta uskoin niskan olevan paikkana aika paha. Halusin tatuointini siis niskaan, jonka saan tarvittaessa piiloon vaatteilla tai hiuksilla myöhemmin, koska omistin silloin lyhyet hiukset. Olin kauhusta jäykkänä vielä tatuointituolille istuessa siitä huolimatta, että tatuoija itsessään oli erittäin mukavanoloinen. Luonnos piirrettiin puhtaaksi, aseteltiin sopivaan kohtaan ja meikäläinen peilin eteen. Kun kaikki oli kunnossa, alkoi jännät ajat. Tatuoinnin tekeminen tuntui koko ajan, välillä enemmän ja välillä vähemmän. En osaa kuvailla sitä tunnetta, mutta se oli kivun ja miellyttävän tunteen välimaastoa. Muistan puristaneeni toisella kädellä tatuointituolin käsinojaa, välillä kironneeni ja puristaen hampaitani yhteen. Tatuoiminen oli kuitenkin ohi suhteellisen nopeasti ja lopputulos miellytti mua. Rahat vaihtoivat omistajaa ja pääsin huolehtimaan "uudesta tulokkaasta". Olin ostanut luukulleni kaikkea tarvittavaa huolenpitoa varten. Ne olivat lähinnä haavanhoitovälineitä; harsotaitoksia, Bebanthenia ja muuta kivaa. Otin tavaksi teipata tatuointini aina yöksi ja puhdistaa sitä tilanteen mukaan jopa pitkin päivää. Onneksi asuntolanaapurit olivat apuna, jos itse en pystynyt teippaamaan tatuointiani tai puhdistamaan. Tatuoinnista lähti väriä ensimmäisen viikon ajan, mutta se kuului asiaan. Noudatin hoito-ohjeita orjallisesti ja vielä tänäkin päivänä saatan teipata kuvan esimerkiksi hiustenvärjäyksen ajaksi. Paranemisprosessi sujui hyvin ja en onneksi saanut mitään tulehdusta kehittyä. Se on muistona elämäni parhaimmasta vuodesta. Väillä aikaisemmin mietin miksi ihmeessä sen otin, näin jälkeenpäin rakastan tuota tähtikuviota estoitta, koska siihen liittyy niin vahvat muistot. En aio tuota kuvaa enää jatkaa, mutta välillä suunnittelen tulevaisuuden varalle toista tatuointia, joka kiteyttäisi koko elämän yhteen tekstiin tai kuvaan. En tiedä vielä, tulenko ottamaan toista tatuointia ikinä vai jääkö tuo ainoakseni. Aika näyttää, tärkeintä tatuoinneissa on mielestäni se tarkoitus, mikä niillä on. 

Otettu 09.05.2011.
Parhaimmat tatuoinnit ovat sellaisia, joihin liittyy jokin muisto tai henkilö. Huonointa tatuointia mielestäni ei ole, koska jokainen tatuointi jonkä ihminen ottaa, voi olla henkilölle erittäin merkityksellinen. Itse en koskaan tatuoisi kuitenkaan puolisoni tai poikaystäväni nimeä mihinkään, mutta ei se väärin ole, jos joku niin tekee. Tatuointia kannattaa myös harkita tarkkaan, koska se kulkee sulla mukana loppuelämän. Toisaalta se mua ainakin tatuoinneissa viehättääkin. Se on muisto jostain, jota ei ole tarkoitettu unohtumaan. Toki jotkut voivat ottaa tatuointeja, joilla ei ole mitään sen suurempaa merkitystä eikä siinäkään ole mitään väärää. Joillekin tatuoinnit ovat elämäntapa, mutta joillekin muistoja elämän varrelta.

Lävistyksissä parhaita ovat ne, jotka sopivat kantajalleen. Esimerkiksi joillekin ihmisille sopii huuli-, kieli-, tai septum-lävistys kuin nenä päähän ja se on mun mielestä erittäin hienoa. Sitten on puolestaan niitä ihmisiä, joille ei jokin lävistys mielestäni sovi millään. Mielestäni moni nuori voi näyttää esimerkiksi ilman huulilävistystä paremmalta kuin huulilävistyksen kanssa. Olen nähnyt eniten huuli- ja kulmalävistettyjä ihmisiä katukuvassa. Sellainen luultavasti minäkin olin huulikoruni kanssa, ei se ilmeisesti mulle sopinut yhtään! Se riippuu ihan ihmisestä ja persoonasta, mikä lävistys sopii ja mikä ei. Toiselle sopii toinen ja toiselle toinen. Joku voi lävistää vaikka koko kehonsa näyttäen hienolta ja joku taas näyttää parhaimmalta ilman ylimääräisiä koruja. Itsekin mietin alun perin kulmalävistystä, mutta kuulin juttua niiden helposta uloskasvusta ja luovuin ajatuksesta. 

Suosittelen ihmisiä harkitsemaan ennen kuin suuntaavat lävistyttämään tai tatuoimaan itseään. Lävistyksistä jää aina pieni jälki muistoksi ja tatuointi nyt pysyy sun mukana lopun elämää. Joistakin lävistyksistä ja tatuoinneista saattaa olla haittaa itselleen tai työelämässä. Se on ihan yksilöllistä! Mikäli haluaa kovasti lävistystä tai tatuointia, suosittelen myös kääntymään ammattilaisen puoleen, siltikin vaikka osaisi lävistää tai tatuoida itse. Näin varmimmin vältytään vahingoilta ja huonolta omatunnolta. Tosin viimeisestä en tiedä, koska jossain tapauksessa siitä saa syyttää itseään. 

Vain sä itse päätät, haluatko koristella itsesi lävistyksillä ja tatuoinneilla. Niillä sä voit parhaimmillaan kertoa muille ihmisille, millainen sä olet ja tuoda esille jotain uutta itsessäsi!

Löytyykö sulta lävistyksiä ja/tai tatuointeja?
Mitä lävistykset ja tatuoinnit merkitsevät sulle?

10. huhtikuuta 2013

SUN TÄYTYY

"Sun täytyy oppia ottamaan vastuuta!

Miten usein olenkaan kuullut tuon lauseen ja vielä aina samoilta ihmisiltä. Se alkaa jo hieman kyllästyttää. Kuitenkin he haluavat pelkkää hyvää, kun sanovat noin. Elämässä pitää ottaa vastuuta sekä omista tekemisestään, että muista asioista. Vastuun ottamisesta omassa elämässäni kerron seuraavaksi. 

Lähdetään siitä, että olen perheeni ainoa lapsi. Minulla ei ole sisaruksia, joka on toisaalta surullista. Surullista nimenomaan siinä mielessä, että olisin voinut paremmin oppia vastuuta ja jakamista. Niitä taitoja tässä tapauksessa oppii muiden lasten kanssa, esimerkiksi päiväkodissa tai perhepäivähoidossa. Entä sitten, jos onkin tilanne, että on pitkään eristyksessä muista lapsista erittäin korkean infektioriskin takia? Toki olin siellä päivähoidossa, mutta silti koin, että en tullut toimeen muiden lasten kanssa niin kuin pitäisi tulla toimeen. Leikin usein yksin, jossain omassa nurkassa. Pidin yksinolemisesta, en kokenut tarvetta liittyä muiden lasten seuraan. Ja jos liityinkin, sain leikeissä epämieluisan roolin. Ihan siksi, koska olin liian kiltti, hiljainen ja arka. Olin tottunut myöntymän, olin tottunut rooliini jo silloin. Ähäkutti perkele, ihan oma vika! Lasten kanssa pitäisi oppia pitämään puolia ja turvaamaan selustansa. Minä en niin tehnyt. Olisi pitänyt kyllä, silloin olisi voinut edes osoittaa lähinnä itselleen, että kyllä mä osaan pitää puoleni. En kyllä osaa pitää puoliani vieläkään ja minustako pitäisi tulla journalisti? Ähäkutti perkele, todellinen tulevaisuuden toivo!

Ainoan lapsen aseman lisäksi mut voisi lukea erityislapseksi. Tässä tilanteessa tuo sana "erityinen" ei todellakaan ole positiivisessa valossa. Taustani takia se sana on tuohon liitetty, en ensimmäiseen neljään tai oikeastaan viiteen vuoteen elänyt täysin normaalia elämää. Ei normaaliin elämään kuulu viettää ensimmäinen puoli vuotta tai yhteensä ensimmäinen vuosi tehohoidossa ja yleensä sairaalassa. Ei siihen kuulu lisähapen tarve kotona, ei siihen kuulu järjetön määrä lääkkeitä ja lukuisia tutkimuksia, miksi en kehity normaalisti. Kaiken tämän takana on CP-vamma, lihasten toimitahäiriö, joka vaikuttaa liikkumiseen koko loppuelämän. Mukaan luettuna vielä sarkastisesti sanottuna "keuhkotautisuus", se helvetin BPD, astman kaltainen tila. Paska mäihä, eihän kukaan arvannut, että mulle näin iso "lottovoitto" sattuisi kerralla. Ja tämä lottopotti ei sisältänytkään rahaa, vaan porukoille törkeästi huolta ja mulle suuren infektioriskin takia varovaisuutta ja eristyksissä olemista. Eihän sitä koskaan tiennyt, mikä tauti nurkan takana odotti ja pahimmassa tapauksessa olisi vienyt mut mennessään tai ainakin hengitysputkeen kiinnitetyksi. Ei sitä kuka tahansa voinutkaan käsittää, mutta voin sanoa, että pienenä olin aika pihalla lapsilauman keskellä. En osannut olla luontevasti muiden kanssa. En oppinut ottamaan sitä kuuluisaa vastuuta. Vastuuta juuri siitä, että tutustuisin uusiin ihmisiin ja saisin uusia kavereita. Yleensä mua lähestyttiin, harvemmin oli päinvastoin. Sosiaalistuminen on elämässä juuri omalla vastuulla, ei sitä kukaan voi pakottaa "nyt tutustut tuohon ihmiseen". Se on vain sun päätettävissä useimmiten, kohtalo saattaa olla pelissä pienessä osassa. 

Vastuun ottaminen liittyy myös muihin asioihin, esimerkiksi opiskeluun. Ala-asteella olin porukoiden mielestä tunnollinen oppilas, jopa liiankin. Hätäännyin heti, jos en tiennyt, mitä tehtäviä oli tullut läksyksi. Joskus saatoin myös itkeä keskellä tuntia kaikkien edessä, jos huomaankin unohtaneeni tehdä läksyt tai jotain jäin kotiin. Se ei ollut säälinhakua eikä lisäpisteiden metsästystä, vaan puhdas järkytys. Silloin olin vastuullinen tehtävistäni ja pidin huolen siitä, että ne tulivat tehdyksi. Olin tyypillinen oppilas, menestyin niissä aineissa, jotka olivat mielenkiintoisia ja päinvastoin. Matematiikka oli vaikeaa ja tulee olemaan vieläkin. Yläasteella jatkoin samaa tunnollista linjaa ja vasta lukiossa aloin tästä lipsua. Tosin lukiossa elämäni koki suuren muutoksen ja sitä myötä masennuin. En yhtäkkiä jaksanutkaan olla niin vastuullinen opiskelija kuin aikaisemmin. Oli suuri työvoitto opiskella ja lopulta valmistua lukiosta sen koettelemuksen, muuttuneen perhetilanteen ja alati pahenevan masennuksen, keskellä. Työvoitto siinä mielessä, että sai itseensä niin paljon energiaa raahautuakseen kouluun. Jokainen koulupäivä oli tietynlaista vastuullisuutta opiskelemisen suhteen ja kohti päämäärää eli valmistumista. En ole ylpeä lopputuloksesta, mutta siitä olen, että se on ohi.

Ylioppilaaksi pääsyn jälkeen alkoi vastuu jatko-opiskelupaikan saamisesta. Voin sanoa, että jos en olisi mennyt Lahteen opettelemaan itsenäistä elämää ja opiskelua, en tiedä missä olisin tällä hetkellä. Lahdessa sain ensimmäisen osittaisen kosketuksen itsenäistymiseen, vaikka porukat kuitenkin "katsoivat perääni" kotikunnasta käsin. Vasta Lohjalla oli pakko ottaa todella se vastuu oman itseni käsiin, kun asuin yksin ja opiskelin vielä monimuotoisesti. Piti ottaa vastuu itsestä ja omasta hyvinvoinnista sekä myös opintojen etenemisestä. Oman hyvinvoinnin vastuuta helpotti onneksi salilla käynti, joka oli vain murto-osa siitä, mistä kaikesta pitäisi kantaa vastuu. Opiskelun kohdalla se vastuunkantaminen paljastui sitten liian isoksi mun kohdalla. Toki näin jälkiviisaana olisin toki pystynyt sen kantamaan, jos olisin ollut aikatauluttanut kaiken vähän paremmin. Unelmat kuitenkin samalla veivät mua pikku hiljaa toisaalle, vaikka sitä en myöntänytkään. Kuitenkin myönsin, että nyt tarvitsen apua ja onneksi lähdin sitä Lohjalla hakemaan. Avun hakeminen ei ollut säälittävää, vaan osoitus siitä, että olen ollut liian pitkään liian vahva ja koettanut selvitä yksin. Kohtalon puuttuessa peliin viime elokuussa olin huojentunut ja samalla erittäin hämmentynyt. Pääsisin alalle, josta olin unelmoinut pitkään. Ajattelin, että mikäli on mielenkiintoinen oiskeluala, niin vastuun ottaminen olisi helpompaa. Oli ja ei, koska olen elänyt aikamoisen stressin alla koko opiskeluajan. En tiedä, miksi pidän yllä tätä stressitilaa ja lopulta sairastutan itseni tulevaisuudessa. Haluan vain pyrkiä parhaimpaan mahdolliseen suoritukseen ja se nostaa paineita. Ei tarvitsisi, mutta se taitaa olla sukuvika. Toisaalta se on hyvä pyrkiä parhaimpaansa jo opiskeluaikana, niin mahdolliset työt tulevat luultavasti sujumaan samalla tavalla. Siinä pitää vain olla tietynlainen asenne ja ote hommiin! 

Mun elämässä on silti asioita, missä mun pitäisi ottaa vastuuta vielä enemmän. Tärkein asia on itsestä ja omasta terveydentilasta huolehtiminen. Varsinkin niin, ettei kenenkään tarvitsisi muistuttaa mua viittäkymmentä kertaa asioista. En voi aina vedota huonoon muistiin, mutta erityisesti lääkitys on sellainen asia, joka kanssa mulla on ja on lähestulkoon aina ollut vaikeuksia. Ei sitä pienenä tarvinnut oikeastaan asian hyväksi mitään tehdä, koska äitini oli niin ihana ja piti liiankin hyvää huolta meikäläisestä. Nyt sitten isompana on pitänyt opetella alusta pitäen kaikki, mutta vieläkin synnyinkunnasta käsin saattaa tulla puhelinsoittoa ja kanssa-asuja kyselee joka päivä samoja asioita. Se olisi sitä suurinta vastuun ottamista, jos kenenkään ei tarvitsisi enää kysellä, että "oletko ottanut lääkkeet?", "milloin tietty lääkärikäynti on?". Ikäähän on jo 23, joten kyllä tämän ikäisen pitäisi osata huolehtia itsestään. Sitähän minä juuri opettelenkin nykyään ja ei kaikkea voi hetkessä oppia. Jotkut asiat rutinoituvat ja automatisoituvat pikku hiljaa. Se vaatii sen oman aikansa, toivottavasti edes joku ymmärtää. 

Mun pitäisi myös ottaa vastuuta enemmän ihmissuhteista. Mun pitäisi osata enemmän huomioida muita ihmisiä. Oli huomion kohteena sitten avopuoliso tai ystävät. Välillä tuntuu, että olisin unohtanut täysin jotkut ystävät tämän nykyisen elämän keskellä. Hyi minua, niin ei saa tapahtua! Kuitenkin koen, että vastuu ystävyydestä ei ole vain toisella osapuolella vaan toisenkin olisi hyvä ottaa yhteyttä ja sopia tapaamisia, mikäli toisesta ihmisestä ei kuulu pitkään aikaan mitään. Se olisi aitoa kiinnostusta toista ihmistä kohtaan. Avopuolison ollessa kyseessä, tunnen välillä huonoa omaatuntoa siitä etten olisi huomioinut tai auttanut häntä tarpeeksi. Koen itse, että hyvä parisuhde vaatii töitä ja nimenomaan sitä vastuuta molemmilta. Ei kaikki voi olla pelkästään toisen käsissä, se on molempien yhteinen asia. No kuinka hyvin se sitten nykypäivänä toteutuu? Ainakin itseni kohdalla olisi siinä parantamisen varaa. Ihan sama miten sitä toista osapuolta huomioi, kunhan hän saa tuntea olonsa arvostetuksi ja tärkeäksi mielellään joka päivä. Sanat vasta merkitsee, mutta teot todella todistavat sen rakkauden. Rakkautta ovat juuri vaikka ne elämän pienet asiat. 

Jokainen määrittelee itse, missä on sen vastuun ottamisen paikka ja miten sen vastuun ottaa. Kukaan muu ei kuitenkaan tee sitä puolestasi. Susta ja sun elämästä ei lopulta vastaa kukaan muu kuin sä itse.

Mitä vastuun ottaminen sun mielestä tarkoittaa?
Millaisista asioista sun pitäisi ottaa vastuuta?

6. huhtikuuta 2013

PAREMPAA KANGASTA

Tyylitön vai tyylikäs? Siinä vasta kysymys, kun mua ajatellaan. Oon aina ajatellut, että mulla ei ole lainkaan tyyliä varsinaisesti. En oo koskaan innokkaasti seurannut muotia ja pukeudun ihan fiiliksen mukaan. Millainen mun pukeutumistyylini ja muunlainen tyylini on ollut ennen nykypäivää? Kuuluuko tyyliini meikkaus, koruja tai muuta spesiaalia? Mitä mieltä olen eri tyyleistä ihmisillä? 

Pukeutumistyylilläni ei ole mitään tiettyä genreä tai rajoja. Sille voi toki keksiä synonyymejä kuten tylsä, massa ja mitäänsanomaton. Itsestäni tuntuu siltä, että en vain osaa pukeutua tarpeeksi hyvin, näytän rähjäiseltä tai seinästä reväistyltä. Kuitenkin ajoittain yritän ryhdistäytyä pukeutumisen suhteen ja heittää päälleni vähän enemmän toisiinsa sopivaa vaatetta. Samalla yhdistelen muuhun asuuni sopivia asusteita tai koruja. Porukoilta kuulen useasti näyttäväni rähjäiseltä tai seinästä reväistyltä. He toivovat usein, että mikäli on nainen, niin pukeutuisi myös naisellisesti. "Katsoisit mallia, miten muut naiset kaupungilla pukeutuvat, ethän sä voi näyttää tuolta!" on toteamus, jonka olen kuullut jo liiaksi asti. Heidän mielestään pukeutumisessani on parantamisen varaa ja paljon. He eivät voi myöskään käsittää sitä, että vapaaehtoisesti haluan kulkea joskus rennoissa college-housuissa tai löysässä hupparissa. Vaikka olenkin nainen, niin silti pidän rennosta tyylistä ja siitä, että voin välillä "piiloutua" vaatteideni taakse. Kolikon kääntöpuolena haluan pukeutua vähemmän rennosti, jolloin hyvin istuvat vaatteet ovat se juttu. Tästä syystä en lokeroi tyyliäni mihinkään, vaan se on lähinnä niin tavallinen kuin olla ja voi.

Lapsena, siis niin pitkälle kuin muistan, tyylini oli tyttömäinen. Silloin olin selkeästi tyttö, koska mekkoja ja värikkäitä, tyttömäisiä paitoja oli kiva pitää. Lapsena joskus kehittelin omia vaateyhdistelmiä, jotka olivat ulkopuolisen silmin kummallisia. Saatoin yhdistää kaksi erittäin toisiinsa epäsopivaa paitaa ja vielä olla ylpeä siitä. Muistan, että suosikkipaitojani oli kaikki Leijonakuningas -elokuvaan ja sen jatko-osiin liittyvät vaatteet eli erityisesti keltainen Kovu-huppari tai vastaavasti paidat, jotka näyttävät siltä, että niissä on päällekkäin pitkä- ja lyhythihainen paita. Silloin en tykännyt pitää farkkuja, vaan viihdyin enimmäkseen trikoissa tai verryttelyhousuissa. Olin myös siitä kummallinen lapsi, että alaluokilla en oikein tykännyt pitää haalaria vaan silmääni miellytti enemmän takki ja housut -yhdistelmä. Silti oli pakko pitää sitä vähän vähemmän miellyttävää haalaria ensimmäiset kolme luokkaa, koska porukat käskivät. He kuitenkin tiesivät paremmin, millaisissa vaatteissa tarkenin olla ulkona. Olisin kuitenkin itse laittanut vaatteita päälleni liian vähän ja kärsinyt kylmästä. No can do, mutta ehkä se oli ihan hyväkin, että porukat katsoivat mun pukeutumisen perään silloin.

Pidin lapsena jo erilaisista koruista erittäin paljon. Käytin erityisesti isoja riipuksia. Suosikkejani olivat erityisesti sydänriipukset, koska ne olivat inspiraatiota eräästä sarjakuvasta. Muistan myös sellaiset muoviset kaulanauhat, joita sai jostain automaatista kolikoilla ostettua. Samanlaisia rannekorujakin joskus pidin käsissäni. Pidin ylensä pelkästään yhtä korua kaulassa, mutta ranteessa koruja saattoi olla monia. Erityisesti tykästyin lapsena helmirannekoruihin ja niitä löytyi yleensä vasemmasta ranteesta useita. Helmirannekorujen joukossa saattoi olla muitakin koruja, ystävännauhoja tai niittirannekkeita. Ala-asteella mulla oli yhdet korvisrei'ät ja niissä pidin yleensä jotain nappikoruja. Nykyisin mulla on yhteensä neljä korvisreikää.

Vaikka vaatetyyli pysyi suhteellisen samanlaisena, hiustyylini muuttui jo silloin. Ala-asteella pariin otteeseen mulla oli räikeänpunaiset hiukset, kerran liilat ja muutoin oma väri eli "vaaleanmaantienruskeanharmaa". Hiuksissani oli myös väkerrelty erilaisia "lettejä" ulkomaanmatjojen muistona. Ne voisivat olla kivoja vieläkin! Melkein koko ala-asteen mulla oli suhteellisen pitkät hiukset, mutta kolmannella mulle leikkautetiin polkkatukka otsatukalla varustettuna. Vihasin sitä syvästi silloin! Ala-asteen lopussa kasvattelin hiuksia ankarasti ja ne oli hyvässä pituudessa kuudennella luokalla. Suuremmat hiusmuutokset tapahtuivat kuitenkin vasta vanhemmalla iällä.

Yläasteelle siirryttäessä tyylini alkoi muuttua hieman. Samanlainen tylsä ja mitäänsanomaton se omasta mielestäni oli, mutta kokeilunhaluni eri yhdistelmiä ja muita spesiaaleja tyylijuttuja kohtaan kasvoi. Seitsemännellä luokalla tyylini oli vielä aika värikäs ja yleisesti siirryin verryttelyhousuista farkkuaikaan. Olisihan se ollut "noloa", jos yläasteella olisin pitänyt liian rentoja housuja. Tyyliini alkoi hiipiä musta väri yhä selvemmin, mutta ei kuitenkaan kokonaan ihan tummaa ollut. Pidin erityisesti tyköistuvista huppareista ja farkuista. Suosikkipaitani yläasteella oli ehdottomasti musta lyhythihainen paita, jossa oli painettuna sininen lohikäärme. Ostin yläasteella myös niittivyön, joka on säilynyt ehjänä vielä tähän päivään asti. Muutenkin käytin vyönä juuri tuota niittiversiota tai pitkää kudottua huivia. Kahdeksannella luokalla musta väri tyylissäni otti vallan ja mukaan tulivat myös yhä enemmän koruja. Kaulassani saattoi olla useampi kaulakoru, jotka olivat vielä toisiinsa sopimattomia! Joskus yläasteella päätin pukeutua aina tiettynä päivänä koko päivän yhteen väriin, asusteita myöten. Muistan erityisen hyvin "pinkin ja mustan päivän", koska "mustana päivänä" mulla oli myös muunlaisia hanskoja tai muuta mielenkiintoista päällä. Koko yläasteen ajan mulla oli pitkät hiukset, useimmiten lähellä omaa väriä tai punaiset. 

Yläasteen jälkeen lukiossa tyylini ei muuttunut entisestään mihinkään suuntaan, pysyi samanlaisena. Ainoa mikä tyylissäni säilyi yläasteelta eteenpäin, oli juuri tuo niittivyö, jota pidin lähes aina. Yläasteella ja lukiossa olin suuri Negative-fani, jolloin yhtyeen fanipaitoja ja -huppareita tuli pidettyä usein. Tämän lisäksi myös muiden suosikkiartistien paitoja näkyi päällä. Niitä oli kiva yhdistää aina mustien pillifarkkujen ja niittivyön kanssa. Noihin aikoihin tyylissäni näkyi pääkalloja, tähtiä ja raitoja. Lukion jälkeen vaatetyylini jatkui suhteellisen samanlaisena, mutta hiukset muuttivat muotoaan entisestään. Värjäsin vuonna 2007 hiukseni tummanruskeiksi, liloilla raidoilla höystettynä. Lyhensin myös hiukset olkapää-mittaisiksi. Päätin kuitenkin repäistä pari vuotta myöhemmin ja vetää hiukseni erittäin lyhyiksi. Tykästyin itse lyhyisiin hiuksiin ja lähtiessäni Lahteen, värjäsin ruskeat hiukset ensimmäistä kertaa ikinä mustiksi. Se look oli mulla pitkään, toki välillä hiusten väri muuttui punaiseksi ja liilaksi. Vuonna 2011 päätin vetää omatoimisesti vasemman puolen hiuksista pois, kiitos askartelusaksille! Se oli melkoinen näky, kun toisella puolella roikkui epämääräinen kasa lilaa tukkaa ja toisella puolella sitä ei ollut lainkaan. Tosin Lahdessa pidin muutenkin "toinen puoli lyhyt, toinen pidempi" -hiustyyliä. Tuosta lähtien ajattelin kasvattaa hiukseni takaisin pidemmäksi ja tähän mennessä ne ovat kasvaneet tasasista tahtia. Ajattelin Lahti-vuoden jälkeen muuttaa tyyliäni edes hieman naisellisempaan suuntaan, vaikka sisäinen poikatyttö minussa asustaakin. 

Nykyisin tyylini on suhteellisen perus eli massa suoraan sanottuna, olen tykästynyt värikkäisiin paitoihin ja neuletakkeihin. Toisaalta mikä tyyli sitten luokitellaan massatyyliksi, koska eikös kaikki vaatteet ole jollakin tavalla massaa ja tule vastaan joka toisella? Tyylistä tulee omaperäinen silloin, kun niitä vaatteita yhdistää mielenkiintoisesti. En ole oikein koskaan välittänyt meikkauksesta, vaikka nainen olenkin. Välillä mulle iskee kuitenkin fiilis, että on pakko laittaa naamakin kuosiin, jolloin ihan oikeasti meikkaan eli teen "sotamaalaukseni" meikkivoide/puuteri, ripsiväri ja huulikiilto-combolla. En pidä meikkaamista "omana juttunani", vaikka kaverini ovat vähän kummastelleet "miksi ihmeessä en meikkaa?" En koe, että mun olisi pakko meikata, joskus ei vain kiinnosta ja haluan olla ihan luonnollisena. Meikatessa haluan vain korostaa silmiäni tai tehdä itsestäni raikkaamman näköisen, ilman meikkiä näytän joskus "viikon putkeen valvoneelta" tai jätkältä. Toisaalta osaan vielä näyttää suhteellisen paljon pojaltakin, jos pistän pipon syvälle päähän ja rennot vaatteet. Nykyään yritän saada hiuksiani vaaleammiksi ja lähemmäs omaa väriä, koska en kertaakaan ole ollut virallisesti blondi. Kaikkea pitää kokeilla ja saahan hiukset aina takaisin tummiksi, jos blondi ei mulle sovi. Kerään inspiraatiota nykyisin muista ihmisistä, vaikka vieläkin hieman muodin seuraamista vierastankin. Valikoin joukosta aina ne vaatteet, jotka musta näyttää hyvältä ja sopivat mulle. Juuri tuon takia en mielelläni genretä tai rajaa tyyliäni, se voi olla erilainen eri päivän ja fiiliksen mukaan. Kenkinä pidän yleensä Converseja tai talvisin maihareita, rajoitteeni takia korkokenkien käyttäminen on haastavaa ja siksi en niitä oikein käytä. Tosiaan onhan mulla jalankokokin suhteellisen "jättimäinen" eli tasan 33. Voin kertoa, kuinka hävettää ostaa kenkiä lastenosastolta, jos ikää on mittarissa 23 vuotta.

En halua sen suuremmin puuttua muiden ihmisten pukeutumiseen tai tyyleihin, koska jokaiselle ihmiselle sopii eri tyylit. Tyylejä on myös vaikea lähteä arvostelemaan, koska ne ovat myös jonkun toisen henkilökohtaisia mieltymyksiä. Kuitenkaan en itse pukeutuisi pelkkiin leggingseihin ja lyhyeen tai juuri ja juuri vesirajan peittävään paitaan. Se on ainoa sellainen ilmiö, jota katson kummeksuen. Muuten olen kuitenkin tyylien suhteen vapaamielinen. Ihailen niitä ihmisiä, jotka osaavat pukeutua persoonallisesti ja yhdistää mielenkiintoisiakin vaatteita toisiinsa. Tyyli kertoo jotain tyylin kantajastakin, osaisipa sitä itse olla joskus edes huoliteltu ja näyttää hyvältä. Mun puolesta porukka voi pukeutua merkkivaatteisiin tai seurata muotia, ei se multa ole pois. Kunhan vain he osaavat valita sellaisia vaatteita, jotka sopivat heidän vartalomallille parhaiten ja osaavat kantaa mitä tahansa vaatetta asenteella. Asenne ratkaisee, oli sun päällä mitä tahansa! 

Myöhemmin tulen kertomaan tyylini yhdestä osasta eli kehonmuokkauksesta, hieman tarkemmin. 

Millainen tyyli juuri sulla on?
Mikä sun mielestä on tyylikästä tai tyylitöntä?