2. maaliskuuta 2013

LYIJYKYNÄ

Nyt ollaan jännän asian äärellä. Ei muuten ihan ollakaan, koska ajattelin kertoa tällä kertaa unelmastani ja juuri siitä suurimmasta. Miksi minä haluan juuri toimittajaksi? Heitän usein mustaa huumoria tästä asiasta ja olen heittänyt olevani neljän vuoden päästä "journalisti eli tulevaisuuden epätoivo". Kuten tiedätte, media-alan työllisyystilanne rypeää pohjamudissa, niitä töitä ei ole ja jos jostain kiven alta niitä löytyy, syy on suhteissa. Mä haluan kyseenalaistaa tuon asian ja haastaa itseni. Haluan tulla ammattilaiseksi, monimediaosaajaksi, joka löytää paikkansa tuolla alalla. Suuret ovat puheet kyllä Elinalla. "Ei se onnistu, tajuaisi reaaliteetit", kuulen jo viisaampien sanovan. Suoraan sanottuna "Vitut siitä, mä en tullut tänne luovuttamaan".

Palataan takaisin aikaan, jolloin haaveeni eivät vielä olleet kovinkaan selkeät. Koko pienen ikäni mun intohimoni on ollut kirjoittaminen. Kirjoitin jo aika pienestä pitäen mitä mieleen ikinä juolahtikaan. Ensimmäisillä luokilla mielenkiintoisinta tekemistä oli kirjoitella eläintarinoita tai tarinoita ihmisistä. Muistan, että kirjoitin yhteen punakantiseen vihkoon äidinkielen tunneilla lyhyitä tarinoita välillä mielikuvituksen varassa ja joskus opettajan antamien raamien mukaan. Joskus yritin kirjoittaa runoja tai muita vähän lyhyempiä tekstejä. Lukollinen paperinen päiväkirja oli myös kiva kaveri silloin ja siihen sai purettua tuntemuksia sanallisesti. Kirjoittaminen oli silloin kiva harrastus, jossa pääsi toteuttamaan itseään. Luin myös silloin huomattavasti enemmän kuin nykyään, joten se saattoi olla osasyynä siihen, miksi olin silloin kynä kädessä niin paljon. Erityisesti sukulaiset kannustivat mua jatkamaan kirjoittamista ja kehuivat mua, että olen sanallisesti lahjakas. Itse olen sitä mieltä, että se kehuminen saattoi mennä välillä hieman liiallisuuksiin, koska en minä nyt niin hyvä ollut. Kehut olivat kuitenkin lisäkipinä siihen liekkiin ja ne saivat mut jatkamaan harrastusta. Silloin en todellakaan uskonut, että erittäin mukava harrastus veisi mua vielä näin pitkälle, koska haaveilin tyypilisesti pikkutyttöjen tapaan eläinlääkärin ammatista.

Kaikkein suurin vaikuttajani ja ehkä jopa esikuvani ammatinvalinnassani oli oma isäni. Hän oli freelancer-toimittaja ja kirjoitti synnyinkaupunkini paikallislehteen perheen yhteisestä lempilajista eli koripallosta. Hän pyöri muutenkin koripallopiireissä, selosti matseja ja oli mukana jopa synnyinkaupungin toisen edustusjoukkueen mukana. Välillä menin matseihin isäni siivellä hänen tokaistuaan "menemme tekemään lehtijuttua" ja matkustimme koripallojoukkueemme perässä ympäri Suomea noin 50:nen muun ihmisen mukana. Teimme myös yhden jutun yhdessä. Teimme kahteen paikallislehteen juttua heavybändi Lordista, jonka kaksi entistä jäsentä olivat asuneet Karkkilassa. Toimimme tiiminä, jolloin minä hoidin kysymisen ja isä kirjoitti kaiken tarvittavan ylös. Hän kirjoitti jutun valmiiksi, mutta otti mut mukaan viimeistelyyn. Pidimme sitä yhteisenä juttuna, olihan lopullisessa eli julkaistussa versiossa meidän molempien nimet. Siinä vain sattui pieni kömmähdys, että toisen nimi oli kirjoitettu väärin. Tuo asia on yhteisen huumorin aihe vieläkin. 

Yhtenä päivänä kaikki muuttui. Noin kuusi vuotta sitten eli 21.4.2007 isäni sai vakavan sairauskohtauksen, jonka todistajana olin vain minä itse, täysin yksin siinä tilanteessa. Se oli lääkäreiden mukaan niin laaja kuin ihmisellä voi olla ja hän olisi voinut siihen kuolla. Hän menetti episodin yhteydessä kyvyn puhua, kirjoittaa ja lukea. Sen lisäksi emme tiedä, kuinka paljon hän nykyään ymmärtää asioita. Tämä tilanne muutti meidän kaikkien elämämme täysin, olin "menettänyt" yhden tukipilareistani ja aloin itse oireilla henkisesti tuon takia. Hänellä jäi varmasti paljon sanottavaa, ja joskus tekisi mieli päästä hänen päänsä sisään tutkimaan, millaisia ajatuksia sieltä löytyy. Ehkä ihan hyvä asia on, ettei niin normaali ihminen voi tehdä. Silti tapauksen jälkeenkin hänen rakkaus koripalloon säilyi täysin ennallaan ja matseja seurataan entiseen malliin. Tästä voimme päätellä, että rakkaus koripalloon ei lähde ihmisestä millään! Vaikka hän menettikin nuo tärkeimmät taidot, hän on silti osoittanut mulle omalla tavallaan, että hän uskoo täysin muhun ja mun menestymiseen elämässä.

Kuuden vuoden takaiset tapahtuvat vahvistivat lopullisesti ammatinvalintani. Päätin isäni sairastumisen myötä, että haluan toimittajaksi. Kuitenkin joskus epäilin kykyjäni eli olenko tarpeeksi hyvä, löytyykö tällaiselle kummajaiselle töitä vai jäänkö minä urani kanssa tähdenlennoksi. Kirjoitin aikaisemmin aiheesta näin: 

"Kirjoittaminen on intohimo. Se liittyy myös tulevaan ammattiini hyvin oleellisesti. Kliseistä on sanoa, että hyvä kirjoittaminen olisi elinehto journalistin ammatille. Hyvä kirjoitustaito on toki eduksi, mutta pelkästään hyvää toimittajaa se taito ei todellakaan tee. Ainakin itse koen, että tullakseen hyväksi toimittajaksi pitäisi tai pikemminkin olisi hyvä hallita muitakin osa-alueita. Pitäisi olla utelias maailman tapahtumista, yleissivistynyt ja sosiaalinen, tulla toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Nykyisin median muuttuessa digitaaliseen suuntaan olisi eduksi hallita printtiä, videota, audiota eli ääntä ja verkkoa samaan aikaan eli olla osana monimediaympäristöä".

Pysyn sanojeni takana edelleen. Tällaisena elämäntapapessimistinä maalailee piruja seinille ja yrittää olla realisti, tässä tilanteessa realistisuus on vain hyvä. Tosin ikinä ei tiedä, mitä maailmassa tulee tapahtumaan tulevaisuudessa. Peloistani huolimatta hain Turun ammattikorkeakouluun, nyt jo toisen kerran. Ensimmäisellä kerralla olin jopa liiankin varma sisäänpääsystä ja sain pettyä pahemman kerran. Uusi yritys oli luvassa, nyt en toistaisi samoja virheitä mitä aikaisemmin. Pääsykokeissa kuitenkin piti olla realisti, aikomukseni oli tulla vain kokeilemaan. Olihan mulla tradenomiopiskelupaikka tallella Lohjalla, joten menetettävää ei olisi. Valintakokeiden haastattelussa multa kysyttiin, mikä on rankin kokemus, minkä olen elämässäni kokenut. Tiesin miettimättä kysymykseen vastauksen, joka oli isäni sairastuminen. Sanoin myös, että mikäli pääsen, tulen omistamaan sen isälleni suurena kunnianosoituksena hänelle ja sille, että hän uskoo minuun. Alun perin sain toistamiseen hylätyn, mutta 22. päivä elokuuta tuli soitto, joka käänsi kaiken päälaelleen eli pääsin opiskelemaan journalismia, varasijojen ulkopuolelta peruutusten/lykkäysten takia. Tunsin huonoa omaatuntoa saamastani paikasta, koska en omasta mielestäni "ansainnut" sitä samalla tavalla kuin suoraan pääsykokeiden kautta päässeet. Luokkakaverit käänsivät ajatukseni positiiviseksi ja sanoivat, että kuulun siihen jengiin yhtä paljon kuin muutkin, koska pääsemistapaa ei tule kukaan jatkossa kysymään. Liityin osaksi parhainta jengiä ja samalla sain mahdollisuuden seurata isäni jalanjälkiä. Haluan olla menestyvä media-alalla, se monimediaosaaja, joka jää ihmisten mieleen. Haluan kirjoittaa nimeni historiankirjoihin jotenkin, mutta vielä en tiedä, miten tulen sen tekemään. Kerroin myös isälleni sen, että Turun AMK:n journalismilinjalle pääsy on kunnianosoitukseni häntä kohtaan ja ilmeisesti hän piti kuulemastaan erittäin paljon. Hänen luottonsa minuun ja menestymiseeni säilyy yhä, vaikka hän kertookin sen nykyisin muuten kuin sanoin. 

Olen oppinut tästä välillä kivikkoisesta tiestäni sen, että koskaan ei kannata lakata uskomasta niihin vahvimpiin unelmiin ja itseensä ylipäätään. Mikäli nämä unelmat toteutuvat, niin sillä on ihan varmasti jokin tarkoitus. Yleisesti pohjalta ei ole muuta tietä kuin ylöspäin. Sen tien minä olen kulkenut, enhän minä muuten olisi tässä ja elämäni ei voisi olla paremmin.

Mikä on sinun haaveammattisi?
Oletko koskaan joutunut kokemaan sellaista, joka on muuttanut elämäsi suunnan?

2 kommenttia:

  1. Olen ollut siinä onnellisessa asemassa, että olen tuntenut isäsi (ja äitisi) koko elämäni. Lämpimiä ovat ne muistot, kun vietimme lapsuutemme kesiä, siskoni Heinin kanssa Karkkilassa.

    Olen myös matkustanut Karin kanssa useammassa maassa, myös ravit ja esson baarit tulivat tutuksi.
    Muistan Karin myös kannustaneen minua ja ompa hänen lahjaksi antamansa lentopallo vielä tallessa.

    Hieno mies, minun kummisetäni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi että, hyvät muistot ovat niitä parhaita. Hyviä muistoja ei kukaan voi viedä pois. Muistan elävästi kaikki matkat muihin kaupunkeihin paikallisen koripallojoukkueen perässä ja toki nuorempana myös raveihin! Hän myös antoi tukensa mun Negative-fanitukselleni ja vei mua bändin keikoille sekä festareille että Helsingin Nosturiin.

      Hän on mun suurin vaikuttajani tulevalla urallani ja onneksi pääsin Turun ammattikorkeakouluun opiskelemaan juuri tätä alaa. Hän oli ja on edelleen koulupaikastani ylpeä, vaikka omalla tavallaan sen osoittikin. :)

      Poista

Hyväksyn ja julkaisen kaikki kommentit, jotka koen asiallisiksi. Jos en julkaise kommenttiasi, sille on varmasti hyvä syy. Kommenttisi tulee näkyviin hyväksynnän jälkeen. Vastaan jokaiseen hyväksymääni kommenttiin.

Kiitos kommentistasi, arvostan jokaista kommenttia! <3