29. maaliskuuta 2013

JUST NIINKU MÄ

Joskus tulee itselle sellainen olo, ettei tiedä, mihin joukkoon kuuluu. Tai oikeastaan, kuuluuko joukkoon ollenkaan. Se liittyy moneen asiaan, lähinnä sosiaalisiin suhteisiin tai erilaisiin ryhmiin. Vaikka inhoankin syvästi eri ihmisten luokittelua, joskus kiinnostaisi tietää, miten itse sijoittuisin eri ihmisten keskuudessa. Se taas auttaisi oman identiteettinsä luomisessa ja tiedostamisessa, että millainen itse on. Joukkoon kuulumisesta tai kuulumattomuudesta voisin valaista enemmän seuraavaksi. 

Lähdetään liikkeelle aluksi suurimmasta asiasta, jossa koen olevani niin sanotusti "rajatapaus". Kuten olen monesti maininnut, olen liikuntarajoitteinen. Monet nimittävät kaltaisiani myös vammaisiksi. Itse haluan käyttää nimitystä rajoitteinen, koska vammainen kalskahtaa hyvin negatiivisesti korvaan ainakin mulla. Mulle itselleni erityisesti liikuntavammaisuudesta tulee mielikuva, että olisi jotain vialla myös älyllisellä puolella. Näin ei tietenkään ole, yleensä kaltaisillani pää pelaa ja ajatus kulkee aivan loistavasti. Ja onhan olemassa kuulo- ja näkövammaisia, joilla se "vamma" kohdistuu vain yhteen osa-alueeseen. Miksi liikuntarajoitteisilla ajatellaan sitten olevan jotain muutakin ongelmaa kuin pelkkä liikkuminen? Toki kaltaisillani saattaa olla kylkiäisinä muitakin sairauksia tai ongelmia, mutta ei tosiaan niin, että sen voisi yleistää ihan jokaiseen kaltaiseeni. Jokaisella tämä rajoite on erilanen ja ilmenee omalla tavallaan.

Entä sitten, jos ei tunne itseään rajoitteiseksi, vaikka diagnoosin onkin saanut? Välillä tulee oikeasti sellainen olo, että onko sitä oikeasti niin rajoitteinen, mitä itse kuvittelee olevansa. Suurennanko itse omassa päässäni tätä, vaikka todellisuudessa tilanteeni olisi parempi? Olenhan aina "leimautunut" rajoitteiseksi diagnoosini takia. Tarvitseeko sitä kuitenkaan elää diagnoosiensa mukaan? Enhän mä tästä koskaan parane enkä mä tätä pois saa, vaikka kuinka haluaisinkin. Kuitenkin kykenen kävelemään ja toimimaan suhteellisen itsenäisesti eli apuvälineiden armoilla en ole. En ole kuitenkaan sen paremmassa tilanteessa omasta mielestäni kuin he, jotka ovat nelipyöräisen kulkuvälineen armoilla. En ole heitä parempi, sama tuomio mullekin on isketty, vaikka mulla vain sattuu olemaan "puolitoista toimivaa jalkaa". Tarvitseeko sitä kuitenkaan elää koko ajan tieto takaraivossa, että "en voi olla tietynlainen/tehdä asioita, koska olen rajoitteinen"? En voi olla kaunis tai näyttää seksikkäältä, koska olen rajoitteinen. Mulla ei ole lupaa elää täysillä, koska olen rajoitteinen. Olen huomannut aikoinaan, että joidenkin ihmisten mielestä on "erityisen hienoa", että minä ja muutama kaltaiseni lähdimme juhlimaan viikonloppuna. Siitä on aina joku kuittailemassa, kuinka "on erittäin arvostettua, että mekin lähdimme juhlimaan"! Miksi emme lähtisi, siksikö koska olemme sattumoisin vammaisia/rajoitteisia? Vaikka voimme liikkua tavallisesta poikkeavalla tavalla, niin kyllä mekin voimme pitää hauskaa ja elää täysillä. Toki se on joillekin itsestäänselvyys, mutta aina siitä tunnutaan olevan ihmeissään. Pyrin ainakin itse elämään suhteellisen normaalia elämää diagnooseistani huolimatta, siltikin vaikka jalkani vievät mua eteenpäin normaalista poikkeavalla tavalla, muista hitaammin ja toiselta puolelta vähemmällä voimalla. Treenaan, shoppailen, opiskelen journalistiksi ja haluan olla niin kuin muut ihmiset. Haluan kyseenalaistaa elämässäni sen, että en muka saisi tai voisi tai pystyisi elämään täysillä ja tekemään suhteellisen samoja asioita kuin niin sanotut "tavalliset". Teen silti, vaikka olen rajoitteinen. 

Toinen asia, missä saatan olla "rajatapaus", on olemukseni muutenkin. Vaikka olenkin nainen, siltä ei aina tunnu. En ole koskaan osannut olla naisellinen ainakaan tyylini puolesta. Tyylini on nykyisin enemmän poikamainen kuin tyttömäinen. Fiiliksen mukaan pukeutuminen on siitä hyvä, että voi joka päivä "valita", haluaako olla tyyliltään naisellinen vai vähemmän naisellinen. Tyylistäni tulen kertomaan myöhemmin vähän tarkemmin. Kielenkäyttöni on välillä hyvinkin kyseenalaista, ainakin porukoiden mukaan ei ainakaan naiselle sopivaa. Saatan välillä kiroilla hyvinkin paljon, vaikka sitä ei näin pienestä ihmisestä uskoisi. Silti osaan tarvittaessa siistiä suuni, mutta kiroilusta on tullut paha tapa. Ennen korvasin kirosanat jollain muulla sanalla, sanoin esimerkiksi "voi negative", josta sain kuulla hyvinkin paljon. Toisaalta se oli ovelaa, vaikka kanssaeläjiäni ärsytti hyvinkin paljon tapani. Toisaalta en tiedä olemukseni puolesta, mihin joukkoon kuulun. Haluaisin olla naisellinen tyyliltäni ja muutenkin, olenhan nainen ihan fyysisesti. Kuitenkaan naisellisuus ei jotenkin tunnu omalta, pidän enemmän nykyisestä olemuksestani, jolloin saan olla vaikka näyttämättä kummaltakaan. En edes meikkaa, muuta kuin erittäin harvoin. Meikkaaminen ei tunnu omalta jutulta, muuta kuin juhlissa ja tärkeissä tilanteissa. En koe, että mun täytyisi meikata. "Meikkaisit nyt edes" tai "Olisit nyt edes vähän naisellisempi" -toteamukset saavat mulla karvat pystyyn ja silloin en ainakaan niin halua tehdä. Kaikki on hyvin siihen asti, kunnes saan itse päättää tyylistäni ja olemuksestani. Toki pitää muistaa, että asialliset tai vähänkin virallisemmat tilanteet ovat sitten täysin asia erikseen, puku- ja muitakin koodeja on hyvä noudattaa tarvittaessa. Muuten aion pysyä tällaisena, "poikamaisena muijana", kuten itseäni nimitän. 

Kolmas asia, missä saatan olla "rajatapaus", on muiden ihmisten kanssa oleminen. Turussa ja uudessa koulussa olen saanut yllättävän paljon uusia kavereita. Minuun valtasi samanlainen tunne kuin Lahdessa, että kuulun joukkoon. Välillä kuitenkin mietin itsekseni, että vaikka kuulun Turussa joukkoon, niin mihin joukkoon minä kuulun. Pyrin koulussa olemaan tekemisissä kaikkien luokkalaisten kanssa, mutta silti mulla on se oma kaveriporukka, jonka kanssa olen kaikkein eniten. Halua knuitenkin olla sellainen, joka tulisi toimeen useamman ihmisen kanssa yhtä aikaa ja olisi sulavasti useammassa porukassa. Välillä tunnen itseni ulkopuoliseksi. Vaikka olisi se tuttu porukka ja ne tutut ihmiset, niin olo on hieman ulkopuolinen. Kuvittelenko olevani kolmas pyörä porukassa? Varsinkin vähän tuntemattomampien ihmisten kanssa jään monesti syrjään, koska en tunne oloani kotoisaksi. Silti ammattini puolesta mun tulisi olla sosiaalinen ja tulla toimeen monien ihmisten kanssa. Silti välillä kaipaan omaa rauhaa ja tunnen oloni ulkopuoliseksi missä tahansa ryhmässä. Onko se normaalia? Onko jokaisella ihmisellä joskus olo, että tuntee olonsa ulkopuoliseksi? Ala- ja yläasteella, lukiossa ja jopa joskus Lohjalla tunsin oloni hieman ulkopuoliseksi luokassani ja ryhmäni keskuudessa. Lahdessa ja nyt Turussa tunsin kuuluvani joukkoon täysin. Tähän ulkopuolisuuden tunteeseen auttaa parhaiten se, että se ulkopuolinenkin henkilö otetaan huomioon ja annetaan hänellekin mahdollisuus osallistua keskusteluun ja illaanviettoihin. Silti ketään ei saa pakottaa ja ulkopuolisen henkilön itsekin pitää haluta osallistumista. Mikäli ulkopuolinen henkilö näyttää vihreää valoa ja halua osallistua muiden mukana, hänelle tulee antaa mahdollisuus. Näin pyritään ehkäisemään porukasta syrjäytyminen ja saadaan mahdollisuus tutustua henkilöön, joka on vähemmän esillä kuin muut. 

Neljäs asia, missä koen itseni "rajatapaukseksi", on rakkauteen ja suuntautumiseen liittyvät asiat. Ihan aluksi mainitsen, että rakastan miestäni todella paljon, enkä voisi koskaan kuvitella satuttavani häntä millään tavalla. Välillä kuitenkin tulee sellainen olo, että mihin päin sitä on oikeasti kallistunut. Olen pitkään ollut sitä mieltä, että olen tietenkin suuntautunut miehiin. Välillä sitä miettii kuitenkin, olenko sittenkään täysin? En tiedä, koska usein saatan jäädä katsomaan jonkun hyvännäköisen kauniimman sukupuolen edustajan kuvaa pitkäksi aikaa. Silloin kun en ollut vielä parisuhteessa, mietin usein, voisinko olla yhdessä myös saman sukupuolen edustajan kanssa. Se on jäänyt vain ajatuksen tasolle ja olen nykyisin sysännyt ajatuksen jonnekin taka-alalle. Uteliaisuus ei ole kuitenkaan voittanut! Koen olevani kuitenkin komeampaan sukupuoleen päin enemmän, mutta ajatukseni heittävät joskus suuntautumisen toiseen suuntaan. Päätin, että tässä asiassa en ala lokeroimaan itseäni mihinkään tiettyyn genreen. "Määrittelemätön" voisi olla paras ilmaus, koska silloin en olisi lokeroituna mihinkään tiettyyn muottiin. 

Vaikka välillä tuleekin ulkopuolinen olo, koen monessa asiassa kuuluvani tiettyyn joukkoon. Niissä asioissa, joissa en tiettyyn joukkoon kuulu, olen ihan tyytyväinen tilanteeseen. Tärkeintä on tietää itse, millainen on ja mihin kuuluu. Niin minäkin tiedän, koska mä olen ihan vain Elina ja niin on kaikkein paras! 

Missä asioissa koet olevasi "rajatapaus" tai mihin joukkoon sinä kuulut?
Tuleeko sinulle joskus olo, ettet kuuluisi johonkin "joukkoon"?

24. maaliskuuta 2013

JOS MÄ OISIN SÄ

Mulla itselläni on yksi suuri esikuva. Yksi, joka on ylitse muiden. Ihminen, joka jakaa mielipiteet kahteen suuntaan eli toiset rakastavat ja toiset vihaavat häntä. Silti pidän häntä esikuvanani suurella ylpeydellä, välittämättä kahtia jakautuvista mielipiteistä. Kyseessä on tietenkin Jare Tiihonen eli Cheek. Seuraavassa tekstissä valaisen taustoja siitä, miksi pidän häntä ja hänen edustamaa musiikkityyliään niin suuressa arvossaan.

Kerroin aikaisemmassa musiikkiaiheisessa tekstissäni suhteestani hiphopmusiikkiin ja mainitsin lempiartistikseni Cheekin. En ole aina edes pitänyt tuosta musiikkityylistä, koska sydämeni on sykkinyt raskaammalle musiikkityylille. Muistan jopa ajatelleeni, että hiphopparit ovat ajoittain hyvin pelottavan näköisiä. Ihmettelin nykyisin, miksi edes ajattelin niin. Muutenkin vierastin koko tyyliä ja jokin esti mua tutustumasta tuohon genreen. En pelännyt menettäväni katu-uskottavuutta, vaan se oli kuitenkin oma erillinen maailmansa. Ilmeisesti aika vahingossa satuin kuulemaan Kapasiteettiyksikön musiikkia ja sitä kautta avautui ovi tuohon aiemmin täysin vieraaseen genreen. Olinhan toki kuullut Fintelligensiä aikoinaan, mutta silloin se ei kolahtanut syvästi. Jokin tuossa musiikkityylissä veti puoleensa, luultavasti se rockmusiikista poikkeava tyyli tehdä musiikkia, joka mielestäni oli kuitenkin musiikkia. Ihmettelen välillä, miksi jotkut ajattelevat, ettei rap/hiphop olisi musiikkia? Yhtä musiikkia se on omiin korviini kuultuna kuin rock, pop tai heavykin. Kapasiteettiyksikön kautta ajauduin syvemmälle hiphopmusiikkiin. Aikoinaan radiossa sekä musiikkikanavalla soi "Avaimet mun kiesiin" -niminen kappale. Esittäjä oli joku Cheek, josta en ollut ikinä kuullutkaan. Se on jäänyt mieleen ensimmäisenä muistona artistista. Meni kuitenkin aikaa tuon biisin kuulemisen ja todellisen kolauksen välillä. Silti vuonna 2008 ja "Liekeissä" oli se ratkaisevin käänne, jolloin päätin syödä hatullisen sitä itseään ja myöntää, että voisin pitää enemmän kyseisestä artistista. Muistan hyvin sen automatkan, kun kuuntelin ensimmäisen kerran "Kuka sä oot?" -levyä ja olin myyty. Ei mulla silloin ollut mitään erityistä mielipidettä Cheekistä, hyvää musiikkia hän tekee, mutta ei sen enempää. Myönettäköön, että olihan hän myös hyvännäköinen, mutta ulkonäkö ei ollut ratkaisevin syy kiinnostumiseen.

Monet ovat kysyneet multa, MIKSI ihmeessä nostan hänet niin suurelle jalustalle omassa elämässäni? Syy on hyvin yksinkertainen. Hän on omasta mielestäni saavuttanut elämässään sen, mitä hän on aina halunnut ja mistä hän on unelmoinut. Tällä en todellakaan tarkoita naisia ja rahaa vaan sitä, että hän on tullut menestyväksi artistiksi. Hän on voittanut vaikeutensa ja elää nyt unelmaansa. Ihailen häntä puhtaasti muista syistä, kuin komean ulkonäkönsä ja musiikkinsa takia. Muistan, kun kerran luin kirjastossa jo edesmennyttä Suosikkia ja bongasin siellä jutun Cheekistä. Jutussa Jare kertoi poikkeuksellisesta elämänalustaan eli hän syntyi kaksoisveljensä kanssa tähän maailmaan liian aikaisin. Leukani loksahti auki ja muistan tokaisseeni "ei voi olla totta, ihan kuin minäkin!". Se on asia, joka yhdistää mua ja Cheekiä. Hän on maininnut lähtökohdistaan myös muutamassa kappaleessaan, esimerkiksi "Haurasta" ja "Ei oikotietä". Pystyn itsekin samaistumaan noihin kahteen kappaleeseen ja ne kolahtavat muhun henkilökohtaisella tavalla erittäin kovaa. Arvostan erittäin paljon, että hän on valottanut hieman lähtötilannettaan, koska se tekee hänestä inhimillisen eli hän on ihminen muiden joukossa. Hän myös seuraa elämässään oman isänsä jalanjälkiä, näin hän on maininnut ainakin "Vain Elämää" -ohjelmassa. Itsekin seuraan isäni jalanjälkiä tulevalla urallani journalistina ja koen sen omassa elämässäni erittäin tärkeänä. Meillä molemmilla on tavoitteita, mitä kohti pyrkiä ja elämme tällä hetkellä molemmat unelmaamme.


Olen kuullut liiaksikin asti ihmisten kahtia jakautuvia mielipiteitä Cheekistä. Toiset rakastavat häntä ja pitävät häntä lahjakkaana artistina. Toiset eivät pidä hänestä tai hänen musiikista ja näkevät, että maailmassa on tuhat kertaa parempiakin artisteja kuin Cheek. Olen osittain kuulunut molempiin puoliin, negatiiviseen ennen kuin olen tarkemmin tullut tietoiseksi Jaresta ja hänen urastaan ja nyt kuulun positiivisten "hehkuttajien" joukkoon. Vaikka koenkin, että välillä "hehkutan" Cheekiä, en kuitenkaan vedä sitä överiksi. Käyn toki mahdollisuuksien mukaan keikoilla ja pidän musiikista, mutta ennemminkin haluan korostaa hänen hyvyyttään "jalat maassa" -tyylillä. Haluan myös ymmärtää negatiivisesti suhtautuvien ihmisten mielipiteet Cheekistä, koska kaikilla on oikeus mielipiteeseensä. Kaikkia ihmisiä yksi artisti ei voi miellyttää ja se mielestäni on hyvän artistin merkki, että hän jakaa mielipiteitä kahteen suuntaan. Usein mietin itsekseni, mikä mahtaa olla syynä siihen, että jotkut ihmiset eivät pidä Cheekistä. Mielipidekysymys toki, mutta ajattelen ennemminkin, että ilmeisesti Cheek on laulanut/sanonut/hänen olemuksestaan näkee jotain, joka niin sanotusti "provosoi" ja saa osan ihmisistä suhtautumaan häneen negatiivisesti. Toki toisaalta Cheekin menestys, kulta- ja platinalevyt ja listaykköshitit, saavat joillakin verenpaineen nousemaan ja inhoreaktio on valmis. Cheek on suosittu nykyään, hänen musiikkinsa soi radiossa paljon ja hänet ollaan nähty monessa ohjelmassa ja lehtien palstoilla. Siitä tulee joillekin helposti "yliannostus", liika on tosiaan joillekin liikaa ja sitä kautta inhoreaktio on jälleen valmis. Joskus itsekin mietin, olenko itse saanut yliannostuksen Cheekiä ja saattaako se kääntyä mua vastaan. Kuitenkin muistan sitten, että taustalla on muutakin kuin musiikki. Hän on siis erittäin hyvä artisti ja samalla taustaltaan samaistuttava omasta mielestäni. Toisaalta mitä enemmän ihmiset inhoavat Cheekiä, sitä ylpeämmin pidän häntä esikuvanani.

"Cheek on ylimielinen ja kusipää" on usein se toteamus, minkä minä olen lukenut netistä tai kuullut sanottavan. Mikä tekee hänestä ylimielisen tai kusipään? Onko hän tehnyt jotain sellaista, mikä oikeuttaa sanomaan noin? Onko hän onnistunut tosiaan "provosoimaan" joitakin niin hyvin sanomisillaan/teoillaan/musiikillaan? Enhän minäkään tosiaan tiedä kaikkea totuutta ja tuo mielipide joidenkin suusta kuultuna saattaa olla totta. Ihmettelen toisaalta ihmisten jopa jyrkkiä mielipiteitä, jotka on joskus jätetty jopa vaille perusteluja. Mikäli noin toteaa jostain yhtyeestä tai artistista, on hyvä myös pystyä perustelemaan sanansa, niin kuulostaa ainakin vakuuttavalta mielipiteineen. 

Itse kuitenkin pidän Cheekiä menestyvänä ja osaavana siinä mitä hän tekeekin. Kaksi loppuunmyytyä jäähallikeikkaa on jonkinlainen osoitus siitä, että samaa mieltä olevia ihmisiä on. En kuitenkaan halua pitää itseäni parempana, vaikka kuulunkin hänen kannattajiinsa. Saattaa hän vaikuttaa ylimieliseltä omasta mielestänikin ajoittain, mutta itse näen hänen ennemminkin leppoisana ja sydämellisenä, jolla on jalat maassa. Arvostan erityisesti sitä, kuinka hän osallistuu erilaisiin hyväntekeväisyystapahtumiin, esimerkiksi Elämä Lapselle-konsertteihin eli hän omalla tekemisellään auttaa heikommassa asemassa olevia ihmisiä. Olen huomannut, että usein joudun puolustamaan itseäni ja positiivisia mielipiteitäni. Monesti olen avannut ihan mielelläni, miksi pidän Cheekistä ja olen kertonut hänen taustojensa samankaltaisuuden. Välillä se kuitenkin ottaa päähän, mutta se on vain kestettävä. Olen välillä nauranut, että mikäli Cheek todella on kusipää tai ylimielinen, niin siinä on taas yksi yhdistävä tekijä meidän välillä! Kaikkia ei voi eikä todellakaan tarvitse miellyttää, sen olen ainakin oppinut elämän aikana.

Tiihosen Jaren kappaleista puheen ollen, häneltä löytyy kappale jokaiseen mielentilaan ja itse pystyn samaistumaan hyvinkin moneen niistä. Mun motivaatiobiisini on ehdottomasti "Jippikayjei". Sitä kuunnellessani kerään itselleni voimia ja muistan, että miksi olen tällä tielläni ja mitä kohti olen menossa. Kaksi aikaisemmin mainittua biisiä, erityisesti "Ei oikotietä" -kappale saa mut tajuamaan sen, että tässä elämässä pitää tehdä paljon töitä saavuttaakseen unelmansa ja muistaa iloita myös siitä, että on selvinnyt ylipäätään hengissä vaikeista ajoista. Joissakin biiseissä huomaan, että niissä on mukana sarkasmia ja ironiaa sekä ne on tarkoituksella "vedetty yli". Mitä sitten, jos Cheekistä saa sellaisen kuvan, että hänellä olisi paljon naisia, autoja ja rahaa? Omasta mielestäni se kuuluu kyseiseen genreen oleellisena osana enkä pidä sitä pahana. En näe Cheekin kappaleita muutenkaan leveilynä luksuselämästä, vaan löydän itse paremmin ne biisit, jotka kertovat toisen puolen Cheekin elämästä. Vaikka elämässä on luksusta, niin on hyvä, että pystyy kertomaan biisiensä avulla niistä hieman vaikeimmistakin asioista elämässä. 

Tuomitaanko julkisuuden henkilö helpommin tekemästään virheestä? Mikäli artisti eli tässä tapauksessa Cheek, nousee lööppeihin negatiivisesta asiasta, hänet tuomitaan ihmisten keskuudessa heti. En itse todellakaan väkivaltaa puolusta, mutta itselläni "pisteet eivät laskeneet" edes silloin, kun Cheek nousi lööppeihin pahoinpitelystä. Erehtyminen on inhimillistä ja virheet kuuluvat elämään, mutta ei se ihmisestä todellakaan läpimätää ja pahaa tee. Toki väkivalta ei todellakaan koskaan ole oikea ratkaisu vaan asiat pitäisi selvittää jotenkin muuten. Mulle vaan tultiin kuittailemaan tuosta uutisesta, että "fanitanko silti Cheekiä, vaikka hän teki niin?". Kyllä minä fanitan silti, koska pyrin näkemään kokonaisuuden enkä halua yhden erehdyksen perusteella asettua vastustajan joukkoihin. Mikäli alkaisi useita kertoja käydä samalla tavalla, niin silloin alkaisin miettiä, onko hän itselleni hyvä esikuva siinä mielessä. Asiasta en kuitenkaan sen enempää tiedä eikä se minulle kuulu, joten lopetan analysointini tähän tästä asiasta.

Koen, että mikäli jossain vaiheessa tapaisin Cheekin, meillä olisi varmasti paljon juteltavaa. Haluan samaistua häneen siinä määrin, missä pystyn ja haluan tulla joskus yhtä menestyväksi omalla urallani kuin hän omallaan. Vaikeimpina aikoina yritän muistella, mikä pitää mut tässä maailmassa ja miksi ylipäätään elän. Elän itseäni sekä unelmiani varten ja haluan saavuttaa ne jossain vaiheessa jollain tavalla. Cheek on näyttänyt mulle sen, että koskaan ei kannata luovuttaa ja vaikeistakin lähtökohdista voi selvitä. Hän on näyttänyt, että elämässä pystyy mihin vain kunhan uskoo itseensä. Olemme kummatkin kulkeneet läpi kivikkoisen tien ja saavuttaneet sen, mistä olemme unelmoineet!

"Kiitollinen, siunattu, onnellinen. 
Matkannut tänne ohi onglemien. 
Mietin miten mä ansaitsen tän kaiken. 
Mitä ikinä uskalsin toivoa, mä sain sen!" 

[Cheek ft. Sami Saari: "Kyyneleet". Säv. RZY, Timo Kiiskinen. San. Jare Tiihonen, Timo Kiiskinen.] 

Onko sinulla esikuvia ja jos on, niin kuka hän on?

Mitä esikuvat merkitsevät sulle?

18. maaliskuuta 2013

MUN KOTI EI OO TÄÄLLÄ

Sanotaan, että koti on siellä, missä sydän on. Uskon tuohon sanontaan nyt, kun olen löytänyt paikkani. Aina näin ei ole ollut ja tuo Chisun kappale on ollut silloin hyvin ajankohtainen. Avataan tässä kirjoituksessa hieman taustoja elämästäni näin asuinpaikkojeni näkökulmasta. Missä olen asunut, miten olen päätynyt sinne ja missä olisin aina halunnut asua. Mikä on minun kotimaisemani eli sellainen, missä tunnen oloni kaikkein rauhallisimmaksi? Voiko koti olla myös jokin muu kuin fyysinen asuinpaikka? 

KARKKILA. Sieltä olen lähtöisin, se on synnyinkaupunkini. Pieni kaupunki tai toisaalta kunta, jossa asuu noin 9 000 asukasta. Kaupungin tunnen kuin omat taskuni, koska olenhan siellä asunut peräti 22 vuotta, jos ei oteta huomioon ensimmäistä vajaata puolta vuotta Helsingin Lastenklinikalla. Sen pitäisi olla aika turvallinen kaupunki, vaikka nykymaailmassa pitääkin ajatella, että missään ei voi olla turvassa. Tässä kaupungissa olen käynyt kouluni suurimmaksi osaksi eli ala- ja yläasteen sekä lukion. Tästä kaupungista olen saanut ensimmäiset ystäväni, olen ajanut ajokorttini täällä ja tämän kaupungin koripallojoukkueen mukana olen reissannut vierasmatseihin. Odotin aina niitä päiviä, kun pääsin shoppailemaan Helsinkiin, koska mitään erikoisempia kauppojahan tuolla ei ole. Tämä kaupunki kulkee aina mukanani koko elämäni, ei siitä pääse mihinkään.

Silti tuo kaupunki ei tunnu kodilta. Huomasin sen, kun valmistuin lukiosta. Halusin silloin nähdä maailmaa ja saavuttaa tietoisuutta isommissa ympyröissä. Karkkilassa on helvetin pienet piirit. Lähestulkoon jokainen tuntee tai ainakin tietää toisensa, joten juoruja liikkuu tasaiseen tahtiin. Olinhan minä sen mestan "outo ja erilainen", juuri tuon rajoitteen takia. Eihän tuota mulle suoraan sanottu, kuulin sen myöhemmin kavereiltani. Onhan mua aikoinaan kiusattukin tuossa samaisessa kaupungissa, mutta olen siitä selvinnyt. Nykyään ajattelen, että mua ei yhdistä tuohon kaupunkiin muuta kuin porukat ja rakas kissani Piki. Ei siellä ole enää minulle yhtään mitään. Vaikeimpina masennusaikoina inho omaa kotikaupunkiani kohtaan korostui ja halusin sieltä pois, ihan minne tahansa. Ainoastaan muutto pois ja taakse jäävien siltojen polttaminen auttaisi. Suunnittelinkin usein, että sitten kun muutan pois, katkaisen välini kaikkeen ja kaikkiin, mitkä liittyvät vähänkin tuohon kaupunkiin. En kuitenkaan niin tehnyt kokonaan, osittain vain. Nykyään tuo kaupunki ei herätä mulla enää mitään tunteita, ja voin siellä käydä jopa ihan mielelläni. Tosin herättää se, joskus iloa, kun näkee läheisiä ihmisiä. Siihen se hyvä sitten jääkin.

LAHTI. Toinen kaupunki, missä olen asunut, tosin vajaan vuoden. Se oli huikeaa, kun pääsin muuttamaan isompaan kaupunkiin. Päädyin sinne oikeastaan vähäsen vahingossa, kun katsoin kansanopistovaihtoehtoja Internetistä ja mietin, missä voisi opiskella journalismia. Unelmana oli silloin ja on edelleenkin tulla toimittajaksi. Totesin äidilleni yhtenä päivänä "Lahdessa on journalismilinja, haen sinne!". Pääsin Lahden kansanopistoon ja silloin tajusin, että elämänmuutos on edessä. Minä pääsen muuttamaan yksin toiseen kaupunkiin! Suunnittelin tarkasti, mitä kaikkea ottaisin mukaan ja mitä tekisin "viimeisinä päivänä" Karkkilassa. Tein siitä suuren jutun, ihan osaksi kettuillakseni. Jälkeenpäin ajateltuna eihän sen olisi pitänyt olla niin suuri juttu, mutta kai sitä nyt jostain saa iloita. Kotini Lahdessa oli kansanopiston asuntolan huone, joka oli kooltaan 9 neliötä. Sinne mahduttaisin elämäni vuodeksi. Aloin kutsua sitä "luukuksi" ja sanoin aina "olevani luukulla" ja "meneväni luukkuun", kun ilmoitin asuintovereilleni olinpaikkani. Sisustin "luukun" itseni näköiseksi, vaikka se olikin kalustettu huone, mutta vein sinne omat mattoni, säilytyskorini ja tietokoneeni! Halusin siitä mahdollisimman kodinomaisen, sitähän sen piti olla vuoden.

Vuosi kansanopistolla sujui hyvin. Alussa jopa niin hyvin, etten halunnut mennä mielellään käymään porukoideni luona. Ensimmäistä kertaa kun kävin Karkkilassa, tunsin ahdistusta. Minun piti tulla kotiin, mutta se koti ei tuntunut kodilta. Olo helpotti vasta, kun pääsin takaisin Lahteen. Puhuin kavereilleni paljon siitä, että Lahti oli minun kotini ja Karkkila oli jokin pieni paikka jossain, johon en kuulu. He ihmettelivät suuresti ja sanoivat, että minä en voi pitää Lahtea kotinani, koska asun Karkkilassa. Olin heidän mukaan Lahdessa vain väliaikaisesti. Vaikka tiesinkin tämän, sen sanominen ääneen loukkasi minua. Miksi en olisi voinut pitää edes väliaikaista paikkaa kotinani, jos sydämeni sanoo, että olen kotona? Piilotin jopa Facebookista kotikaupunkini. Halusin elää Lahdessa, kokea suuremman kaupungin äänet, valot ja tunnelman. Se suuri ihmisjoukko ympärillä oli helvetin vapauttava, en erottunut joukosta erilaisena - minun ajateltiin olevan ihan samanlainen kuin muut. Kansanopistolla opiskelleetkin ihmiset hyväksyivät mut ihan omana itsenäni, en saanut kummallisia katseita, minulle moikkailtiin ja tunsin kuuluvani siihen "perheeseen". Se teki mulle henkisesti helvetin hyvää, nostatti itsetuntoa ja sain olla vapaa. Sain riisua suojamuurini, näyttää muille sen, mitä oikeasti olin. Olin onnellinen, koska elin osittain unelmaa. Tästä eivät kaikki ihmiset tykännet ja sain kuulla olevani jotain muuta mitä oikeasti olen, esittäväni ja vetäväni roolia. Nämä samaiset ihmiset olivat niitä, jotka "tunsivat mut monen vuoden takaa ja tiesivät, millainen olisin oikeasti ja millainen en olisi". Silloin tuli olo, että enkö saa olla onnellinen edes toisessa kaupungissa tai edes hetken ajan? Vaikka Lahdessa tapasinkin ihmisiä, jotka olivat epämiellyttäviä ja koin ensimmäisen virallisen lyhyeksi jääneen parisuhteen siinä kaupungissa, vietin suurimman osan ajasta ihan mahtavien ihmisten seurassa. Osa heistä on ystäviä vieläkin! Sitä ihmisjoukkoa en unohda ikinä, sitä yhteenkuuluvuutta ja sitä kannustamista. Toinen piti huolta toisesta, ketään ei jätetty yksin!

Usein fiilistelin itsekseni kävelemällä kaupungilla yksin, seuranani vain mp3-soitin. Menin keskustaan, kauppakeskus Trioon kiertelemään tai välillä katsomaan koripalloa Lahden Urheilutalolle. Välillä kiertelimme kaupungilla kavereiden kanssa, kävimme syömässä ja nautimme toistemme seurasta. Kävin Lahdessa myös keikoilla tai juhlimassa sekä harrastin silloin reggaetonia. Elin sitä elämää, josta Karkkilassa sain vain haaveilla. Kaikesta upein näkymä niihin aikoihin oli pimeä, mutta spotti- ja katuvaloilla valaistu Lahti. Se rauhoitti minua ja välillä lähdin pimeällä kävelemään itsekseni porukoiden pelosta huolimatta. Tunsin kaupungin kodikseni jopa niin paljon, että otin kansanopistovuodesta elinikäisen muiston, niskaani tatuoinnin. En kadu kuvaa, enkä sitä että päätin lähteä Lahteen. Se vahvisti unelmiani ja sain viettää elämäni parhaimman vuoden. Kuuntelin paljon Brädiä viimeisellä viikolla ja itkin sitä, kun piti jättää taakse niin hieno kaupunki. Kuitenkin erään syyn takia olin päättänyt, että kaupunkiin en enää jää pidemmäksi aikaa. Jouduin palaamaan takaisin synnyinkaupunkiini eli kaupunkiin, joka aiheutti hyvin ristiriitaisia fiiliksiä.

LOHJA. Lohja on toinen paikkakunta, jossa olen asunut lyhyen ajan eli puoli vuotta. Se on tosiaan isompi kaupunki kuin Karkkila, noin 47 000 asukasta. Luulin Lohjan asukasluvun olevan paljon vähemmän kuin mitä se todellisuudessa on. Päädyin sinnekin opiskelemaan, Laurea-ammattikorkeakouluun tradenomiksi ihmeen kaupalla. Mulle on suositeltu liiketalouden alaa ihan paremman työllisyyden takia, ja sitä ideaa aikaisemmin vastustin erittäin paljon. Koin, että en saanut toteuttaa unelmiani, koska "journalismikoulutukseen on vaikea päästä" ja "alalta ei löydy töitä", joista molemmat väitteet ovat totta. Päätin myöntyä ja hakea Lohjalle monimuotokoulutukseen, johon sitten pääsinkin. Olin innoissani muutostani Lohjalle, koska pääsin taas kauemmas Karkkilasta. En ollut Lohjalla kovin paljoa käynyt, joten kaupunki oli sillä tavalla tuntematon. Tässä vaiheessa oli uusi asia, että pääsin muuttamaan ihan yksin vuokrayksiöön. Pääsin siis asumaan yksin toiseen kaupunkiin, vaikka edellisellä kerralla asuinkin asuntolassa tavallaan yksin, mutta en kuitenkaan. Nyt pitäisi selvitä yksin asunnossa ja hoitaa elämänsä itse, pitää itsensä kasassa ja selviytyä koulusta. Odotin "uutta elämää" innolla, mutta toisaalta pelotti se vastuun ottaminen. Odotin kuitenkin suhteellisen innolla koulua, koska kuitenkin välivuosia oli takana ja pääsin taas opiskelemaan. Koulu ja eläminen Lohjalla muutenkin alkoi hyvin, koska sopeuduin mielestäni opiskeluryhmään hyvin ja sain uusia kavereita. Monimuoto-opiskelu tuntui aluksi mielenkiintoiselta. Koin, että nyt olen vihdoin löytänyt alani. Aloin harrastaa salitreenausta ja kuljin tasaisin väliajoin käymään porukoilla tai miehen luona hänen kotikaupungissaan. Lohjalla mulla oli oma auto, jota käytin liikkumiseen. Välillä tuli pyörittyä Lohjan keskustassa ihan muuten vain tai ajeltua autolla ympäri kaupunkia. Mielipiteet Karkkilaa kohtan muuttuivat näihin aikoihin positiivisemmaksi, vaikka en kuitenkaan kaupungin ilmapiiristä vielä tykännyt. Elämä alkoi vihdoinkin olla sellaista mukavanoloista. 

Ongelmat alkoivat myöhemmin keväällä. Motivaatio koulua kohtaan alkoi selkeästi laskea ja tunsin olevani taas paikassa, joka ei tuntunut varsinaisesti kodilta. Pidin Lohjasta kaupunkina, mutta opiskeluala oli täysin väärä. Monimuoto-opiskelukin tuotti vaikeuksia, koska en olut tottunut niin suureen vastuunottoon, mitä se olisi vaatinut ja tähän mukaan lukien vielä ala, joka ei kuitenkaan ollut ihan sitä mitä halusin todella. Aloin miettiä, lähtisikö yrittämään vielä uudelleen kohti niitä "oikeita unelmia" eli journalismikoulutukseen hakua. Myönsin porukoille eräänä iltana, että en ollut onnellinen Lohjalla ja haluaisin vielä kerran yrittää hakea Turkuun. He kannustivat mua, että mulla ei ollut mitään menetettävää, jos yrittäisin vielä kerran. Hain apua tilanteeseen AMK:n opintopsykologilta, joka kirjaimellisesti pelasti minut. Päätin tehdä puolittain salassa haun. En halunnut kuulla pätemistä siitä, miksi olin sanonut luopuneni unelmistani ja sitten kuitenkin yrittäisin uudelleen niitä kohti. Vihjasin haun tekemisestä vasta saadessani valintakoekutsun, mutta vannoin luokkatovereilleni, että käyn ainoastaan kokeilemassa. Olin opintojeni kanssa aikamoisessa suossa ja vaikka päällisin puolin näytin iloiselta ja "kyllä mä pärjään"-ihmiseltä, niin sisälläni oli täysi kaaos. Halusin pois, mutta en tiennyt mihin. Opintopisteitä oli kertynyt niin vähän, että Kela olisi ollut kyselemässä opintojeni perään. Kuitenkin tämä opintopsykologi auttoi minua niin, että järjesteli asioita paremmaksi mun kannalta. Kesällä sain tietää, että journalismin valintakokeista tuli hylätty ja joutuisin jatkamaan Lohjalla. Koetin tottua ajatukseen, vaikka olinkin helvetin pettynyt. Kuitenkin opiskelupaikka oli tallella ja asiani oli järjestetty niin, että jatkaisin opintoja normipuolella. Kohtalo puuttui peliin 22. elokuuta, kun Turun AMK:sta tuli soitto. Opiskelupaikka tulisi vaihtumaan taas ja pääsisin muuttamaan Turkuun kaivatun ja noin viisi vuotta unelmoidun journalismikoulutuspaikan perässä. Yksi asia on varma eli Lohjaa ja luokkakavereita tulee helvetin kova ikävä!

TURKU. Matkani päätöspiste on Turku. Se on kaupunki, jossa myös vanhempani ovat asuneet aikoinaan. Lohjalta Turkuun tuli siirryttyä kirjaimellisesti viikossa, jos lasketaan asunnon hankinta, kamojen pakkaus ja roudaus uuteen asuntoon. Tällä kertaa en muuttaisi yksin, vaan saisin asuinkumppanikseni poikaystäväni! Ensimmäistä kertaa ikinä saisin asua jonkun kanssa kaksin, yhteisessä asunnossa. Mietin välillä jopa pelonsekaisin tuntein, miten yhteiselomme mahtaa sujua. Epäilisin, että hyvin, mutta mulla on kyllä joitain tapoja, joiden kanssa mä mietin kuinka kauan toinen kestää mua. Uusi kaupunki oli jännittävä, koska olin muutamia kertoja vain käynyt Turussa kääntymässä! Nyt samassa kääntymiskaupungissa tulisi elää. Turku on asumistani kaupungeista kaikista isoin, joten joukkon sulautumisesta ei tulisi varmastikaan ongelmaa. Olin alussakin sillä mielentilalla, että uskoin tulevani hyväksytyksi tässä kaupungissa. Pitää vain olla ystävällinen ja tutustua rohkeasti ihmisiin. Uuteen kouluun meno oli pelottavaa, mutta samalla erittäin kiinnostavaa. Podin kuitenkin huonoa omaatuntoa saamastani paikasta, koska sain paikan varasijojen ulkopuolelta. Kuitenkin luokkakaverini sanoivat, että sillä ei ole mitään väliä, miten kouluun pääsee. Tunsin kuuluvani joukkoon heti ja pidän nykyistä journalistijengiä parhaimpana ikinä! Onneksi samassa koulussa oli myös yksi tuttu, joten en ollut siinäkään tilanteessa yksin. Mulla oli alusta lähtien tunne, että nyt elämä tulee muuttumaan paremmaksi. Jatkoin Lohjalla aloittamaani salitreenausta, joka on vastapainona koululle. 

En kadu hetkeäkään sitä, että lähdin Turkuun, Koulu ja kaupunki on ylittänyt odotukseni monin verroin. Ensimmäistä kertaa ikinä on olo, että minä kuulun tänne, tämä on minun kotini! Sama tunne mut valtasi välillä Lahdessakin, mutta nyt tämä tunne tuli entistä voimakkaampana. Täällä on paljon hienoja maisemia, muhun vetoaa kaupunkimaiseman lisäksi jokiranta! Bussiliikenneyhteydet ovat hyviä ja bussikortin avulla liikkuminen onnistuu loistavasti. Vaikka avoliittoon ja yhteiseloon kuuluu pieniä erimielisyyksiä välillä, niin koen, että ne tuovat meitä vain lähemmäksi toisiamme. Huomaan myös "imuroineeni" varsin tehokkaasti mieheltäni Turun murteen puheeseeni. Täällä huomaan, että välillä on kiva käydä moikkaamassa porukoita Karkkilassa eikä kaupunki enää tunnu ollenkaan vastenmieliseltä. Johtuu varmaan siitä, että mun elämäni on täällä! Voisin kuvitella, että valmistumisen jälkeenkin voisin jäädä tänne asumaan, mutta eihän sitä koskaan tulevaisuudesta tiedä. Välillä tulee alamäkiä ja epätoivon hetkiä, mutta ne kuuluvat elämään. Ja apua tilanteeseen kannattaa hakea, jos on yhtään olo, että sitä tarvitsee. Enää mun ei tarvitse laulaa Chisun biisiä, koska tunnen tulleeni vihdoin kotiin!

Kodin ei tarvitse olla myöskään fyysinen asuinpaikka. Mulle esimerkiksi pimeä kaupunkimaisema ihan missä tahansa voi olla hyvin kodikas. Siinä ne valot ja se pimeys yhdessä on jotain helvetin aistikasta. Jos haluan rauhoittua tai jos mua stressaa jokin, haluan yleensä mennä kävelemään pimeälle kaupungille tai katsella ikkunasta rauhassa pimeyteen. Mulle koti on myös siellä, missä mieheni on, koska hänen kanssaan mää tunnen olonni turvalliseksi ja onnelliseksi. Toisaalta tunnen treenisalin tai miehen kotikaupungin melkein kodikseni, koska olen vieraillut kyseisissä paikoissa erittäin paljon. Kaikki riippuu tosin ihan paikasta sekä sen herättämistä fiiliksistä ja muistoista. Jos jokin paikka herättää hyviä fiiliksiä ja siellä tulee käytyä suhteellisen usein, siitä voi pitkän ajan saatossa muodostua "toinen koti". Pidin pitkään "toisena kotinani" Tamperetta kaverini entisen asuinpaikan takia ja silloin siinä kaupungissa tuli viihdyttyä paljon. Suunnittelin pitkään lähteväni opiskelemaan Tampereelle tai pääkaupnkiseudulle, mutta ei Turku huono ole. Tällä hetkellä Turku on suosikkikaupunkini juuri kokonsa ja monipuolisuutensa vuoksi, Lahden tullessa hyvänä kakkosena.

Alussa mainitsemani sanonta pitää mun kohdalla enemmän kuin paikkaansa. En voisi olla onnellisempi nykyisessä elämäntilanteessa. Vaikka kodin tunteeseen liittyy fyysinen asuinpaikka, siihen liittyy oleellisena osana läheiset ihmiset. Voisi paremminkin sanoa, että koti on siellä missä sydän ja läheiset ihmiset ovat! Uskon, että jokainen löytää sen oman paikkansa maailmassa, sen missä voi tuntea olonsa onnelliseksi, ja tietää olevansa kotona. 

Millasessa paikassa sinä tunnet olevasi kotona?
Onko koti sulle myös jokin muu kuin fyysinen asuinpaikka?

17. maaliskuuta 2013

MUSIIKKI

Jotkut sanovat, etteivät olisi hengissä ilman musiikkia. He elävät musiikista, kokevat vahvimmat tunteet musiikista ja joskus omistavat elämänsä musiikille. Tosin löytyy niitä perinteisiä musiikin ystäviä, jotka huudattavat musiikkia tietokoneelta, cd-soittimesta tai puhelimen kautta. Eri musiikkityylejä, eri musiikkimakuja ja monia loistavia yhtyeitä ja artisteja eli jokaiselle mieltymykselle jotakin. Mikä on minun suhteeni musiikkiin? 

Musiikki on ollut osana mun elämää lähes koko ajan, kuitenkin tärkeänä sen monissa muodoissaan. Varhaisimmat muistoni lapsuudesta ovat olleet niitä, jolloin olen katsellut innoissani televisiosta lasten laulukilpailuja. En tiedä, miksi edes katsoin niitä ohjelmia niin innokkaasti, ehkä halusin itsekin mielessäni olla joskus sellaisissa mukana. Niissä oli jokin oma hohtonsa ja niistä innostuneena pidin yleensä lapsena porukoille tai läheisille lauluesityksiä. Porukat jaksavat aina muistuttaa, kuinka joissain juhlissa olin aina ilmaissut haluni laulaa jengille ja silloin rohkeana tyttönä niin teinkin. Toki myös ne esitettävät laulut olivat peräisin juuri joko Tenavatähdestä tai jostain muusta laulukilpailuista. Nykyisin hävettää edes muistella tai jopa katsella joitain vanhoja videotaltiointeja, mutta toisaalta ihailen nykyisin silloista rohkeutta esiintymiseen ja esillä olemiseen. Ikinä en tuollaisiin kilpailuihin osallistunut kuitenkaan, vaikka ehkä pienessä mielessäni ajatus olisi houkuttanutkin. Onko muulle porukalle uponneet lasten laulukilpailut eli Tenavatähdet ja muut? 

Mun musiikkimieltymykseni ovat muuttuneet, jos verrataan lapsuutta ja tätä päivää. Toki jos ei oteta huomioon perinteisiä lastenlauluja, mitä luultavasti jokainen lapsi kuuntelee elämänsä aikana, niin mun ensimmäiset kosketukseni musiikkiin ovat edustaneet iskelmää. Jos multa noin 5-6 -vuotiaana kysyttiin, kuuntelenko Smurffeja tai jotain muuta lastenmusiikia, kajautin ylpeänä kuuntelevani Jari Sillanpäätä. Mielenkiintoinen tapaus jo lapsena vai miten se meni? Joidenkin mielestä onneksi iskelmätasoinen musiikinkuuntelu sai väistyä ala-asteella. Ensimmäinen suosikkibändini oli Tiktak. Ihailin varsinkin basisti Mimmua, luultavasti puhtaasti ulkonäön takia. Olen tyytyväinen, että mua silloin aikoinani vähän sivistettiin, kun luulin, että tytöt tekevät biisinsä itse. Näin bändin pari kertaa livenäkin ja olin ylpeä, kun sain heiltä yhden keikan jälkeen nimmarit! Biisien lyriikoiden merkityksistä ymmärtämättä niitä oli kuitenkin kiva lauleskella toisten ihmisten ärtymykseen asti. Ala-asteaikoina "fanitin" myös The Rasmusta, t.A.T.u:a ja Bomfunk MC'siä. Mulla oli aina jostakin bändistä tietty jäsen, jota fanitin erityisesti ulkomusiikillisten seikkojen takia. Suosikeiksi osui juuri niitä bändejä, joita "kaikki muutkin kuuntelivat" silloin, tuo The Rasmus erittäin hyvänä esimerkkinä. Huoneen seinät oli täytetty bändien julisteilla ja myönnetään, oli se Ylösen Lauri aika hyvännäköinen aikoinaan. Suosikit olivat pelottavan samoja silloisen parhaan ystäväni kanssa, mutta oli kivaa kuunnella samoja bändejä yhdessä ja fanittaa jäseniä. Saan kuitenkin kiittää yhden bändin olemassaoloa siitä, millainen musiikki tänä päivänä kolahtaa. Voin jopa sanoa, että ilman Don Huonoja mun musiikkimieltymykseni eivät olisi nykypäivän kaltaisia. Don Huonojen avulla tutustuin rock-musiikkiin ja ylipäätään hieman raskaampaan musiikkiin. Tosiaan, ei sitä Kalle Aholaakaan ollut ulkonäöllä pilattu, hyvin se ulkonäkö ja olemus upposivat 12-vuotiaaseen Elinaan. Pieni maailmanloppu tuli vuonna 2003, kun kuulin, että yhtye päätti lopettaa pitkän uransa. Don Huonojen lopettaminen oli samalla erään ajanjakson loppu ja uuden, vielä kestävämmän alku.

Yläasteelle siirryttäessä musiikkimaku alkoi muuttua selkeästi. Pop-musiikista alettiin siirtyä yhä enemmän kohti rock-musiikkia, vai mitä sanotte esimerkiksi Evanescencestä ja Private Linesta? Molemmat bongasin musiikkikanavalta, tosin ensimmäiseksi mainittua aluksi inhosin, koska sitä soitettiin noihin aikoihin radiossa "kerran tunnissa". Mukaan tuohon joukkoon mahtui myös pitkäaikaisin suosikki Kwan, joka oli ennemminkin hiphopia/poppia. Suurimman vaikutuksen ja ehkä suurimman fanituksen sai aikaan tamperelainen Negative, jota fanitin vuoteen 2009 asti ja kuuntelen välillä edelleenkin. Bändin fanitusaikana "omistin koko elämäni" bändille, keräsin kaikki Suomen julkaisut ja kävin keikoillakin useaan otteeseen. Laskujeni mukaan olisin nähnyt Negativen livenä peräti 24 kertaa. Silloin keikoilla oli tärkeintä päästä eturiviin hinnalla millä hyvänsä eli jopa jonottamalla 11½ tuntia ulkona lokakuisessa Tampereen keskustassa, riehua niin paljon, että seuraavana päivänä on heikko olo ja mahdollisesti nähdä bändin jäsenet vilaukselta keikan jälkeen. Fanituotteitakin tuli keräiltyä ja luultavasti tallessa vieläkin on kansio, missä oli bändistä julkaistua lehtijuttuja ja muuta kivaa. En todellakaan ollut se kaikista isoin fani, koska ovathan jotkut bändin fanit kiertäneet yli 100 keikkaa. Noihin aikoihin keräsin musiikkilistoilleni yhä enemmän bändejä, jotka edustivat joko rock- tai jopa heavymusiikkia. Silloinen tyylinikin sisälsi mustaa, koruja, huiveja ja niittejä. Olin pesunkestävä teinirockari ja sellaiseksi tyyliäni voisi kuvailla silloin.

Tähän väliin mainittakoon, että olen ala- ja yläasteella soittanut myös akustista kitaraa harrastuksena muutaman vuoden. Sanoin, että haluan tulla yhtä hyväksi kitaristiksi kuin silloinen suosikkikitaristini Negativen Larry Love, joka ei tosin ole enää osana Negativea. Kuitenkin sitä iloa kesti sen verran mitä kesti ja päädyin luopumaan harrastuksestani yläasteen puolivälissä. En kadu tuota ajanjaksoa ja olen vieläkin kiitollinen silloiselle kitaranopettajalleni. Jos ottaisin kitaran nyt käteeni, niin luultavasti en osaisi sillä enää mitään järkevää soittaa. Kaikkea kuitenkin piti kokeilla. 

Useamman bändin tai artistin olen löytänyt vahingossa joko radion, television tai Internetin kautta. Hyviä vahinkoja on löytynytkin, muun muassa italialainen industrialrock-bändi Dope Stars Inc. ja norjalainen bändi Malice In Wonderland. Molemmat ovat vähemmän tunnettuja Suomessa ja olen siksi erittäin ylpeä löydöistäni. Kaverini ovat myös minulle linkitelleet eri bändien musiikkia ja näin tietämättään saaneet mut myydyksi jostakin bändistä! Tästä hyvänä esimerkkinä on suomalaisen rockbändi Carmen Grayn löytäminen, joka oli parhaimman kaverini ansiota. Yläasteen aikoihin totesin, että minähän pysyn rock-musiikin ystävänä loppuun asti ja minähän en hiphopia/rapia koskaan kuuntele. 

Jouduin syömään sanani tässä muutama vuosi sitten, kun innostuin tuon tyylin musiikista oikein kunnolla. Tästä saa kiittää jo kuopattua Kapasiteettiyksikköä, jonka keikasta neljäsosan pääsin näkemään livenä yksillä festareilla. Tästä genrestä kuitenkin löytyy yksi mies ylitse muiden, Jare Tiihonen eli Cheek. Hän on tällä hetkellä lempiartistini, jota kuuntelen erittäin ylpeänä. Pidän häntä myös esikuvanani, mutta täysin ulkomusiikillisista syistä eli hänen taustansa takia. Löydän hänestä samoja piirteitä kuin itsestäni. Minuun suuren vaikutuksen ovat tehneet myös R&B-laulaja Kat DeLuna ja danceartisti Inna. Dancemusiikki on vetänyt mua puoleensa nykyisin vain yhä enemmän, elektroninen musiikki toimii erityisesti automusiikkina tai fiiliksen mukaan muulloinkin. En tiedä, mikä hiphop- ja dancemusiikissa on niin puoleensavetävää. Luultavasti hiphopmusiikin leppoisuus ja fiilistelymahdollisuus ja dancemusiikin melodia ovat ne, joista mä pidän.

Voin sanoa, että nykyisin musiikkimakuni on lähinnä laidasta laitaan eli sieltä löytyy kevyempää ja raskaampaa. Hassuinta on huomata, että nykyisistä suosikkibändeistä tai -artisteista osa on sellaisia, joita olen aikoinani inhonnut, esimerkiksi Haloo Helsinki!, The 69 eyes ja Chisu. Alussa nämä kuulostivat korviini ärsyttäviltä, mutta kun niitä tuli kuultua useamman kerran, niistä on löytynyt jotain hyvääkin. Olen jopa tietoisesti pyrkinyt löytämään sellaisia artisteja, jotka eivät ole niin tunnettuja Suomessa. Tosin poikkeus todellakin vahvistaa säännön ja joukossa on niitä monen muunkin suomalaisen rakastamia yhtyeitä tai artisteja. Nykyään puhelimessa soi tai tietokoneeltani kuulee näitä artisteja ja yhtyeitä:


A.F.I
Amaranthe

Amorphis

Aurora 


Brädi 

Carmen Gray 
Cheek 
Chisu 
Craniumblast 
Cristal Snow 

Disturbed 
Don Huonot 
Doom Unit 
Dope Stars Inc.

Elastinen 
Evanescence
Evelina 

Haloo Helsinki! 

INNA 

JaneLy 
Jessica Wolff 

Jontte Valosaari 

Kapasiteettiyksikkö 
Kat DeLuna 
Kwan 

Lord Est 

Malice in Wonderland
Martin Garrix 
Mikael Gabriel 

Negative 
Nikke Ankara 

Paramore 
Pendulum 
Placebo 
Private Line 

Robin  

Sini Sabotage
Sini Yasemin 
Sparzanza 
Sturm und Drang 

The Prodigy 
The 69 Eyes 
Timi Lexikon 

Veljenpojat 

Widescreen Mode 

51 koodia


Jokaisella on oma musiikkilistansa ja varsinkin musiikki on sellainen aihe, josta jokaisella on oma mielipide. Toinen inhoaa jotain yhtyettä tai artistia, jota toinen rakastaa. Nykyinen musiikkilistani on muotoutunut pitkän ajan kuluessa eli sinne on ilmestynyt ja sieltä on lähtenyt yhtyeitä aikojen saatossa. Vaikka olisinkin joskus haukkunut jonkun artistin tai bändin maanrakoon, niin nykyään ennemminkin pyrin ymmärtämään, että toinen saattaa todella pitää siitä, mistä sanoin jotain poikkipuolista. Mikäli ei jostain yhtyeestä tai artistista pidä, kannattaa perustella, miksi ei pidä kyseisestä artistista. Tällöin oppii paremmin ymmärtämään toisen kantaa. Mun kohdalla jonkun mulle tärkeän yhtyeen tai artistin suuri inhoaminen aiheuttaa juuri päinvastaisen reaktion, olen ennemminkin ylpeä fanittaessani tätä mielipiteitä jakavaa artistia. 

Parasta musiikkia on juuri se, joka aiheuttaa suuria tunteita eli niin positiivisia kuin negatiivisia. Suosikkiyhtyeellä tai -artistilta löytyy jokaiseen mielentilaan kappale, joka kuvastaa juuri sitä mielentilaa. Paras musiikki saattaa liittyä johonkin ajanjaksoon, muistoon, tilanteeseen tai paikkaan. Lahdessa vietettyä vuotta kuvaa esimerkiksi Brädin musiikki, Lohja-aikojen paras päivä koostui Timi Lexikonin keikasta ja Turussa kuuntelen hymyillen Cheekiä, koska olen saavuttanut unelmani. Musiikki kulkee myös blogin mukana hyvin oleellisesti, koska blogin nimeksi valitsin parhaimman kappaleen Dope Stars Inciltä ja tekstien otsikot ovat suosikkiyhtyeideni biisien nimiä. Tämä teksti sai otsikkonsa Kapasiteettiyksiköltä. Joillekin harrastus tai elämäntapa, mulle musiikki on kumpaakin eli yksi tärkeimmistä asioista maailmassa.


Mikä on sinun suhteesi musiikkiin?
Millaista musiikkia tykkäät kuunnella?

11. maaliskuuta 2013

KEHO ON MUN TEMPPELI

Elämäntapani ja suurin intohimoni kirjoittamisen lisäksi on treenaus. Se on metodi, jonka avulla pysyn järjissäni. Oon asettanut itselleni tavoitteita, mutta suhteellisen realistisia. En tähtää mihinkään kilpailuun tai muuhun vastaavaan koitokseen, treenaan vain itseni takia.

Treenaus on osa elämänmuutosta kohti terveellisempiä elämäntapoja. Oon lähes aina ajatellut, että mun "pitää" treenata, koska "mulla on rajoite". Ei se kokonaan niin ole, toki treenaaminen pitää yllä myös hyvää liikuntakykyä mun tapauksessa. Liikuntakyvyn ylläpitäminen on elintärkeää koko elämää ajatellen, koska mitä suuremmalla todennäköisyydellä haluaa olla hyvässä kunnossa vielä 70-vuotiaana. Välillä mieleeni iskee epätoivo tuon ajatusmaailmani takia. Epätoivo siitä, että en kehittyisi lainkaan, koska olen rajoitteinen ja en saisi haluamiani tuloksia. Treenaan siis tuloksien toivossa, pääosassa lähinnä puhtaasti ulkonäölliset seikat. Treenaamisen tarkoituksena on kaksi puolta; pinnallinen puoli ja terveydellinen puoli. Kolmas asia, mikä saa mut treenaamaan, on se fiilis hyvän treenin jälkeen. Se on se syy, miksi käytän treenaamista stressin lievittämiseen ja yleisen olotilan parantamiseen. Mulla jopa jo treenisalin näkeminen aiheuttaa sen hyvän fiiliksen ja nostaa halun päästä treenaamaan. Se fiilis boostaa lisäenergiaa mulle treeniin ja saa tekemään sarjoja ja toistoja entistä kovempaa. Treenaamistani ja sen vaikutusta elämääni positiivisessa mielessä kuvaa hyvin toteamani lausahdus "Nyt on pakko päästä treenaamaan tai lähtee järki!".

Ajatusmaailma treenaamista kohtaan ja omaa itseäni kohtaan ei todellakaan ole ollut aina näin myönteinen. Vääristyneestä minäkuvasta johtuen olen nähnyt koko elämäni ajan itseni rajoitteisena ja viallisena, joka ei pysty mihinkään ainakaan liikunnalliselta osalta. Joskus epätoivoni on kasvanut niin suureksi, että en halunnut "huolehtia" itsestäni ja ajattelin, että mitä huonommassa kunnossa liikkumiseni on, sen parempi. Ei minusta kuitenkaan voi tulla entistä parempaa liikkujaa, jos jalat ovat eriparia ja oikealla puolella on tuplasti vähemmän voimaa kuin vasemmalla. Voiko liikuntarajoitteinen ylipäätään treenata ja näyttää hyvältä? Tyypillinen "en minä pysty"-ajatusmaailma valtasi silloin mieleni ja annoin kaiken mennä omalla painollaan. Jossain vaiheessa havahduin. Havahduin takaisin elämään. Tajusin, että en voi jatkaa näin! Ei menisi kauaakaan siihen, että olisin nelipyöräisen kulkuvälineen armoilla, jos jatkan tätä itseni kiduttamista. Silloin tuli se ratkaiseva käänne siinä, että asioille on tehtävä jotain nyt tai pian on liian myöhäistä. Siinä vaiheessa en vielä löytänyt treenaamista kuitenkaan. Mulla oli ilmeisesti nuoruudessani tullut yliannostus salimeiningistä, koska se oli osana fysioterapiaani. Kolikon kääntöpuolena saan olla helvetin kiitollinen, koska se auttoi mua myöhemmin löytämään uudelleen treenaamisen. Silloin kuntosali ja rajoite kulkivat käsi kädessä. Siellä käytiin, koska se oli osa kuntoutumista. Siinä ei ollut mitään spesiaalia merkitystä silloin, pikemminkin välttämätön pakko. Olihan siitä hyötyä silloin, mutta se sai aikaan minussa niin paljon mielleyhtymiä rajoitteisuuden suuntaan, että oli pakko vain kestää. Fysioterapian päättyessä kesti vielä aika kauan, kunnes pääsin irroittautumaan vähitellen siitä ennakkoluulosta, että salilla pitäisi käydä rajoitteisena vain ja ainoastaan rajoitteen takia. Olihan siellä käyty vahvistamassa lihaksia, mutta mulle se ei ollut treenaamista sanan varsinaisessa merkityksessä. 

Muuttaessani Lohjalle jostain sisimmästä syttyi ihmeellinen kipinä. Tajusin silloin, että voisin koettaa treenausta ihan ilman taka-ajatuksia, vapaa-ajanviettona enimmäkseen. Sain vinkin myös ryhmäliikuntatunneista ja kävin testailemassa Zumbaa ja Pilatesta. Ehdottomaksi suosikiksi nousi kuitenkin BodyCombat, jota päätin silkasta mielenkiinnosta kokeilla. Ensimmäisen kerran jälkeen olin jo koukussa! Se kulkee vieläkin salitreenin rinnalla, mikäli raudan nostaminen alkaa tympiä. Treenauksen aloitin siis Lohjan Balanssilla, josta tuli puolen vuoden aikana mulle kuin toinen koti. Mulle tehtiin saliohjelma silloisten Personal Trainereiden avustuksella, jota ehdittiin muokata kerran eli siirryttiin "paikkatreenistä" patteritreeniin, jossa pyörittiin muutaman sarjan verran parin liikkeen ympärillä. Oon aina treenannut kokonaisvaltaisesti, koko meikäläisen kerralla enkä ole jaksottanut tai pilkkonut osiin treeniä mitenkään. Toisaalta nykyisin se voisi olla ihan kivaa vaihtelua. Lohjalla treenaaminen tuntui mielekkäältä ja se treeninjälkeistunne oli ihan mieletön! Niin hyvä fiilis oli jokaisen treenin jälkeen, että jo se sai mut jatkamaan koko touhua.

Suunta muuttuikin yllättäen ja asuinpaikka vaihtui Turkuun. Vanha treenipaikka jäi taakse ikävän kera, mutta mistä löytäisi uuden samanveroisen tai ehkä paremman? Mulle sitten suositeltiin SATS Triviumia ja totesin siinä samalla, että kävi hyvä tuuri, koska kyseinen sali sijaitsee mun koulun vieressä. Aloitin treenaamisen uudelleen siis Triviumissa, jossa oli mahdollisuus herätellä henkiin rakkauttani BodyCombatiin. Sain taas oman saliohjelman ja treenasin alkuun PT:n kanssa. Asetin itselleni tllä kertaa tavoitteeksi juuri tuon voiman lisäyksen oikealle puolelle ja saada lisää erottuvia lihaksia. Treenaaminen lähti hyvin käyntiin ja tuli testiltua myös BodyPumpia, joka ei kyllä vedä Combatille vertoja. Ajattelin, että tästä lähtee uusi innostus treenaamiseen ja alan saada vihdoin tuloksia.

Pitihän mut jotenkin saada maan pinnalle, joten siinä vastoinkäymiset hoitivat sen osuuden. Satuin rikkomaan polveni ensimmäisen kuukauden jälkeen. En vieläkään tiedä, mikä siinä on eivätkä tiedä muuten lääkäritkään. Se alkoi haitata normaaliakin elämää niin pahasti, että jouduin lopettamaan treenin 3 viikoksi. Ei tästä voi syyttää muuta kuin itseäni ja omaa malttamattomuuttani, kuvittelen että mulla on voimaa enemmän kuin onkaan. Nykyisin polvi oireilee harvemmin, mutta mikäli tulee vieläkin kylmiä ja kosteita päiviä, niin protesti voi alkaa. Johtuuko tuo polvivaiva rajoitteesta vai jostain muusta, se saattaa jäädä mysteeriksi. Polveni takia yritän saada treeniini malttia ja edetä hitaasti, koska kyllä niitä tuloksia saadaan silloinkin. Toki joudun luultavasti tekemään töitä tuloksieni eteen enemmän kuin keskivertotreenaaja.

Käytän jonkin verran treenin ohella lisäravinteita, kohtuudella tietty. Proteiinipatukoita syön joskus välipalana ja treenin jälkeen palautus/proteiinijuomaa. Olen kyllä kuullut noiden tuotteiden epäterveellisyydestä niin paljon juttua, että suuremman muutoksen olen yrittänyt saada lautaselleni. Olen alkanut tsekata, mitä pistän suustani alas eli yrittänyt saada itselleni terveellisempiä elämäntapoja lautasellekin. Eihän tuollainen ihan hetkessä tapahdu tietenkään, koska elämäntapamuutokset yleensä vievät aikaa mikäli vanhat tavat ovat päinvastaisia. Suurin muutos positiivisempaan suuntaan treenienkin kannalta olisi vuorokausi- ja ateriarytmin korjaaminen. Nuo asiat vaativat vielä kauan hiomista, mutta hitaasti hyvä tulee.

Onko treenaamisesta tullut eräänlainan muoti-ilmiö? Ovatko ihmiset alkaneet treenata enemmän? Onko "noloa" pitää esimerkiksi blogia siitä, miten treenaa? Nämä kysymykset ovat pyörineet mielessä, kun olen seurannut erityisesti internetin ihmeellistä maailmaa. Omasta mielestä treenaaminen on vain hyvästä, koska se saattaa olla sysäys kokonaiseen elämänmuutokseen ja liikunta missä muodossa tahansa on vain plussaa. Mietin, että onkohan kyseessä eräänlainen coctail party-ilmiö, että itsekin treenatessa huomaa helpommin ihmiset, jotka myös treenaavat. En tiedä, ehkä tai sitten ei. Treeniblogien pitämisessäkään ei ole mun mielestä mitään "noloa", kunhan ei pidä blogia statusta nostaakseen ja oikeasti ei treenaa ollenkaan. Itse en ainakaan vaihtaisi treenaamista enää mihinkään. Esikuvinani ovat nykyään ihmiset, jotka ovat löytäneet itsekin treenaamisen ja kauneusihanteeni ovat muuttuneet treenatumpaan suuntaan. Haluaisin siis olla kuitenkin "timmissä kunnossa", mutta lihaksikkaana eli en enää liian laihana, vaikka aiemmin ihanteenani olivat juuri liiankin laihat ihmiset. Voisin kuvitella, että olisin treenaamisen parissa lopun elämäni. 

Kuukaudessa  parhaita päiviä ovat juuri ne, jolloin joko Fit- tai BODY -lehti ilmestyvät, ne ovat nykyisin ne inspiraation lähteeni. Kaikki kuitenkin lähtee juuri omasta itsestä, koska vain juuri sä tiedät, mitä teet ja mikä on sulle hyväksi! 

Mikä on sinun suhteesi salilla treenaamiseen?
Onko sun mielestä salitreenaamisesta tullut "muoti-ilmiö"?

2. maaliskuuta 2013

LYIJYKYNÄ

Nyt ollaan jännän asian äärellä. Ei muuten ihan ollakaan, koska ajattelin kertoa tällä kertaa unelmastani ja juuri siitä suurimmasta. Miksi minä haluan juuri toimittajaksi? Heitän usein mustaa huumoria tästä asiasta ja olen heittänyt olevani neljän vuoden päästä "journalisti eli tulevaisuuden epätoivo". Kuten tiedätte, media-alan työllisyystilanne rypeää pohjamudissa, niitä töitä ei ole ja jos jostain kiven alta niitä löytyy, syy on suhteissa. Mä haluan kyseenalaistaa tuon asian ja haastaa itseni. Haluan tulla ammattilaiseksi, monimediaosaajaksi, joka löytää paikkansa tuolla alalla. Suuret ovat puheet kyllä Elinalla. "Ei se onnistu, tajuaisi reaaliteetit", kuulen jo viisaampien sanovan. Suoraan sanottuna "Vitut siitä, mä en tullut tänne luovuttamaan".

Palataan takaisin aikaan, jolloin haaveeni eivät vielä olleet kovinkaan selkeät. Koko pienen ikäni mun intohimoni on ollut kirjoittaminen. Kirjoitin jo aika pienestä pitäen mitä mieleen ikinä juolahtikaan. Ensimmäisillä luokilla mielenkiintoisinta tekemistä oli kirjoitella eläintarinoita tai tarinoita ihmisistä. Muistan, että kirjoitin yhteen punakantiseen vihkoon äidinkielen tunneilla lyhyitä tarinoita välillä mielikuvituksen varassa ja joskus opettajan antamien raamien mukaan. Joskus yritin kirjoittaa runoja tai muita vähän lyhyempiä tekstejä. Lukollinen paperinen päiväkirja oli myös kiva kaveri silloin ja siihen sai purettua tuntemuksia sanallisesti. Kirjoittaminen oli silloin kiva harrastus, jossa pääsi toteuttamaan itseään. Luin myös silloin huomattavasti enemmän kuin nykyään, joten se saattoi olla osasyynä siihen, miksi olin silloin kynä kädessä niin paljon. Erityisesti sukulaiset kannustivat mua jatkamaan kirjoittamista ja kehuivat mua, että olen sanallisesti lahjakas. Itse olen sitä mieltä, että se kehuminen saattoi mennä välillä hieman liiallisuuksiin, koska en minä nyt niin hyvä ollut. Kehut olivat kuitenkin lisäkipinä siihen liekkiin ja ne saivat mut jatkamaan harrastusta. Silloin en todellakaan uskonut, että erittäin mukava harrastus veisi mua vielä näin pitkälle, koska haaveilin tyypilisesti pikkutyttöjen tapaan eläinlääkärin ammatista.

Kaikkein suurin vaikuttajani ja ehkä jopa esikuvani ammatinvalinnassani oli oma isäni. Hän oli freelancer-toimittaja ja kirjoitti synnyinkaupunkini paikallislehteen perheen yhteisestä lempilajista eli koripallosta. Hän pyöri muutenkin koripallopiireissä, selosti matseja ja oli mukana jopa synnyinkaupungin toisen edustusjoukkueen mukana. Välillä menin matseihin isäni siivellä hänen tokaistuaan "menemme tekemään lehtijuttua" ja matkustimme koripallojoukkueemme perässä ympäri Suomea noin 50:nen muun ihmisen mukana. Teimme myös yhden jutun yhdessä. Teimme kahteen paikallislehteen juttua heavybändi Lordista, jonka kaksi entistä jäsentä olivat asuneet Karkkilassa. Toimimme tiiminä, jolloin minä hoidin kysymisen ja isä kirjoitti kaiken tarvittavan ylös. Hän kirjoitti jutun valmiiksi, mutta otti mut mukaan viimeistelyyn. Pidimme sitä yhteisenä juttuna, olihan lopullisessa eli julkaistussa versiossa meidän molempien nimet. Siinä vain sattui pieni kömmähdys, että toisen nimi oli kirjoitettu väärin. Tuo asia on yhteisen huumorin aihe vieläkin. 

Yhtenä päivänä kaikki muuttui. Noin kuusi vuotta sitten eli 21.4.2007 isäni sai vakavan sairauskohtauksen, jonka todistajana olin vain minä itse, täysin yksin siinä tilanteessa. Se oli lääkäreiden mukaan niin laaja kuin ihmisellä voi olla ja hän olisi voinut siihen kuolla. Hän menetti episodin yhteydessä kyvyn puhua, kirjoittaa ja lukea. Sen lisäksi emme tiedä, kuinka paljon hän nykyään ymmärtää asioita. Tämä tilanne muutti meidän kaikkien elämämme täysin, olin "menettänyt" yhden tukipilareistani ja aloin itse oireilla henkisesti tuon takia. Hänellä jäi varmasti paljon sanottavaa, ja joskus tekisi mieli päästä hänen päänsä sisään tutkimaan, millaisia ajatuksia sieltä löytyy. Ehkä ihan hyvä asia on, ettei niin normaali ihminen voi tehdä. Silti tapauksen jälkeenkin hänen rakkaus koripalloon säilyi täysin ennallaan ja matseja seurataan entiseen malliin. Tästä voimme päätellä, että rakkaus koripalloon ei lähde ihmisestä millään! Vaikka hän menettikin nuo tärkeimmät taidot, hän on silti osoittanut mulle omalla tavallaan, että hän uskoo täysin muhun ja mun menestymiseen elämässä.

Kuuden vuoden takaiset tapahtuvat vahvistivat lopullisesti ammatinvalintani. Päätin isäni sairastumisen myötä, että haluan toimittajaksi. Kuitenkin joskus epäilin kykyjäni eli olenko tarpeeksi hyvä, löytyykö tällaiselle kummajaiselle töitä vai jäänkö minä urani kanssa tähdenlennoksi. Kirjoitin aikaisemmin aiheesta näin: 

"Kirjoittaminen on intohimo. Se liittyy myös tulevaan ammattiini hyvin oleellisesti. Kliseistä on sanoa, että hyvä kirjoittaminen olisi elinehto journalistin ammatille. Hyvä kirjoitustaito on toki eduksi, mutta pelkästään hyvää toimittajaa se taito ei todellakaan tee. Ainakin itse koen, että tullakseen hyväksi toimittajaksi pitäisi tai pikemminkin olisi hyvä hallita muitakin osa-alueita. Pitäisi olla utelias maailman tapahtumista, yleissivistynyt ja sosiaalinen, tulla toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Nykyisin median muuttuessa digitaaliseen suuntaan olisi eduksi hallita printtiä, videota, audiota eli ääntä ja verkkoa samaan aikaan eli olla osana monimediaympäristöä".

Pysyn sanojeni takana edelleen. Tällaisena elämäntapapessimistinä maalailee piruja seinille ja yrittää olla realisti, tässä tilanteessa realistisuus on vain hyvä. Tosin ikinä ei tiedä, mitä maailmassa tulee tapahtumaan tulevaisuudessa. Peloistani huolimatta hain Turun ammattikorkeakouluun, nyt jo toisen kerran. Ensimmäisellä kerralla olin jopa liiankin varma sisäänpääsystä ja sain pettyä pahemman kerran. Uusi yritys oli luvassa, nyt en toistaisi samoja virheitä mitä aikaisemmin. Pääsykokeissa kuitenkin piti olla realisti, aikomukseni oli tulla vain kokeilemaan. Olihan mulla tradenomiopiskelupaikka tallella Lohjalla, joten menetettävää ei olisi. Valintakokeiden haastattelussa multa kysyttiin, mikä on rankin kokemus, minkä olen elämässäni kokenut. Tiesin miettimättä kysymykseen vastauksen, joka oli isäni sairastuminen. Sanoin myös, että mikäli pääsen, tulen omistamaan sen isälleni suurena kunnianosoituksena hänelle ja sille, että hän uskoo minuun. Alun perin sain toistamiseen hylätyn, mutta 22. päivä elokuuta tuli soitto, joka käänsi kaiken päälaelleen eli pääsin opiskelemaan journalismia, varasijojen ulkopuolelta peruutusten/lykkäysten takia. Tunsin huonoa omaatuntoa saamastani paikasta, koska en omasta mielestäni "ansainnut" sitä samalla tavalla kuin suoraan pääsykokeiden kautta päässeet. Luokkakaverit käänsivät ajatukseni positiiviseksi ja sanoivat, että kuulun siihen jengiin yhtä paljon kuin muutkin, koska pääsemistapaa ei tule kukaan jatkossa kysymään. Liityin osaksi parhainta jengiä ja samalla sain mahdollisuuden seurata isäni jalanjälkiä. Haluan olla menestyvä media-alalla, se monimediaosaaja, joka jää ihmisten mieleen. Haluan kirjoittaa nimeni historiankirjoihin jotenkin, mutta vielä en tiedä, miten tulen sen tekemään. Kerroin myös isälleni sen, että Turun AMK:n journalismilinjalle pääsy on kunnianosoitukseni häntä kohtaan ja ilmeisesti hän piti kuulemastaan erittäin paljon. Hänen luottonsa minuun ja menestymiseeni säilyy yhä, vaikka hän kertookin sen nykyisin muuten kuin sanoin. 

Olen oppinut tästä välillä kivikkoisesta tiestäni sen, että koskaan ei kannata lakata uskomasta niihin vahvimpiin unelmiin ja itseensä ylipäätään. Mikäli nämä unelmat toteutuvat, niin sillä on ihan varmasti jokin tarkoitus. Yleisesti pohjalta ei ole muuta tietä kuin ylöspäin. Sen tien minä olen kulkenut, enhän minä muuten olisi tässä ja elämäni ei voisi olla paremmin.

Mikä on sinun haaveammattisi?
Oletko koskaan joutunut kokemaan sellaista, joka on muuttanut elämäsi suunnan?