24. helmikuuta 2013

I HURT MYSELF

Puhun tässä tekstissä yhdestä vaikeimmasta asiasta, minkä olen kokenut. Olen tottunut puhumaan niistä elämän kääntöpuolista suhteellisen avoimesti, joidenkin ihmisten mukaan liiankin avoimesti. Mulle on pariin otteeseen sanottu, että mun pitäsi rajoittaa vähän enemmän sitä, mitä kerron ihmisille julkisesti. Siinä on pointtinsa, mutta itse olen sitä mieltä, että mikäli mun kokemuksista on oikeasti jotain apua joillekin saman asian kokeneille niin en näe kertomisessa mitään pahaa. En edes silloin, jos joku kokee suurta myötähäpeää tekstieni takia. Haluan vain antaa vertaistukea kokemuksillani, joten turha sitä on enempää puolustella. 

Olen itse kokenut masennuksen. Masennus on sairaus. Se on sairaus, josta voi parantua. En sano, että olisin vieläkään parantunut ihan täysin, mutta parempaan päin ollaan koko ajan menossa. Olen miettinyt, miksi ihmisten ensimmäinen ajatus saattaa olla, että hakisin huomiota tai säälipisteitä kertomalla vaikeista ajoistani. Luulen, että heidän, jotka eivät ole kokeneet masennusta, on vaikeaa suhtautua jonkun toisen kertomukseen. He eivät tiedä, mitä ajatella kun toinen kertoo omasta tahdostaan asiasta. 

Onko hyvä olla hiljaa ja kuunnella tai sitten yrittää rohkaista toista jollain tavalla? 

Olen itse kuullut monesti kliseitä, kuten "kyllä se siitä" tai "ota itseesi niskasta kiinni ja piristy". Se ei ole helppoa "vain ottaa niskasta kiinni ja piristyä", jos on elämässä tapahtunut sellaisia asioita, jotka ovat heilauttaneet koko perheen elämää. Itse olen kokenut parhaaksi, että mulle on annettu aikaa ja mahdollisuus puhua mieltä painavista asioista rauhassa silloin, kun itse olen ollut valmis siihen. Kaikkein pahinta mielestäni on sanoa masentuneelle, että "älä jaksa taas puhua samoista asioista" tai "lopeta se säälittävä rypeminen ja ryhdistäydy". Se saattaa vain pahentaa tilannetta, kun hänet ja hänen halunsa puhua asioista torjutaan. Ihminen, joka kuuntelee tarvittaessa ja on ihan vain tukena, on ainakin mulle ollut se paras vaihtoehto. Toki ihmisen voimavarat kuunnella ja tukea ovat rajalliset, mutta pienikin läsnäolo ja kuunteleminen voi helpottaa masentuneen oloa huomattavasti. 

En itse tiedä tarkalleen, mikä sysäsi tämän elämänvaiheen käyntiin. Luultavasti siihen on olemassa monta syytä. Vahvimpana syynä epäilen porukoitteni sairastumista lyhyen ajan sisällä. Kovempi kolaus oli isäni sairastuminen erittäin vakavasti, josta luultavasti tulen kertomaan hieman enemmän myöhemmin toisen aiheen sisällä. Tämä tilanne muutti elämän aivan täysin päälaelle, koska piti sopeutua uuteen tilanteeseen ja opetella elämään äkillisesti muuttuneen ihmisen kanssa. Sairastumisesta jäivät vakavat jälkiseuraamukset, jotka näkyvät vielä tänäkin päivänä. Melkein kuuden vuoden jälkeen tuntuu pahalta muistella sitä päivää, jonka pystyn näkemään sekunnintarkalleen silmieni edessä. Olin itse ainoana todistaja sillä hetkellä. Häneltä jäi paljon asioita sanomatta ja joskus tekisi mieli päästä hänen päänsä sisään tutkimaan siellä olevia ajatuksia. Luultavasti on ihan hyvä asia, ettei niin voi tehdä.

Elämäntilanteen muuttumisen lisäksi erittäin suurena asiana on ollut oman itseni hyväksyminen. Prosessi, joka on vieläkin pahasti kesken ja näin 23-vuotiaanakin työn alla. Tieto siitä, että on "erilainen kuin muut" eli rajoitteinen, vammainen, yhteiskunnan hylkiö tai mitä näitä nimityksiä nyt ikinä tälle mun erilaisuudelle keksiikin, on erittäin turhauttavaa. Varsinkin, kun tiedostaa, että ajatus erilaisuudesta on ainoastaan mun omassa päässäni. Suurin osa ihmisistä hyväksyy mut nykyisin sellaisena kuin mä olen. Vähän vaikeaa se on tiedostaa tuo asia, koska kouluaikana ihmiset eivät olleet siitä hyväksyvämmästä päästä. Vai onko hyväksymistä se, että tehdään esteitä, kierretään viiden metrin päästä ja sanotaan, että "sä et saa leikkiä meidän kanssa"? Toki noin voidaan tehdä ihan tavallisellekin lapselle, mutta varsinkin liikuntarajoitteisesta tuollainen käytös ei tunnu kivalta ja opin sen yhdistämään juuri tähän rajoitteisuuteeni. Vieläkin ajattelen joissain tapauksissa, varsinkin uusiin ihmisiin tutustuessa, mitä he ajattelevat musta. Pahimmillaan tuo ilmiö näkyi joka päivä, kun mietin itsekseni ja välillä ihan ääneen, miksi olen erilainen/rajoitteinen/näin lyhyt. Yritin löytää selitystä ja vastausta kysymyksiini ja samalla turhauduin, kun en vastauksia saanut. Kaksi edellämainittua asiaa alkoi kuluttaa mua henkisesti sisältäpäin ja aloin vajota yhä enemmän ja syvemmälle pimeään. 

Mun masennus oireili useimmiten voimakkaana ahdistuksena. Välillä ahdistus sai seuraksi jopa kuulo- ja näköharhat. Ei, en ole skitsofreeninen, vaan olen aikoinani saanut isot traumat Elämä Lapselle -konsertissa näytetyistä inserteistä. Tavallaan tiedostan, että 23 vuotta sitten olen ollut samanlaisessa paikassa kuin ne ihan pienet ihmisyksilöt, vaikka en muista niistä ajoista mitään. Alitajunnassa on se tietoisuus, joka nousee pinnalle ja näin pahimpina aikoina silmieni edessä ja pimeässä televisioruudussa insertin lapsia. Samalla saattoi korvissani kaikua selkeästi saman konsertin mainoskatkoilla kuulunut tiedoitus: "Lasten ja nuorten pahoinvointi on lisääntynyt, solmuun menneet pienet mielet tarvitsevat apuasi. Vain sinä voit auttaa!". Ehkä olen normaalia herkempi ihminen, kun tuollainen pieni juttu on vaikuttanut noin voimakkaasti. Varotoimena peitin nuo ruudut, että pystyin nukkumaan. 

Joskus porukat kysyivät, miltä se ahdistus tuntuu minussa. Osasin kuvailla sitä tähän tyyliin "joku viiltäisi veitsellä rintalastaa ja puristaisi sydäntä kasaan yhtä aikaa eli sellaisena se tuntuu". Aluksi se oli väliaikaista, mutta voimistui pahimmassa vaiheessa päivittäiseksi. Ahdistus vaikutti muhun myös sillä tavalla, että lukio-opinnot ja ylipäätään koulussa käyminen oli vaikeaa. Joskus oli myös niitä päiviä, jolloin en pystynyt menemään kouluun ollenkaan ja jäin kotiin. Itkin tuona aikana paljon ja ajattelin useasti, että kaikki olisi paremmin, jos olisin kuollut tai jossain muualla kuin kotona. Olin välillä myös arvaamaton varsinkin vihaisena ja pahimmassa tapauksessa palasiksi menivät ensimmäiset esineet, mitkä käteen osuivat. Koin sen helpottavan omaa oloani, mutta jälkeenpäin tuli morkkis asiasta. Olin myös tuhoisa ja jopa aggressiivinen itseäni kohtaan sekä fyysisesti että henkisesti. Purin omaa pahaa oloa itseeni ja sain siitä hetkellistä helpotusta. Koin myös hyväksi asiaksi sen, että musta oltiin huolissaan. Silti itsetuhoisuus oli avunhuutoa - joku huomaisi heikkouteni ja auttaisi mua. Siinä tianteessa ainoa vaihtoehto oli keskusteluapu ja samalla sain diagnoosin olotilaani eli keskivaikea masennus ja vääristynyt minäkuva. Jälkimmäinen diagnoosi juontaa juurensa siitä, että näen itseni erilaisena ja viallisena, vaikka muut hyväksyisivät mut. Oireillani oli nimi ja niitä alettiin hoitaa sekä terapialla että lääkityksellä. Vointini alkoi kohentua ja aloin nähdä tunnelin päässä valoa, kun sain käsitellä traumaattisia kokemuksiani ja itseni hyväksymistä. Sain apua, en ollut yksin ja joku ymmärsi minua. Pitkä prosessi kohti paranemista oli alkanut. Oli myös erittäin suuri työvoitto, että suoritin ylioppilaskirjoitukset ja valmistuin lukiosta, vaikka ne arvosanat eivät olleet mitkään parhaimmat. 

Miten voin nykyään? Siinä on erittäin hyvä kysymys. Lähtökohtaisesti hyvin, olen opiskelemassa ammattikorkeakoulussa unelma-alallani ja elämä on suhteellisen oikeilla raiteilla. Silti välillä iskee epätoivo omasta itsestäni ja samat "pahimman ajan" kysymykset rajoitteestani ja erilaisena näkemisestäni pyörivät mielessäni. Olen päättänyt hankkia joihinkin kysymyksiini vastaukset. Se tulee olemaan pitkä prosessi, mutta sen kautta luultavasti pystyn hyväksymään itseni paremmin. Samalla traumaattisia kokemuksia tullaan käsittelemään ja penkomaan yhä. Vaikka isäni sairastumisesta on kulunut jo melkein kuusi vuotta, silti "näen silmieni edessä" sen tietyn päivän tapahtumat jopa sekunnin tarkkuudella. Se on helvetin pelottavaa! En häpeä myöntää, että syön vielä lääkkeitä tähän kaikkeen toistaiseksi. Joskus tulee olemaan se aika, jolloin voin noista luopua. Koen, että lääkkeet ovat apu parempaan oloon ja pystyn niiden avulla olemaan tasapainossa. Kuitenkin välillä mietin, kuinka paljon läheiseni ovat joutuneet kestämään tätä kaikkea. Miksi juuri minä kävin pohjalla? Onko tällä kaikella jokin tarkoitus? Uskon, että tällä on tarkoitus vahvistaa mua. Pohjalta ei ole muuta tietä kuin ylöspäin. 

Nämä ajat ovat opettaneet minulle sen, että kenenkään masennusta tai muuta vastaavanlaista mielenterveyden ongelmaa ei pidä vähätellä. Mua raivostuttaa erityisesti se, että jotkut tietämättömät ihmiset ajattelevat, että ihan oikeasti masentunut ihminen kärsii niin sanotusta "teiniangstista". Olen itsekin kuullut vähättelyä siitä, että ei mulla mitään masennusta ole ollut lainkaan, en tietäisi yhtään mistä puhun ja hakisin vain säälipisteitä/huomiota. On erittäin loukkaavaa, jos oikeaa masennusta verrataan teini-iän alakuloisuuteen eli niin kutsuttuun "teiniangstiin", koska ihan hyvin kaikenikäisillä ihmisillä voi esiintyä masennusta ja sen taustalla voi olla ihan oikeita ongelmia. Anteeksi, jos loukkaan esimerkilläni ihmisiä, mutta itse olen kuullut niin paljon yllämainittua vertausta, että pakko ottaa kantaa asiaan. En myöskään esimerkilläni rinnasta teini-iän alakuloa ja masennusta toisiinsa, koska ne todellakin ovat kaksi täysin eri asiaa. Ovatko muut törmänneet vastaavanlaiseen vähättelyyn masennuksen tai jonkun vastaavan sairauden kohdalla?

Olen myös miettinyt usein, määrätäänkö masentuneille liikaa/turhaan lääkkeitä? Ymmärrän kyllä hyvin sen, että mieliala- ja masennuslääkkeet oikeasti helpottavat oloa ja niistä on hyötyä. Itsekin hyödyn lääkkeistä sen verran, että ne helpottavat oireita ja tasaavat mielialaa. Joskus musta vain tuntuu siltä, että joillekin saatetaan karkeasti ilmaistuna antaa se lääkepaketti kouraan automaattisesti ja sanoa, että "koeta pärjätä". Onko asia todella näin? Eikö ole resursseja tarjota mitään muuta hoitomuotoa kuin lääkkeet? Joitakin saattaa auttaa lääkepakettia paremmin juuri keskusteluapu tai muu vastaava hoitomuoto. Noistakin lääkkeistä voi ilmetä odottamattomia sivuvaikutuksia, jotka saattavat sysätä pahimmillaan lääkkeenvaihtokierteeseen ja saattaa mennä kauan, kun löydetään juuri se itselle sopiva valmiste. Itse olen nykyään tullut lääkevastaisemmaksi juuri sivuvaikutusten pelossa, mutta kun tiedän, että nuo pillerit ovat mulle vain hyväksi, niin tulen tottelemaan lääkärin suosituksia. Kuitenkin lääkkeet ovat parempi ratkaisu kuin ei minkäänlaista hoitoa koskaan. Ovatko lääkkeet vain ensiapu oireiden lievitykseen vai onko niistä todellakin hyötyä pelkästään?

Mun tapauksessa prosessi kohti tasapainoisempaa elämää on vasta saatu käyntiin. Nykyisin diagnoosini on vain lievä ja vaikka pystyn nyt paremmin ottamaan elämästä ilon irti, taistelu itseni kanssa on vielä käynnissä. Kova stressi on edelleen pahin viholliseni ja silloin oireet saattavat palata häivähdyksenomaisesti takaisin. Koen, että mikäli saan itseni kuntoon, pystyn paremmin toimimaan tulevassa ammatissani ja sietämään vastoinkäymisiä. Tärkeintä on tiedostaa, että on mahdollisuus parantua ja tarttua ensimmäiseen mahdolliseen apuun, mitä annetaan. Masennus ei ole laiskuutta tai merkki heikkoudesta, vaan merkkinä siitä, että on ollut vahva liian pitkään. Olen tajunnut sen, että kun uskaltaa näyttää myös sen heikomman puolen itsestään, silloin voi olla entistä vahvempi!

Oletko sinä kohdannut masennuksen?
Miten sun mielestä masennukseen ja ylipäätään mielenterveysongelmiin pitäisi suhtautua?

15. helmikuuta 2013

TÄMÄ RAKKAUS

Rakkaus on aihe, josta olisi paljon sanottavaa, mutta samalla hetkellä pelkää sanovansa jotain väärää. Sanomattakin on selvää, että jokainen määrittää rakkauden omalla tavallaan ja sen, mitä siihen kuuluu ja ei kuulu. Rakkaudelle ei ole oikeaa määritelmää ainakaan omasta mielestäni, vaan jokaisella on oma näkemyksensä siitä.

Lähdetään liikkeelle siitä, mitä rakkaus merkitsee mulle. Se merkitsee erittäin paljon, koska se on vahvin positiivisin tunne. Rakkaus itsessään on pitämistä ja välittämistä voimakkaimmillaan ja sen voi kohdistaa mihin tahansa; ihmisiin, eläimiin, musiikkiin, taiteeseen eli kohteita riittää loputtomiin. Itse rakastan yli kaiken muun muassa musiikkia, kirjoittamista, treenausta ja läheisiä ihmisiä. Ei voi sanoa, mikä rakkaus tuntuu parhaimmalle, koska jokainen määrittää sen omalla tavallaan. Itse uskon siihen, että rakkautta on todellakin olemassa, vaikka olen kuullut joiltakin ihmisiltä ettei niin ole. Olenko vain tyhmä, että uskon kaikkien ihmisten hyvyyteen ja kykyyn rakastaa? Osaanko edes itse rakastaa ja antautua tuolle punaisenhehkuvalle tunneskaalalle aidosti? 

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän alan tajuta, mitä rakkaus oikeasti on. Rakkaus ei todellakaan ole koko ajan sitä vaaleanpunaisten lasien läpi tuijotettavaa näkymää, pikemminkin päinvastoin. Rakkaus on sitä, että heittää mäkeen ne aurinkolasit ja pystyy näkemään ihmisen kokonaisvaltaisena eli hyvine ja huonoine puolineen. Ilman aurinkolaseja ja alkuhuumaa ihminen on aidoimmillaan ja silloin mitataan todellinen rakkaus. Toki alkuhuuma se vasta ihanaa aikaa on ja silloin vannoo mielellään ikuista rakkautta siihen yhteiseen kuoppaan asti. Onko se todellista ja tarkoituksenmukaista? Pysyykö jo alkuhuuman keskellä sanojensa takana? Itse koin, että pysyn sanojeni takana myös alkuvaaleanpunaisuuden aikana, mutta sanat tulivat yhä konkreettisemmaksi ja tarkoituksenmukaisemmiksi tuon ajan jälkeen. Olen ihminen, joka tarkoittaa sitä, mitä sanoo varsinkin positiivisessa mielessä. Kolme sanaa eli "minä rakastan sinua" osoitettuna oikealle ihmiselle ovat ne parhaimmat sanat, mitä voi sanoa. Missä tilanteessa nuo sanat voi sanoa? Mielestäni ne voi sanoa silloin, kun niitä todellisuudessa tarkoittaa. Jokainen määrittää sen ajan itse eli kukaan muu sitä ei voi tietää.

Itse olen seurustellut kahdesti elämäni aikana. Ihastunut olen ollut sitäkin enemmän ja useimmin vääriin ihmisiin. Ensimmäistä suhdetta ei varmaankaan voi sanoa edes suhteeksi, koska se kesti alle 2 kuukautta. Se oli ensimmäinen seurustelusuhde koskaan, joka päättyi miehen puolelta jättämiseen yllättäen. Näin jälkeenpäin ihmetelen, mitä ihmettä kyseisessä ihmisessä näin ja miksi en aavistanut ihan selviä merkkejä suhteen päättymisestä. Ihailin hänen tapaansa ilmaista mielipiteitään, mutta se kääntyi suhteen loppupuolella minua vastaan. Ehkä olin heikko ja miellyttämisenhaluinen, koska halusin tehdä hänen mielikseen mitä tahansa. Sellaisiakin asioita, jota nyt kadun ja en anna hänelle koskaan anteeksi. Hän myös suhteen jälkeen yritti pitää muhun yhteyttä liian pitkään, vaikka olinkin sanonut etten halua olla hänen kaverinsa. Sain viimeisessä viestissään kuulla häneltä asioita, jotka vahvistivat kantaani siitä, etten halua olla enää missään väleissä hänen kanssaan.

Nykyinen suhteeni on kestänyt melkein kaksi vuotta. Asumme yhdessä. Olemme onnellisia ja tuemme toisiamme. Ymmärrämme toisiamme ja toistemme ajatusmaailmaa ja hän saa tuntemaan oloni turvalliseksi. Hän on kaikkea mitä voi toivoa, edellisen vastakohta ajatusmaailmaltaan ja mun kanssa samanhenkinen! Hänellä on aivan loistava huumorintaju ja vaikka välillä meille saattaa tulla erimielisyyksiä, ymmärrämme sen olevan normaalia elämää ja pyydämme toisiltamme anteeksi, jos olemme olleet toisillemme ilkeitä. Tämä ei ole enää alkuhuumaa, vaan elämme aikaa, jossa olemme heittäneet lasit mäkeen ja näemme toisemme virheineen päivineen. Välillä on niitä päiviä, jolloin kummankin tavat ärsyttää, mutta ilman niitäkin tapoja emme olisi omia itsejämme. Koen, että hän on se puuttuva palanen minusta ja rakastan häntä suunnattomasti.

Myönnän, olen myös pelännyt rakkautta. Olen pelännyt silloin, kun olen ihastunut täysin vääriin ihmisiin. Olen pelännyt rakkautta myös silloin, kun erosin ensimmäisestä suhteesta. Olen ihastunut aina niin sanottuihin "pahoihin poikiin" tai kusipäihin, mutta en tosiaankaan tiedä, mikä niissä kiehtoo. Seksikkyys? Seikkailunhalu? En tiedä, suhteisiin olen päätynyt aina niiden kiltimpien ihmisten kanssa, jotka myös osavat olla seksikkäitä ja viedä jalat alta. Tarvitsen turvaa suhteeseen, tarvitsen sen tunteen, että joku hyväksyy minut juuri tällaisena ja välittää musta aidosti. En ole koskaan harrastanut yhden illan juttuja tai mitään vastaavaa tuntemattoman ihmisen kanssa. Mulle seksi merkitsee rakkauden osoitusta vahvimmillaan, aidoimmillaan ja herkimmillään. Tarvitsen juuri sen voimakkaan tunteen ennen kuin pystyn mihinkään fyysiseen kontaktiin toisen ihmisen kanssa, jolloin itse voin vapautua estoistani täysin. 

Rakkauteen ja suhteesiin saattaa liittyä varjopuolena myös pettäminen, joka on mielestäni pahin asia mitä toiselle voi tehdä, fyysisen sekä henkisen väkivallan lisäksi. Olen ottanut elämässäni sen kannan, että mikäli mua joskus tullaan pettämään, se on sen jälkeen kerrasta poikki! Tosiaan, mulla se pettämisen raja menee rikki jo toisen naisen suutelemisessa. Toisaalta en haluaisi uskoa kuuluisaan sanontaan "kerran pettäjä on aina pettäjä", koska ihminen voi oppia virheistään. Pystyisinkö kuitenkaan luottamaan sellaiseen ihmiseen, jonka kaikki aikaisemmat suhteet ovat päättyneet pettämiseen? Jokainen meistä, ihan jokainen ihminen, voi pettää toista halutessaan. Vai voiko? Pystyykö ihminen todella hillitsemään itseään tilaisuuden tullen? Rakastaako toista silti vaikka pettääkin? Myönnän, että välillä pelkään myös sitä, että puolisoni löytää jonkun minua paremman ihmisen. Pelko on luultavasti ihan normaalia, mutta mikäli mitään syytä tuohon ei ole, niin ei pitäisi pelätä asiaa. Pelkään silti, koska aikaisemmin mua on satutettu tällä elämän osa-alueella ihan riittävästi. 

Uskon, että jokainen eli ihan jokainen ihminen, tulee jossain elämänvaiheessa löytämään itselleen ihmisen, jonka kanssa on onnellinen. Niin minäkin luulin, että olen "forever alone", mutta toisin on käynyt. Rakkaus on asia, jota pitää muistaa myös vaalia, niin sanoilla kuin teoillakin. Oikeaksi tarkoitettu rakkaus on kestävää laatua, se kestää ylä- ja alamäet ja tuntuu jossain syvällä sisimmässä. Ihminen voi rakastaa myös elämää, niin kuin minä teen tällä hetkellä.

Miten sä määrittelet rakkauden ja mitä se merkitsee sulle?
Mitä kaikkea rakastat ja miten näytät sen?

9. helmikuuta 2013

KULJE MUN KANSSA

Ajattelin kertoa nyt ihmisistä, jotka vaikuttavat minuun positiivisesti. Kyseessä ovat ystävät. He ovat ihmisiä, jotka ovat tärkeitä jokaiselle ja heidän kanssaan selviää yli vaikeampien aikojen. Parhaimmillaan nämä ihmiset rientävät apuun tilanteissa, joissa heitä eniten tarvitaan, kuuntelevat pienimmät ja vähäpätöisimmät murheet ja heidän kanssaan kokee unohtumattomia elämyksiä. Pahimmillaan ystävät voivat puukottaa selkään, kääntyä sua vastaan ja katkaista välit kokonaan jopa ilman syytä. Millainen on hyvä ystävä? Mitä tapahtuu, jos jollain ei ole lainkaan ystäviä? 

Mulla ei ole ikinä ollut kovin montaa ystävää. Olen aina viihtynyt vain muutaman ihmisen ympäröimänä eli mulla on ollut aina joko yksi tai muutama ystävä. Kavereita tai hyvänpäiväntuttuja löytyy kuitenkin useampia. Ystävän ja kaverin ero on mielestäni siinä, että ystävälle voi kertoa ne kipeämmätkin asiat ja häneen luotetaan täysin. Toki kavereihinkin luotetaan, mutta heidän kanssaan jutteleminen ei ole ainakaan kohdallani niin syvällistä kuin ystävien kesken. Mikä on oikeastaan kaverin ja ystävän ero?

Syynä tähän mun vähäiseen ystävämäärään on se, että olen ollut pienestä lähtien hyvin arka ja varautunut uusien ihmisten seurassa. Olen jopa pahimmillaan pelännyt sosiaalisia tilanteita, koska olen miettinyt päässäni, mitähän muut ihmiset ajattelevat musta. Olenko sellainen, että muut ihmiset viihtyvät seurassani? Olenko tarpeeksi kiinnostava ihmisenä tai persoonana? Olenko ystäväksi tarpeeksi hyvä? Ilmeisesti olen, koska mulla on ystäviä, mutta silti mietin mitä ihmiset näkevät minussa. Tosin synkkinä hetkinä mietin, että ne ihmiset jotka ovat ystäviäni, ovat seurassani vain silloin kun he tarvitsevat apuani tai jotain muuta multa. Se ei ole merkki, etten arvostaisi ystäviäni vaan olen huomannut, että joskus aiemmin ne läheisemmätkin ystävät eivät ole olleet arvostuksen arvoisia.

Itse arvostan ystävissäni eniten luotettavuutta ja halua kuunnella ja rohkaista silloin, kun sitä eniten tarvitsen. Tietynlainen hulluus ja samanlaisuus itseni kanssa viehättää, mitä tekisimmekään ilman extempore-reissuja tai vaihtoehtoisesti chillailua mukavassa porukassa tekemättä yhtään mitään. Erityisesti rakastan ystävieni kanssa käytyjä syvällisiä keskusteluja ja erilaisten mielipiteiden vaihtoa. Se on ihanaa, kun ystävät joskus haastavat mut pohtimaan joitain asioita toisella tavalla tai saavat mut oivaltamaan jotain sellaista, mitä en ollut koskaan ajatellut. Parasta ystävissä on kuitenkin aito empaattisuus ja halu auttaa silloin, kun itse tunnun vajoavani yhä syvemmälle pimeään. Vaikka sanonkin usein, että "kyllä mä pärjään", hyvä ystävä kuitenkin näkee sanojeni taakse ja oivaltaa, että ehkä kaikki ei olekaan hyvin. Joskus ystävä saattaa nähdä pelkästä katseesta, että kaikki ei ole hyvin. Olen itse hyvin tunteellinen ihminen, mutta itkeminen saa mut vaivaantuneeksi ja en haluaisi näyttää pahaa oloani läheisille. Ystävien kanssa kaikki tunteet laidasta laitaan pitäisi olla sallittuja eikä niitä tulisi vähätellä.

Minulla on erittäin rakkaita ystäviä, jotka voidaan laskea kahden käden sormilla, jopa yhdenkin. Heitä kaikkia yhdistää samankaltaisuus itseni kanssa ja kaikilla heillä on suuri sydän. He ovat kaikki kuitenkin persoonia, kaikki omanlaisiaan ja se tekee heistä arvokkaita ja ihania sellaisenaan. Jokaisella heistä on myös ominaisuus, jota ihailen suuresti. Kaksi ystävääni ovat lahjakkaita taiteellisesti ja heidän käsissään syntyy taidetta niin kuvallisesti kuin sanallisestikin. Kaksi muuta ovat suurisydämisiä kuuntelijoita, jotka auttavat silloin, kun apua eniten tarvitaan eli heillä on myös positiivisesti jalat maassa. He näkevät maailman sellaisena kuin se on, joskus jopa kaunistelematta. Juuri tuollainen tietynlainen realistisuus on vain hyvästä. Yksi on lahjakas urheilussa ja toinen ottaa elämästä ilon irti matkustelemalla ympäri maailmaa. Vaikka he ovatkin omanlaisiaan, yhdistää heitä kuitenkin se, että he haluavat tukea mua tilanteessa kuin tilanteessa. Eikä pidä unohtaa myös ystävää, joka kanssa jaan elämäni tällä hetkellä. Löydän hänestä samoja piirteitä kuin itsestäni, mutta suurimpana asiana arvostan hänen kykyään ymmärtää kokemuksiani ja välittää minusta siitä huolimatta. Vaikka en kerrokaan kenenkään nimeä, luultavasti nämä ihmiset tunnistavat itsensä tästä. 

Olen myös joutunut tilanteeseen, jossa olen joutunut luopumaan ystävästäni. Luopumisen on aiheuttanut jokin konflikti mun ja kyseisen henkilön välillä, esimerkiksi riita tai jokin muu tilanne. Erään ystävän ja mun välit pilasi suureksi kehkeytynyt riitatilanne, jonka taustalla oli pieni asia, joka oli vain oma syyni. Koko riitakin oli täysin oma vika, koska vedin siihen mukaan vanhoja asioita, jotka eivät liittyneet siihen tilanteeseen millään tavalla. Minulla oli patoutuneita katkeruuden tunteita kyseistä henkilöä kohtaan ja vaikka yritin niistä hänelle puhua aikaisemmin, hän kehoitti minua unohtamaan koko tilanteen ja ihmetteli, miksi muistelen vanhoja asioita. Kuten olen jo aikaisemmin sanonut, en helposti unohda sellaisia tilanteita, joissa minua on loukattu pahasti. Se on jo valmiiksi vaikuttanut elämääni, joten yritän päästä siitä eroon ja oppia antamaan anteeksi. Minun ja tämän henkilön välit menivät poikki. Vaikka yritinkin myöntää virheeni ja korjata välejä myöhemmin, minulla oli niin huono omatunto kaikesta sanomisistani, että koin parhaaksi päästää tämän ystävän menemään elämästäni kokonaan. Tämän koko jupakan taustalla oli myös yksi vähän isompi asia, josta olin ja olen edelleenkin hänelle katkera. Olen kuitenkin huomannut nykyään, että ne parhaimmat ystävät pitävät musta kiinni kaikesta huolimatta.

Entä sitten, jos ihmisellä ei ole ystäviä elämässään lainkaan? Yksinäisyys on yleisempää kuin moni luulee. Ilman ystäviä tai edes kavereita oleva ihminen voi helposti ajatella, että hänessä on jotain vikaa tai kukaan ei halua olla hänen kanssaan. Ystävättömyys voi taas johtaa masennukseen tai muunlaiseen syrjäytymiseen elämässä. Itselläni on kokemusta tästäkin teemasta. Silloin kun olin mielialani puolesta pohjalla, minusta tuntui, että olisin yksin. Lukiossa minusta tuntui myös siltä, että olisin yksin, vaikka rinnakkaisluokalla oli kaksi kaveriani. Sitä ei voi ymmärtää kukaan muu kuin minä eikä kukaan voi vähätellä kokemuksiani. Tai voi toki ja niin on monesti tehtykin, mutta miksi? Miksi valehtelisin tällaisesta asiasta tai vääristelisin kokemuksiani? Kaikilla on toki erilaiset näkemykset tästäkin, mutta ainoastaan minä tiedän, mikä on totta. 

Koen välillä, että en ole tarpeeksi hyvä ystävä. Syy siihen on se, että välillä kiireessäni unohdan pitää yhteyttä ystäviini. Ikinä ei pitäisi olla niin kiire, että unohtaa rakkaimmat ihmiset. Kerron myös ystävilleni tasaisin väliajoin, kuinka tärkeitä ne ovat mulle. Tai jos en kerro, niin annan tekojeni puhua puolestaan. Pyrin siihen, että kohtelen ystäviäni samantapaisesti kuin haluaisin itseänikin kohdeltavan. Kuitenkin valitettavan usein törmään siihen, että olen se osapuoli, joka ainoastaan pitää ystävyyttä yllä ja ottaa yhteyttä toiseen osapuoleen. Minun mielestäni ystävyyden pitäisi olla molemminpuolista yhteydenottojen ja muidenkin asioiden suhteen. En halua pitää ystävyyttä pystyssä yksin ja koen, että jos siihen hommaan joudun, on parempi päästää vastapuolesta irti. Toki toisilla on eri näkemykset ystäyyden ylläpidosta ja välillä on pakko joustaa joissain asioissa. Ja vaikka välillä sanoisinkin asioita, joita en tarkoita, se ei tarkoita sitä etten välittäisi ystävistäni. Varsinkin riidellessä tulee sanottua tarkoittamattomia asioita, mutta silloin pyrin pyytämään anteeksi ja toteamaan oma tyhmyyteni. Olenhan minäkin vain ihminen, joka tekee virheitä. 

Lopuksi tahdon sanoa, että ei ole mitään väliä, onko niitä ystäviä, kavereita tai tuttuja yksi tai sata, kunhan vain itse tuntee olonsa onnelliseksi heidän seurassaan. Jokainen ihminen on tärkeä ja arvostettu juuri sellaisena kuin on. Ystävät tuovat valoa elämään, joten kannattaa pitää heistä kiinni! Olette mulle rakkaita jokainen!

Millaista sun mielestä ystävyys on?
Millainen sun mielestä on hyvä ystävä?

2. helmikuuta 2013

THAT'S THE WAY I AM

Joskus sitä tulee mietittyä ihan ajan kanssa, millaisena minä henkilökohtaisesti näen itseni. Kaikilla ihmisillä on musta varmasti eri näkemys ja mielipiteitä vaikka muille jakaa. Silti ajattelin kirjoittaa, millaisena itse näen itseni ja millaista on olla juuri minä.

Olen joskus miettinyt sellaista tilannetta, jossa tavallaan tapaisin itseni "kaksoisolennon" tai itseni kaltaisen henkilön. Miten suhtautuisin häneen ja tulisimmeko me ollenkaan toimeen? Mitä tekisimme yhdessä ja mistä puhuisimme? Millainen olisin hänen seurassaan? Haluaisinko tavata hänet uudestaan ja haluaisinko syvemmän ystävyyden hänen kanssaan? Toisin sanoen, tulisinko toimeen itseni kanssa. Hassua on ajatella, että näin koskaan tapahtuisi, mutta noiden kysymysten kanssa painiskelevat varmaan he, jotka ovat oikeasti tavanneet mut tai haluaisivat mut tavata ja tutustua muhun. Kuten sanoin, ihmisillä on eri käsitykset musta ja mielipiteet luultavasti vaihtelevat siitä "helvetin ärsyttävästä ja teennäisestä" siihen "hyväntahtoiseen ja suurisydämiseen" ihmiseen. Ainostaan tiedän ne mielipiteet, mitkä ihmiset ovat mulle sanoneet tai olen kuullut musta puhuttavan. Muuta en tiedä enkä todellisuudessa ole edes varma, haluaisinko tietää. Toisaalta kyllä tai sitten en, se on kaksipiippuinen juttu. Tämä on puhtaasti sitä uteliaisuutta, ei sitä, että hakemalla hakisin mielipiteitä itsestäni.

Rehellisesti sanottuna luultavasti en tulisi itseni kaltaisen henkilön tai kaksoisolentoni kanssa toimeen. Syy on luultavammin siinä, että olen ihmisenä helvetillinen ristiriita. Mulla on joistain asioista hyvinkin jyrkkiä mielipiteitä, mutta toisaalta saatan suhtautua asioihin välinpitämättömästi ja joistain tärkeänä pidetyistä asioista mulla ei ole mielipidettä suuntaan tai toiseen. Esimerkiksi alaikäisten päihteidenkäyttöä vastustan hyvinkin jyrkästi, enkä voi itse henkilökohtaisesti ymmärtää sitä, mitä hienoa kyseisessä asiassa on. Asiahan ei kuulu kuitenkaan minulle sen enempää, joten olen hiljaa. Alue, mistä mulla taas ei ole oikein kunnollista mielipidettä, on politiikka. En ole vielä päässyt sisälle siihen maailmaan enkä toistaiseksi tiedä omaa kantaani asiaan. Tiedän, tulevan ammattini puolesta mun pitäisi tietää lähes kaikesta edes jotakin. Koen kuitenkin, että mulla on aikaa tutustua tuohonkin osa-alueeseen vaikka kuinka monta vuotta. 

Toisaalta luonteeni puolesta olen kummankin ääripään edustaja. Pohjimmiltani olen kärsivällinen ja kuuntelen, mitä muilla on sanottavaa, mutta joskus uppoudun liikaa kertomaan itsestäni ja puhumaan liikaa itseeni liittyviä asioita. Se hävettää ja suunnattomasti hävettääkin, koska olen kuullut monesti muista ihmisiltä, että "en ajattele muita kuin itseäni, olen ylimielinen ja itseäni täynnä niin paljon, että keltainen neste tulee korvista ulos". Ehkä olenkin kusipää ja ylimielinen, ei sitä voi kiistää. Pohjimmiltani olen rauhallinen ja säyseä, jolla on suhteellisen pitkä pinna. Mitä tapahtuukaan, kun pinna katkeaa? Seuraa rähinää, loukkaamista ja huutamista. Lopulta sulkeudun rauhaan, vuodatan niagaroita tai lähden treenaamaan. En myöskään haluaisi olla kenenkään kanssa huonoissa väleissä ja inhoan riitelyä. Toinen ääripää on se, että jos joku mua loukkaa, alan vihata sitä henkilöä ja vihaan kauan. En ole nopeasti unohtavaa tyyppiä, saatan muistaa vuosienkin takaiset loukkaukset kirkkaana mielessäni. En ole ylpeä tuosta piirteestä ja yritän päästä siitä eroon. Se kuluttaa vain sisäisesti itseäni ja tuottaa vaikeuksia muille ihmisille. 

Elämässäni tapahtuneet asiat ovat myös muuttaneet mua. Koulukiusaaminen teki musta aremman ja varautuneemman ihmisen muiden seurassa. Kyllä, minuakin on kiusattu koulussa. En ole koskaan viihtynyt isossa porukassa ja mulla on ollut aina muutama hyvä ystävä, joiden kanssa olen ollut. Mun on ollut vaikea tutustua aikaisemmin muihin ihmisiin, koska päällimmäisenä mielessä on ollut se ajatus "mitähän muut musta ajattelee?". Mietin peruskoulu- ja lukioaikoina muiden ihmisten suhtautumista niinkin paljon, että eristäydyin hyvinkin paljon muista ihmisistä ja vietin aikaani pääsääntöisesti yksin. En uskaltanut päästää oikeastaan silloinkaan ketään lähelle, koska pelkäsin, että ihmiset satuttaisiva mua. 

Olen aina peilannut itseäni juuri liikuntarajoitteeni kautta. Se on näkyvä ja sen huomaa helposti, mikäli jokin tuntematon ihminen katsoo mua. Huomaa, että kävelen omalla tavallani. Olen myös pienikokoinen, joka on yksi erottava tekijä entisestään. Teini-iässä sitä usein mietti, että mitä ihmiset ajattelevat musta, kun olen rajoitteinen? Olen selvästi erilainen kuin valtaosa muista. Heillä ei ole syntymälahjana saatua vammaa, omanlaista tapaa kävellä tai toisella puolella tuplasti voimaa. Se asettaa haasteita, kun ei jaksa kävellä niin nopeasti tai niin pitkään kuin toiset. Joskus sitä automaattisesti miettii, pystyykö tekemään jotain, koska rajoite. Välillä juuri niinä synkkinä hetkinä kadottaa oman ihmisarvonsa. Ajattelee, etten kelpaa, en ole tarpeeksi hyvä kuin muut ihmiset, joilla ei ole rajoitetta ja jotka eivät ole kokeneet samoja asioita. Minua ja ajatuksia voivat joskus ymmärtää vain samankaltaiset ihmiset - vertaistuki! Joskus ihan tavallisetkin ihmiset peilaavat mua rajoitteen kautta. Luulevat etten pysty tekemään jotain tai jopa ajattelevat, että olen sairas, kun kävelen näin. Epäillään vikaa selässä tai jalassa, joskus mua on luultu myös kehitysvammaiseksi. Kiitos kysymästä, mulla pelaa pää ihan loistavasti, vaikka jalat menevät minne sattuu välillä. Joskus heitän rajoitteestani jopa hyvinkin tummunutta huumoria, mutta vaikeana hetkinä toivon jopa, etten olisi koskaan selvinnyt hengissä.

Silti yksi vuosi muutti kaiken. Vuonna 2010-2011 opiskelin Lahden kansanopistossa journalismia vajaan vuoden. Koin sen olevan elämäni paras vuosi kaikin tavoin. Vaikka siihenkin vuoteen mahtui sellaisia ihmisiä, jotka eivät olleet mulle mieluisia, pääasiassa vuoden mahdollistivat elämäni parhaimmat ihmiset. Olen heille kiitollinen alkupäivistä lähtien, koska niin mainiota porukkaa en ole ennen elämässäni kohdannut. Se porukka myös avasi silmäni, koska minut hyväksyttiin. Hyväksyttiin juuri sellaisena kuin olen, taustoistani huolimatta. Se oli pienelle tai no oikeastaan isolle ihmiselle suuri hämmennys, kun olin tottunut elämäään pienellä paikkakunnalla, jossa kaikki tunsivat tai ainakin tiesivät toisensa paremmin kuin itse. Siinä kehitti vuosien varrella itselleen suojamuurin, joka piti ihmiset kaukana. Lahdessa kuitenkin koin, että voin riisua suojamuurini ja näyttää, millainen ihminen suojamuurin takana todella on. Pystyin olemaan oma itseni, täysin, jonka koin hyvin vapauttavana. Tuolla asialla oli myös varjopuolensa. Ihmiset, jotka tunsivat mut aiemmin, sanoivat mun muuttuneen ylimieliseksi ja esittäväni jotain, mitä en ole. He eivät olleet nähneet minua vapautuneena, ainoastaan sulkeutuneena yksineläjänä. Lahdessa sain myös ensimmäisiä kokemuksia parisuhteesta, jotka kuitenkin jäivät lyhyiksi. En kadu mitään Lahdessa tekemääni asiaa. Koen, että kaikella tapahtuneella on tarkoituksensa eli myös sillä, että joidenkin ihmisten kanssa välit tuhoutuivat sinä aikana. 

Olen käynyt elämäni aikana pohjalla, mutta olen sieltä myös urhoollisesti noussut. Luonteeseeni kuuluu myös se, että haluan mahdollisimman pitkälle nykyään selviytyä yksin vaikeiden asioideni kanssa ja avun pyytäminen on mulle helvetin vaikeaa. Elämänkokemuksieni takia olen myös herkkä masennukselle ja ahdistuneisuudelle, mutta teen kaikkeni, että olen jaloillani. En mässäile sillä, että olen masentunut enkä todellakaan pidä sitä hyvänä asiana. Haluan kertoa synkästä puolestani vertaistukimielessä, jolloin haluan olla apuna muille saman kokeneille. En ymmärrä, miksi minun pitäsi todistella ihmisille sitä, että olen saanut aikoinani diagnoosin keskivaikeana ja nykyisin se on lievä. Eivät ne todisteet välttämättä mitään auta, mikäli jotkut ihmiset eivät halua uskoa puheisiini siltikään. Maailmassa löytyy epäilijöitä ja niitä, jotka sanovat, että haen huomiota kertomalla vaikeita asioita. Minulle se on vähemmässä määrin huomionhakuisuutta. Itse näen sen juuri vertaistuksena muille samanhenkisille ihmisille. Ihmisille ei missään nimessä voi sanoa, että et ole kokenut mitään johonkin toiseen verrattuna, koska se on toisen kokemusten vähättelyä! Jokainen on omanlaisensa ja jokaisen kokemukset, olivatpa ne sitten pieniä tai suuria, ovat yhtä merkittäviä eikä niitä pidä vetää johonkin asteikolle, kuka on kokenut rankimmin. Ja oikeasti, joitakin ihmisiä loukkaa "sä et ole kokenut mitään, lopeta uliseminen..." -vähättely. Toivottavasti joku ymmärsi, mitä ajan oikein takaa.

Lopuksi haluan sanoa, että ilman rankkoja elämänkokemuksiani en olisi tässä. Mulla on nyt menossa elämänvaihe, johon en olisi uskonut koskaan pääseväni. Olen avoliitossa, opiskelen unelma-alallani ja olen aina vain vahvempi ihminen. Olen oppinut elämänkokemuksieni kautta, että oikotietä onneen ei ole olemassakaan. Mikäli haluaa saavuttaa tavoitteensa, pitää mennä niitä kohti täysillä, mutta pitää sietää myös matkan varrella tulevat pettymykset. Jos en olisi aikoinaan uskonut itseeni, että tulen saavuttamaan unelmani, en tiedä missä olisin. Olen nyt siellä, missä pitääkin eli siellä minne kuulun, tärkeiden ihmisten keskellä ja unelmia kohti suuntaamassa. 

Tulisitko sinä oman "kaksoisolentosi" kanssa toimeen? 
Millaisena sinä näet itsesi?