28. tammikuuta 2013

FAST & BEAUTIFUL

"Kauneus on katsojan silmässä" tai ainakin niin sanotaan. Kauneutta voi olla monenlaista, sekä sisäistä että ulkoista. Ulkoinen kauneus voi olla esimerkiksi ihmisen näyttävä ulkonäkö. Sisäistä kauneutta on mielestäni myös olemassa, joka voi olla esimerkiksi ihmisen sydämellisyys ja empaattisuus.

Jokaisella ihmisillä on varmasti kauneusihanteita, jotka ovat puhtaasti mielipideasioita. Yleisten stereotypioiden mukaan naisten ja miesten pitäisi olla tietynnäköisiä, ainakin median mukaan. Mediassa luodaan usein sellaista mielikuvaa, että naisten "pitäisi olla" pitkiä, hoikkia, omata isot tissit ja näyttävästi meikattuja. Useimmiten ihaillaan esimerkiksi malleja ja näyttelijöitä. Samaten stereotypioiden mukaan miesten "pitäisi olla" esimerkiksi komeita ja lihaksikkaita. Julkisuuden henkilöt, esimerkiksi näyttelijät ja laulajat, voivat olla ihailtuja. Tiedän esimerkkien olevan erittäin kärjistettyjä, mutta ihan tarkoituksella.

Kauneus on jokin sellainen piirre tai ominaisuus, joka miellyttää omaa silmää tai toisaalta jokin saavuttamaton asia, jota itsellä ei välttämättä ole. Yleisen stereotypian mukaan pitkiä ihmisiä pidetään kauniina ja toivottuina piirteinä ihmisillä. Kauneuden toinen ääripää eli rumuus on piirre, joka useimmiten ei miellytä omaa silmää tai vaihtoehtoisesti sitä ei toivota itsellä olevan. Itse olen saanut kuulla moneen otteeseen, että lyhyyttä pidetään rumana ja ei-toivuttuna piirteenä ihmisellä. 


Tiivistän edellisen kahteen kysymykseen: 

Onko kauniita tai rumia ihmisiä olemassa? 
Onko pituus ihailtavaa tai lyhyys epämiellyttävää?


Nuorten keskustelupalstoilla on monesti pistetty pystyyn keskusteluja siitä, jossa pohditaan, onko jokin piirre ihmisissä kaunista vai ei. Se on mielestäni ihan luonnollista mielipiteiden vaihtoa siihen asti, kunnes jotain piirrettä aletaan haukkua koko joukon voimin. Erityisen turhaa on vääntää kättä sellaisista piirteistä, joille ihminen itse ei ole voinut mitään. Otetaan nyt esimerkiksi tämä pituuskeskustelu, jossa asetetaan ääripäihin pitkät ja lyhyet ihmiset. Tästä asiasta on mielipiteitä yhtä paljon kuin maailmassa on ihmisiä, mutta silti ei varmaankaan ole kivaa lukea "lyhyys on rumaa" tai "pitkät ihmiset ovat hirveän näköisiä" -keskusteluja. Pituudelle ihminen ei voi mitään ja kummankin ääripään edustajissa on varmasti sellaisia, joita nämä keskustelut loukkaavat. Toki muistetaan, että nämäkin ovat mielipideasioita. Ihmettelen silti, onko mitään järkeä tuollaisissa keskusteluissa on, jos asialle ei voi mitään.

Itselläni on ollut lähestulkoon koko elämäni aikana komplekseja ulkonäöstäni. Olen pitänyt itseäni rumana ja epäviehättävänä juuri siksi, kun mulle on tätä pituutta suotu näin "ihanan paljon" eli alitan puoltoista metriä hienosti. "Voi kun sä oot pieni" -kommentia olen kuullut usein, johon olen vastannut, että ei tämä pienuus mun mielestä mitään ihanaa ole. Housujen lahkeiden lyhentäminen on liiankin tuttua ja muutenkin vaatteet on tehty tuplasti pidemmille kuin itse olen. Sitten kun pitääkin omistaa vielä näin pienet tissit, niin yhdistelmä on fantastinen tai sitten ei. Olen kyllä aina heittänyt huumoriksi tämän pituuteni ja todennut, että jonkun pitää hoitaa tätä lyhyen ihmisen virkaa ja se osui nyt mulle. Heikkoina hetkinä kärsin lyhyydestäni ja mietin, että tekisin mitä vain, jos voisin olla pidempi. Ehkä hieman liiankin pinnallista kuluttaa energiaa tuollaisten asioiden miettimiseen. Ja itse tiedostan sen, että tästä maailmasta todellakin löytyy mua kauniimpia ja viehättävämpiä ihmisiä. Sille ei vaan voi mitään ja se pitää kestää, hyväksyä omat heikkoudet ja vahvuudet ja jatkaa elämää.

Olen aina ajatellut siten, että jokainen on kaunis omalla tavallaan ja jokaisesta ihmisestä löytyy se ihailtava piirre, joka on verrattavissa kauneuteen. Se piirre löytyy joko sisäiseltä tai ulkoiselta puolelta. Empaattisuus ja kuvainnollisesti suuri sydän on yhtä kaunista kuin näyttävä ulkonäkökin.

Kaunis voi olla ilman joka tammikuussa vellovaa laihdutus- ja dieettivillitystä, joka iskee joka vuosi samaan aikaan kuin alennusmyynnit. Kaunis voi olla, kun muistaa syödä säännöllisesti ja oikein sekä pitää huolta riittävästä unen saannista jaelämäntavoistaan. Kauneuteen ei tarvita kirurgin veistä eikä sen takia tarvitsisi ajautua syömishiäiriön partaalle, joka on huolestuttava ilmiö nykyään. 

Kauneus lähtee omasta itsestään, siitä että uskoo itseensä jaomiin vahvuuksiinsa. Jos haluaa valloittaa muiden sydämet juuri niillä hyvillä puolillaan, vaikka sillä empatiakyvyllä ja itsevarmuudellaan, niin silloin on kaunis, vaikka peilissä näkyisi mitä tahansa. 

Mitä sun mielestä kauneus on?
Millainen on sun mielestä kaunis ihminen?

20. tammikuuta 2013

CRITICAL WORLD

Kirjoitan nyt yhdestä itseäni koskettavasta asiasta, joka on tuttu varmasti monille ihmisille. Kyseessä on ilmiö nimeltä kritiikki. 

Palautteen antaminen ja erityisesti sen vastaanottaminen ovat tärkeitä elämässä, mutta erityisen tärkeitä ne ovat journalistin ammatissa. Teet sitten juttuja, videoita, audioita tai mitä tahansa julkaistavaa, ihmisillä on mielipiteitä lopputuloksesta ja jopa siitä, miten olet työsi tehnyt. Palaute voi olla joko positiivista, negatiivista tai neutraalia. Silloin, kun teet jostain aiheesta tai sellaisella tavalla, joka puhuttaa ihmisiä, saat ihan varmasti osaksesi keskustelua. Tärkeintä on muistaa, että kritiikkiä tulee ja se on vain kestettävä tai vaihtoehtoisesti opittava kestämään. Siinäkin on kuitenkin rajansa, kritiikin on tarkoitus opettaa sua paremmaksi tekijäksi, mutta se ei saa mennä henkilökohtaisuuksiin. Haukkuminen on väärä tapa osoittaa kritiikkiä, tärkeintä on asiallisuus. Paras tapa kritiikin antamiseen on muistaa, että parannettavien asioiden lisäksi kannattaa mainita myös hyviä asioita, jolloin vastaanottajalle jää parempi maku suuhun. Kaikista tärkeintä on kuitenkin perustella mielipiteensä eli miksi on juuri sitä mieltä kuin kirjoittaakin.

Itse olen ollut erittäin huono sietämään kritiikkiä koko elämäni aikana. En siksi, että luulisin itsestäni liikoja, vaan siksi, että olen melkein aina pyrkinyt parhaimpaan suoritukseen. Perfektionismi vaivaa elämässäni nykyisinkin, koska en tahdo olla oikein mihinkään suoritukseen tyytyväinen. Esimerkiksi hyvien arvosanojen kohdalla joskus totean vain, että "olisin pystynyt parempaan". Miksi en voisi olla vähemmän ankara itselleni? Se vaatii totuttelua, ei kukaan tule ammattilaiseksi hetkessä ja itse luultavasti en ole täydellinen koskaan. Toisaalta se on hyvä, että näkee itsessään kehitettävää, mutta liika on aina liikaa. Eivätkä hyvät arvosanat periaatteessa loppupeleissä merkitse, tärkeintä on se, että pystyy soveltamaan keräämiään tietoja ja taitoja työelämässä.

Kritiikinsiedon kehnoudesta on hyvänä esimerkkinä koulussa suorittamani harjoitustyöt. Tiedän, että kritiikin on tarkoitus opettaa mua tekemään seuraavalla kerralla juttuja paremmin, mutta erityisesti ihan alkuvaiheessa otin negatiivisesta palautteesta itseeni rankasti. Onhan mulla onneksi koko kouluaika ja koko loppuelämä aikaa oppia sietämään heikkojakin kohtia töistäni. En minä aina voi tehdä täydellisesti varsinkaan opiskeluvaiheessa. Opiskeluvaiheessa kuuluu tehdä virheitä ja se on enemmän kuin sallittua, koska työelämässä niihin samoihin virheisiin suhtaudutaan negatiivisemmin. Kukaan ei ole täydellinen ja minä olen täydellinen esimerkki asiasta. Joudun myös hammasta purren nielemään sen, että tekstiäni tullaan väistämättä muokkaamaan joka tilanteessa. Sitä on luultavasti itse sokeutunut yskähteleville kohdille ja muiden parannusehdotukset ovat enemmän kuin hyviä. Se kuuluu toimittajan työhön, että tekstejä tullaan muokkaamaan tai pahimmassa tapauksessa koko juttu tullaan kirjoittamaan täysin uusiksi. Se on vain kestettävä! Ihmiset kehittyvät ja kasvavat henkisesti koko ajan eli mun on tultava sietämään korjauksia ja kritiikkiä tulevaisuudessa entistä paremmin, kunhan saan lisää ammattitaitoa.

Toinen paikka, missä tulet saamaan kritiikkiä osaksesi, ovat blogit. Ne ovat ikkuna kirjoittajan elämään, jolloin blogin pitäjä voi tehdä siitä omalaisensa ja kirjoittaa elämästään niin paljon tai niin vähän kuin haluaa. Blogeja on mahdollisuus kommentoida ja useimmiten ihmiset käyttävät tämän hyödyksi. Kommentoijien joukossa on hyvin erilaisia ihmisiä. Osa on positiivisia, jotka kehuvat blogia ja pitävät kirjoittajan tyylistä ilmaista asioita. Osa on neutraaleja, jotka eivät ole kumpaakaan ääripäätä ja osa negatiivisia, jotka etsivät pahimmassa tapauksessa ne pienetkin virheet, joista heillä on annettava palautetta. Joillakin kommentoijilla saattavat mennä sekaisin asiallisen, hyvän maun rajoissa ilmaistu rakentava kritiikki ja selkeä haukkuminen. 

Rakentavasta kritiikistä voisi olla esimerkkinä tällainen: "Blogissasi on hyviä mielipiteitä, mutta niiden perustelemiseen voisi panostaa enemmän". 

Vähemmän rakentava kritiikki on esimerkiksi tällaista: "Lol vähän oot tyhmä kun ajattelet noin! Mene hoitoon ja lopeta esittäminen...". 

Mielestäni kritiikin voi pukea myös miellyttävään muotoon ilman varsinaista haukkumista ja ajatella asioiden ilmaisutavan ennen kuin painaa lähetä-nappia. Toki Suomessa on sanan- ja ilmaisuvapaus, mutta silti voi ajatella miltä haukkuminen itsestä tuntuisi. 

Itse olen saanut monenlaista kritiikkiä lyhyiksi jääneiden blogiurieni aikana. Nykyisin hävettää aikaisempi tapani ottaa negatiivista ja jopa ihan asiallistakin kritiikkiä vastaan. Silloin hyökkäsin suorilta käsin palautteenantajan kimppuun ja annoin samalla mitalla takaisin. Se ei ollut järkevää, ei todellakaan, koska se sai palautteen antajissa huvittuneisuutta aikaan ja he vastasivat puolustukseeni vielä kaksinkertaisella kritiikillä siitä, etten osaa ottaa palautetta vastaan. En osannutkaan eli siinä he olivat oikeassa, vaikka muuta väitinkin. Pahimmat kritiikit kuitenkin koskivat niihin aikoihin kirjoitustyyliäni, jyrkkiä mielipiteitäni, kirjoituksien aiheita, luonnettani ja jopa oma ulkonäkö vedettiin kaikkeen mukaan. Kirjoitustyylini ei miellyttänyt kaikkia lukijoitani, koska käytin omaperäisiä sanoja itseni ilmaisuun ja niin ei kuulemma toimittajaopiskelija saisi tehdä. Sen lisäksi arvostelin lukijoideni mukaan ihmisiä jyrkillä milipiteilläni ja hain huomiota sekä esitin coolia kertoessani elämäni aikana sattuniesta vakavimmista asioista. Jotkut blogini lukijat myös tiesivät minut monen vuoden takaa ja osasivat sanoa, millainen olen ja millainen ainakaan en ole eli esitin heidän mukaansa coolia Internetissä. Osa kiinnitti myös huomiota ulkonäkööni ja sanoivat, että vääränmallinen pääni olisi esteenä journalistina toimimimiselle. Samalla tavoin myös masennukseni ja vammaisuuteni on päässyt lukijoideni ruodittavaksi ja kyseenalaistettavaksi.

Osa kommenteista oli ilmeisesti kokeilua, kuinka hyvin provosoituisin kommenteista ja siinä kyllä osuttiin ja upottiin hienosti. Suurin osa negatiivisista ja asiallisistakin kritiikeistä tuli anonyymeiltä eli nimettömiltä kommentoijilta. Ilmeisesti ihmiset käsittävät, että anonyyminä saisi huudella mitä tahansa, joka ei kyllä musta pidä paikkaansa. Vaikka henkilöllisyyttä ei saataisi nimettömyyden takaa selville, ihminen on aina vastuussa siitä, mitä kirjoittaa - nimettömänäkin. Anonyymejä kommentoijia ei voida pistää yhteen lokeroon ja sanoa, että "kaikki anonyymit haukkuvat". Ei se mene niin, joukossa on anonyymikommentoijia, joiden kommenteista saa hyvän mielen. Ja anonyymeillekin kommentoijille pitää antaa mahdollisuus, koska kaikkien ei ole mahdollista kommentoida omalla nimellään eivätkä osa välttämättä niin halua tehdäkään. Anonyyminkin kommentin takana on aina ihminen. Kuitenkin hienoa olisi, että nämä nimettömät eivät kommentoisi ihan sitä, mitä sylki suuhun tuo vaan muistavat asiallisuuden. 

Loppuun otan tähän mukaan sen, mikä on ollut ilmiönä Internetin ihmeellisessä maailmassa jo vähän pidempään. Jotkut ihmiset ovat sitä mieltä, että mikäli ihminen kritisoi jostain, olisi hän automaattisesti kateellinen kritisoinnin kohteelle. Itsekin olen kuullut joidenkin ihmisten suusta "Älä välitä, he ovat kateellisia sulle vain". Omasta mielestäni kritiikki ei ole yhteydessä kateellisuuteen. Olen itse tajunnut, että maailmassa on ihan oikeasti sellaisia ihmisiä, jotka eivät pidä minusta ja haluavat kritisoida minua jostain. Tällöin heidän antama kritiikki ei voi olla kateellisuutta, ainoastaan puhdasta kritiikkiä. Ennemminkin itse näen kateellisuuden osoittamisen kehuna enkä kritiikkinä. Riippuu tosin tilanteesta eli jossain tapauksissa puhdas haukkuminen saattaa olla merkki kateellisuudesta tai katkeruudesta, tai sitten ei ole. Tämän tietää ainoastaan kommentoija itse, onko hän kateellinen toiselle vai ei ja miten hän sen asian ilmaisee. 

Blogit ja kommentointi ovat hieno oma maailmansa, jossa vuorovaikutus "bloggarin" ja kommentoijien kesken on parhaammassa tapauksessa keskustelua ilmiöistä ja mielipiteiden vaihtoa. Toivon itse, että jokainen kunnioittaisi toista ihmistä sen verran, että miettisi kaksi kertaa, miten asiansa ilmaisee, vaikka kehuttavaa ei olisikaan.

Mikä sun mielestä kritiikin tarkoitus on?
Millaista on sun mielestä asiallinen tai asiaton kritiikki?

19. tammikuuta 2013

KUKA HÄN ON?

Toisen esikuvani Brädin biisin innoittamana ajattelin kertoa itsestäni enemmän. Kuka olen ja miksi olen sellainen kuin olen. Palataan ajassa hieman taaksepäin ja lähdetään tutkimaan hieman menneisyyttäni.

Synnyin joulukuun 11. päivä vuonna 1989. Siinä on se yksi pieni juttu, että mun olisi pitänyt syntyä paljon myöhemmin. Maaliskuun 24. päivä 1990 olisi ollut se päivä, jolloin mun olisi pitänyt nähdä maailma ensimmäisen kerran. Tästä varaslähdöstä on jäänyt mulle muistoja. Näkyvimpänä muistona on lievä liikuntarajoitteisuus, jota voidaan nimittää myös CP-vammaksi. Vähän vähemmän näkyvänä on BPD, joka on yleinen mun kaltaisille tuleva keuhkosairaus. Suosittelen turvautumaan internetin ihmeelliseen maailmaan, mikäli nuo termit eivät ole tuttuja. 

Syntyessäni pamautin vaakamittariin alle kilon lukemat eli tarkalleen 910 grammaa. Olin kooltani muutenkin erittäin pieni eli 33 senttiä taisin olla pitkä syntyessäni. Ennenaikaisen syntymän syytä ei tiedetä, ilmeisesti oli tapahtunut jotain, joka oli sitten aiheuttanut käynnistymisen. Joissain tapauksissa ennenaikaisuuden syy saadaan selville, mutta on kuitenkin olemassa tapauksia, jolloin syyt jäävät ikuiseen pimentoon. Toinen kotini oli ensimmäisen puolen vuoden tai oikeastaan osittain ensimmäisen vuoden aikana Helsingin Lastenklinikka. Ensin kotini oli osasto 7 ja tämän jälkeen osasto 5. Näiden kahden paikan henkilökunnalle olen ikuisesti kiitollinen, koska ilman heidän panostustaan en olisi tässä. Silti oli hyvin läsnä pelko siitä, etten selviäisi ja porukoiden kertomuksen mukaan olin kerran lähellä kuolemaa. Porukat uskoivat hyvin vakaasti siihen, että tulen näkemään tämän maailman kauemmin kuin vuoden ajan. Lääkäritkin olivat sanoneet porukoille, että mikäli mulla ei olisi niin paljon temperamenttia ja sinnikkyyttä, en olisi selvinnyt hengissä. Ilmeisesti en halunnut päästää elämästä irti edes alkuvaiheessa.

Päällimmäisenä porukoilla oli suuri helpotus siitä, että olin hengissä. Silti en elänyt ihan tavallisen lapsen arkea. Sitä arkea varjosti erittäin suuri infektioriski, joka oli mulle jopa hengenvaarallista. Ainakin ensimmäiset kaksi vuotta jokainen pienikin infektio saattoi kasvaa niin pahaksi, että olin taas hengitysputkeen kiinnitettynä taistelemassa elämän ja kuoleman välillä. Sain myös fysioterapiaa liikuntavammani takia ja noin neljän vuoden iässä handlasin kävelemisen virallisesti, joka oli jopa pieni ihme. Olin kuitenkin suhteellisen eristettynä muista ihmisistä ja sen takia sosiaaliset kontaktit leikki-iässä muiden lasten kanssa jäivät vähäisiksi. Kävin ennen kouluikää päiväkerhossa ja olin kyllä tekemisissä muiden kanssa, mutta olin luonteeltani arka ja varautunut jo silloin. Tässä vaiheessa jotkut lapsista huomasivat, että olen hieman erilainen kuin muut ja kävelen omalla tavallani. Mut jätettiin helposti leikkien ulkopuolelle ja itse pienenä tyttönä ihmettelin, onko minussa jotain vikaa. Aloin nähdä itseni erilaisena jo tuolloin ja se vahvisti arkaa luonnettani entisestään. 

Koulun aloitin normiluokalla henkilökohtaisen avustajan kanssa. Kolmannen luokan aikana luovuttiin avustajasta, koska olin kykenevä toimimaan itsenäisesti loppuajan. Ala-aste sujui loppuajan suhteellisen hyvin, mutta kuudennella luokalla jouduin koulukiusaamisen uhriksi, johon osallistui lähes tulkoon koko luokka. Osa näistä kiusaajista olivat "hiljaisia kiusaajia", jotka eivät varsinaisesti osallistuneet kiusaamiseen, mutta eivät todellakaan puolustaneet minua. Ainoastaan muutama ihminen luokasta olivat puolellani silloin, kun muut tekivät esteitä ja kiersivät ainakin viiden metrin päästä mut samalla naureskellen, kuka sai kierrettyä mut kauimpaa. Tuolloin luokkakoko oli noin 30 ihmistä. En tiedä, mikä tuon aiheutti ja vaihtoehtoja on yhtä monia kuin on ihmisiäkin. Se saattoi johtua siitä, että tykkäsin itse olla esillä ja pitää kaikennäköisiä esitelmiä luokan edessä, koska se oli mielestäni kivaa. Nykyisin ajateltuna sellainen esilläolo pikemminkin hävettää, miksi mun piti olla niin huomionhakuinen? Toisaalta kiusaaminen saattoi johtua siitä, että kiusaajilla itsellään oli paha olo ja he halusivat purkaa sen johonkin "viattomaan" tai vialliseen. Vaihtoehtoisesti ryhmänpaine oli niin valtava, että ei haluttu jäädä ulkopuolelle puolustajiin, koska silloin puolustajat saattoivat olla yhtä suurena maalitauluna kuin kiusattu itsekin. Nykyisin en enää tunne katkeruutta tai vihaa kiusaajiani kohtaan. Ajattelen ennemminkin, että ehkä sillä oli tarkoitus tapahtua kohdallani. Sillä oli tarkoitus saada musta vahvempi ihminen ja näyttää, ettei kaikkia voi miellyttää. 

Yläaste- ja lukioajat olivat lähinnä itsensä etsimisen aikoja ja muistan itse tyylini olleen joissain tapauksessa niin överiksi vedetty, että nykyisin hävettää. Pääsin yläasteelta suhteellisen hyvällä keskiarvolla, josta siirryin paikalliseen lukioon osittain kavereideni mukana. Lukio alkoi hyvin, mutta ensimmäisen vuoden keväällä tapahtui asia, joka mullisti oman elämäni aivan täysin. Tuon tapahtuman jälkeen mikään ei ollut elämässäni ennallaan ja siitä alkoi henkilökohtainen alamäki. Lukion läpipääseminen oli suhteellinen työvoitto ja kirjoitin lukiosta itseni ulos keskinkertaisilla, omasta mielestäni huonoilla papereilla ja alhaisella keskiarvolla. Tämän jälkeen vietin välivuosia, kävin kääntymässä Lahdessa ja Lohjalla, mutta nyt täysin yllättäen elän unelmaani täällä Turussa. En voisi olla onnellisempi tässä elämäntilanteessa. 

Tämä oli lyhykäinen taustoitus itsestäni. Tulen kertomaan joistakin teemoista laajemmin myöhemmissä teksteissäni. Tässä kerrotut asiat perustuvat mulle kerrottuihin tietoihin ja muistoihini. En hae tällä sääliä tai huomiota, koska sitä olen saanut jo ihan tarpeeksi.

Kerro mulle itsestäsi eli kuka juuri sä olet?
Millaisen matkan elämässäsi olet kulkenut tähän asti?

18. tammikuuta 2013

ALKU

Kirjoittaminen on intohimo. Se liittyy myös tulevaan ammattiini hyvin oleellisesti. Kliseistä on sanoa, että hyvä kirjoittaminen olisi elinehto journalistin ammatille. Hyvä kirjoitustaito on toki eduksi, mutta pelkästään hyvää toimittajaa se taito ei todellakaan tee. Ainakin itse koen, että tullakseen hyväksi toimittajaksi pitäisi tai pikemminkin olisi hyvä hallita muitakin osa-alueita. Pitäisi olla utelias maailman tapahtumista, yleissivistynyt ja sosiaalinen eli tulla toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Nykyisin median muuttuessa digitaaliseen suuntaan olisi eduksi hallita printtiä eli tekstiä, videota, audiota eli ääntä ja digitaalista mediaa samaan aikaan eli olla osana monimediaympäristöä.

Vaikeaa eikö olekin?

Oli niin tai näin, jokaisella on erilaiset kriteerit hyvälle toimittajalle. Oikeita ja vääriä kriteerejä ei ole. Kerrotaan nyt kuitenkin, kuka täällä ruudun toisella puolella on.

"Moro! Oon Elina, 23-vuotias turkulainen "journalistirenttu" eli medianomiopiskelija" olisi mun suusta kuultava esittely. Olen lähtöisin kaupungista nimeltä Karkkila, mutta asuin noin vuoden Lahdessa ja puoli vuotta Lohjalla. Intohimoihini kuuluvat kirjoittamisen lisäksi salilla treenaaminen, koripallo ja musiikki eri muodoissa. Rakastan syvällisiä keskusteluja ihmisten kanssa, ilmaisen mielipiteeni välillä turhan jyrkästi ja elän tällä hetkellä toteuttaen suurinta unelmaani. Ihailen ihmisiä, joilla on asennetta. Voit tulla rohkeasti multa kysymään, jos on jotain sydämellä.

Syy, miksi aloin ties kuinka monennen kerran kirjoittaa blogia, on puhtaasti kirjoittaminen itsessään, keskustelun herättäminen ja ajatusten julkituominen. Joillakin on varmasti kuva, että haen huomiota blogini avulla. Huomio tulee, jos on tullakseen, mutta puhtaasti sen takia en tätä pidä. Olen myös täysin oma itseni, vaikka aikaisemmin sainkin kommenttia esittämisestä. En silti ala tällä kertaa selitellä asioita, vaan tekstit saavat pääosan.

Tässä blogissa en tule mainitsemaan ihmisiä nimeltä, koska haluan antaa heille yksityisyyden. Päätän myös, kuinka paljon kerron asioista. Tarkoitus ei ole loukata ketään eli mielipiteet ovat pelkästään minun näkemyksiäni asioista.


Miksi juuri sinä kirjoitat blogia?
Millaisia asioita juuri sun blogisi käsittelee?