7. joulukuuta 2013

SISTER OF CHARITY

Mulle yksi tärkeimmistä harrastuksista on hyväntekeväisyys. Aiemmin tämä harrastus oli niin tärkeä, että halusin kertoa siitä koko maailmalle. Nykyisin en ole niin tiiviisti hyväntekeväisyystoiminnassa, mutta pyrin tukemaan silti niitä kohteita, mitkä ovat mulle tärkeitä. Mitä hyväntekeväisyys mulle merkitsee? Mitä kaikkia hyväntekeväisyyskohteita tuen tai olen tukenut? Millaisen vastaanoton hyväntekeväisyysharrastus on saanut?

Hyväntekeväisyyteen en ole suhtautunut harrastuksena kovinkaan kauaa, vaan vasta muutama vuosi takaperin aloin pitää tätä jonkinlaisena harrastuksena. Jokainen voi tahollaan miettiä, voiko hyväntekeväisyyttä pitää harrastuksena vaan onko se ennemminkin elämäntapa. Oikeastaan minulle se on hieman kumpaakin eli elämäntapa ja erittän rakas harrastus, joka näyttäytyy joka kerta hieman eri tavalla. Aiemmin en tehnyt niin isoa numeroa toiminnastani ja kaikessa hiljaisuudessa heitin viimeisiä senttejäni esimerkiksi Suomen Punaisen Ristin keräyslippaaseen ja muiden järjestöjen lippaiseen. Vaikka itselläni ei ole koskaan ollut paljoakaan rahaa kulutettavana, niin ajattelin silti heittää edes muutaman sentin hyvään tarkoitukseen sen enempää miettimättä. Koin, että omalla panostuksellani joku toinen saisi jotain hyvää. Olin silloin ja välillä vieläkin suhteellisen naiivi ajatusmaailmaltani ja ajattelin hyväntekeväisyyden avulla kerättyjen rahojen menevän lyhentämättömänä kohteisiinsa. Olen myös niin herkkä ja empaattinen, että minut saa helposti vakuuttuneeksi jostain ja olen valmis lahjoittamaan hyvän asian puolesta liiankin helposti. Haluaisin oppia ajattelemaan nykyisin järjellä sitä, että maailmassa on valitettavan paljon sellaisia ihmisiä, jotka ottavat itselleen oman osuutensa hyväntekeväisyyskohteisiin menevistä rahoista tai käyttävät häikäilemättömästi hyväkseen ihmisten empaattisuutta ja halua auttaa. Jos olisi mahdollista, niin haluaisin itse tutkia tuota ilmiötä, että kuinka paljon todellisuudessa hyväntekeväisyyskeräyksillä kerätyt rahat menevät hyväntekeväisyyskohteisiin suoraan ja lyhentämättömänä. Onkohan asiasta jo tehty tutkimusta? Jos on, olisi ihan mielenkiintoista tietää tutkimuksessa ilmi tulleet tulokset. Eri tutkimuksilla ja niiden tuloksilla voisi todistaa sen, että tuotto joko menee tai sitten ei mene suoraan kohteisiin. 

Muistan, että varsinkin pienempänä pyysin porukoitani soittamaan erityisesti Lastenklinikoiden Kummien keräysnumeroihin aina Elämä Lapselle -konsertin yhteydessä. Taka-ajatuksena oli puhtaasti se, että olen itsekin viettänyt ensimmäisen puolen vuoden elämästäni Helsingin Lastenklinikalla ja halusin tällöin auttaa porukoideni avustuksella myös niitä, jotka sillä hetkellä viettivät pitkiä aikoja sairaalassa ja taistelivat pahimmassa tapauksessa elämän ja kuoleman rajamailla. Lastenklinikoiden Kummit ovat vielä tänäkin päivänä minulle erittäin tärkeä tukikohde. Silloin aikoinaan Lastenklinikalla oli erittäin suuri merkitys sille, että sain otettua elämänlangasta kiinni. Nyt minun velvollisuuteni on tukea Lastenklinikoiden Kummeja auttamaan toisia vastaavanlaisia tapauksia kuin minä olen ollut aikoinaan. Luotan erityisesti Lastenklinikoiden Kummeihin ja heidän kampanjoihinsa, koska he ovat todellisuudessa saaneet keräysvaroilla ostettua uusia laitteita ja muita juttuja viidelle suomalaiselle Lastenklinikalle. Haluaisin tulevaisuudessa olla enemmän mukana tukemassa heitä ja vaikka omalla selviytymistarinallani luoda uskoa ja voimaa heihin, jotka ovat kokeneet saman tilanteen tai ovat samassa tilanteessa tälläki hetkellä. Jokaisen pienen ihmisen elämä on arvokas!

Pari vuotta takaperin, ilmeisesti vuonna 2009, muistan nähneeni televisiosta Plan-ilta lapselle -ohjelman ja ajatus Plan-organisaation kautta hankitun kummilapsen ottamisesta tuntui hienolta. Ajattelin, että samalla kun tukisin kummilapseni elämää, pystyisin auttamaan samalla hänen yhteisöään. Toki välillä mietin, että menevätkö ne minun joka kuukausi välittämät 25 euroa kohteeseen ja hyvään tarkoitukseen, mutta olin itse niin ylpeä mahdollisuudestani auttaa huonommassa asemassa olevia ihmisiä, että sysäsin ajatukseni syrjään. Oli myös ihanaa saada omalta tukemaltaan kummilapseltani käsinkirjoitettu kirje hänen kuulumisistaan ja olin monesti jopa liikuttunut hänen kirjeestään. Ensimmäinen kummilapseni oli kolumbialainen 8-vuotias tyttö. Hänen perheensä muuttaessaan Planin toimialueeltaan pois, ilmoitin haluavani jatkaa kummitoiminnassa vielä. Toiseksi kummilapsekseni sain tytön Afrikasta, mutta hänen kotimaataan en enää muista. Näille molemmille kummilapsille myös kirjoitin englanniksi omia kuulumisia ihan muuten vain. Samalla tuli pidettyä yllä kielitaitoa, joka oli toki hyvä asia. Jouduin suureksi harmikseni lopettamaan kummitoiminnan vuonna 2011, koska lähdin opiskelemaan Lohjalle ja opiskeluelämä sekä yksinasuminen pitivät rahan kulusta huolen. Lupasin, että mua tullaan näkemään jotenkin vielä Planin toiminnassa.

Olen ollut aikaisemmin niin ylpeä tekemästäni hyväntekeväisyydestä, että halusin kertoa toiminnastani kaikille, jotka jaksoivat kuunnella. Toki olisin kertonut heille siltikin, vaikka kukasn ei olisi jaksanutkaan kuunnella. Minulle hyväntekeväisyysharrastuksen taustalla on puhdas halu auttaa sellaisia ihmisiä, jotka sitä apua mua enemmän tarvitsee. En tiedä, onko se myös jokin sisäinen halu tuntea itsensä tärkeäksi jollain tavalla, koska olen aina tuntenut oloni arvottomaksi. Peitänkö oman arvottomuuteni sillä, että autan rahallisesti tai jotenkin muuten ihmisiä, jotka sitä apua mua enemmän tarvitsee? Täytänkö hyväntekeväisyydellä jotain, mitä minulta puuttuu? Olenko vain lapsellinen, sinisilmäinen ja hyväuskoinen? Varmasti olen kaikkea edellä mainittua, mutta osittain voin sanoa, että ehkä täytän hyväntekeväisyydellä jotain minulta puuttuvaa tai haluan tuntea itseni tärkeäksi. Silti hyväntekeväisyystoiminnassa olen mukana puhtaasti sydämelläni ja aidolla halulla auttaa. Silloin, kun opiskelin Lahden kansanopistossa journalismia, halusin liittää hyväntekeväisyyden kaikkiin tekemiini juttuihin jollain osin. Haastattelin jopa Planin vapaaehtoistoiminnassa mukana ollutta henkilöä henkilökuvaani ja liityin silloin mukaan ensimmäisen kerran organisaation vapaaehtoistoimintaan. Olin löytänyt harrastuksen, josta pidin ja josta halusin levittää sanaa eteenpäin.

Olen saanut ja saan välillä edelleen myös kritiikkiä toiminnastani. Minua kritisoidaan pääosin siitä, että olen naiivi ja hyväuskoinen siihen, että hyväntekeväisyystoiminta olisi luotettavaa. Olen saanut monesti kuulla pari vuotta sitten esimerkiksi entiseltä poikaystävältäni, että hyväntahtoisia ja herkkiä ihmisiä aivopestään luomalla kuva joidenkin ihmisten huonosta elämäntilanteesta, kriisistä tai köyhyydestä tunteisiin menevillä kertomuksilla ja kuvilla ja sillä saadaan nämä ihmiset lahjoittamaan rahaa "hyväntekeväisyyteen" eli rahat evät todellakaan mene oikeaan osoitteeseen. Hänen sanomansa on luultavasti osittain ihan järkevä, mutta en yleistäisi sitä koskemaan ihan jokaista hyväntekeväisyysjärjestöä. Tämä olisi ollut uskottavampaa silloin, jos hän olisi liittänyt mukaan jotain tilastoja tai muuta näyttöä todisteeksi siitä, että näin todella on. Myönnän itse olevani herkkä, jopa liiankin herkkä ja uskovani jokaisen ihmisten hyväntahtoisuuteen. Minuun vetoavat erityisesti Elämä Lapselle -konsertin yhteydessä näytetyt insertit sairaista lapsista ja Plan-ilta lapselle -ohjelman insertit köyhissä tai muuten huonoissa oloissa elävistä lapsista. Minulle molemmat edustavat todellisuutta juuri siinä karuimmassa muodossa. Pari kaveria on myös minulle sanoneet, että heille tulee väistämättä hyväntekeväisyystoiminnastani sellainen olo, että kuvittelisin olevani muita parempi ihminen, kun toimin hyväntekeväisyystoiminnassa ja kerron siitä muille. He sanovat, että mielummin olisin vaiti ja tukisin kaikessa hiljaisuudessa. Siinä on mun mielestä ihan pointtinsakin, koska ehkä kerron liikaa ihmisille, että toimin hyvällä asialla ja laitan tukeni erilaisille järjestöille. Miksi edes kirjoitan asiasta kokonaista tekstiä blogiini? Cheek sanoi eräässä haastattelussaan, että hänen on turha kertoa siitä, mitä kohtaita hän tukee hyväntekeväisyysmielessä ja mielellään hän tukee vaan eikä julista sitä koko maailmalle. Mun pitäisi luultavasti ottaa oppia tuosta ja pitää vähän matalampaa profiilia tästä harrastuksestani. Toisaalta mulle ei tule oloa, että olisin muita parempi ihminen, koska en sitä todellakaan ole. Olen ihminen siinä missä muutkin, satun vain toimimaan sydämelläni. Haluan kuitenkin miettiä erilaisia vaihtoehtoja sille, miten voisin toimia paremmin yhteiskunnassa ja en kuitenkaan haluaisi antaa itsestäni kuvaa, että olen muita parempi, koska sitä en tosiaankaan ole.

Olen huomannut hyväntekeväisyysharrastukseni kautta yhden asian, minkä pitäisi olla itsestäänselvyys jokaiselle. Parasta hyväntekeväisyyttä ja hyvien tekojen tekemistä ovat ne, jotka voi tehdä läheisilleen ja ilman minkäänlaista rahalahjoitusta. Mielestäni jokaisen hyväntekeväisyystoimijan kannattaa katsoa myös lähemmäksi kuin luuleekaan ja huomata, että omasta perheestä, suvusta, ystävistä ja muista läheisistä löytyy ihmisiä, joita piristävät läsnäolo ja hyvin pienimuotoinen auttaminen. Itse saan ainakin hyvää mieltä siitä, että minulle ollaan ystävällisiä esimerkiksi kaupassa tai muualla ihmisten ympäröimänä. Jopa niinkin yksinkertainen asia kuin toiselle hymyily sekä välittävät sanat ja teot saavat jonkun päivän ja mielen piristymään huimasti. Se on ihan totta, kun sanotaan, että kannattaa mennä kyläilemään esimerkiksi yksinäisen naapurin vanhuksen luo tai antaa pieni aikansa jollekin sukulaiselle tai miksei omille vanhemmilleen. Elämän pienet asiat ovat merkityksellisempiä, vaikka rahallisella tuella ja hyväntekeväisyydellä saa paljon hyvää aikaan. En vähättelisi todellakaan hyväntekeväisyystoimintaa, mutta joskus kannattaa pysähtyä ja miettiä, miten paljon iloa voi tuottaa läheisilleen erittäin pienillä asioilla tai vain olemalla läsnä heidän elämässään.

Nykyisin olen hyväntekeväisyydessä mukana silloin, kun aikani opiskeluiden ja muiden kiireiden keskeltä sen sallii. Haluan kuitenkin tulevaisuudessa yhdistää journalistin urani hyväntekeväisyyteen edes hieman, esimerkiksi kirjoittamalla juttuja niistä asioista, joita ei mediassa paljoa nähdä tai nostamalla esiin vähemmistöjen asioita. Tuen tällä hetkellä rahallisesti ainoastaan Lastenklinikoiden Kummeja ja satunnaisesti myös muita kohteita keräyksen muodossa. Haluaisin tukea myös esimerkiksi Amnesty Internationalia tai jotain muuta järjestöä, joka toimisi esimerkiksi eläinten olojen hyväksi. Olen lähtemässä mukaan myös järjestötoimintaan Nuorisoyhteistyö Seitin kanssa, joka toimii vammaisten nuorten hyväksi sekä olen mahdollisuuksien mukaan mukana myös Planin paikallistoiminnassa täällä Turussa. Kaikki tuo toiminta lähtee syvältä sydämestä ja puhtaasta halusta antaa oma panokseni muille. 

Voisin myös tästä lähin luvata itselleni, että joka ikinen päivä annan hyvää mieltä myös läheisilleni jollain tavalla. Jokaisen elämä on rajallinen ja sitä toivoo sanovansa tärkeän ihmisen elinaikana vielä tarpeeksi monta kertaa, että kuinka paljon välittää ja mitä hän minulle merkitsee. Siinä on ehdottomasti hyväntekeväisyyttä parhaimmillaan, aidoimmillaan ja se ei maksa mitään!

Millaisia ajatuksia juuri sulle tulee hyväntekeväisyydestä ja hyväntekeväisyystoiminnassa mukana olevista? 
Mikä on juuri sulle sitä parasta hyväntekeväisyyttä?

6. lokakuuta 2013

MIETIS UUDESTAAN

Seuraavaksi on tulossa suhteellisen suoraa puhetta "erilaisuudesta". Rajataan näkökulmaa vielä lähemmäksi ja otetaan pihteihin aihe nimeltä vammaisuus. Se on toisaalta helppo aihe mulle, koska itsekin kuulun osaksi sitä ryhmää. Tämän tekstin tarkoituksena ei ole loukata ketään henkilökohtaisesti eikä varsinkaan yleistää, että jokainen ihminen toimisi näin tai jokainen vammainen olisi kuvauksien mukainen, koska me kaikki olemme erilaisia yksilöitä. Haluan kertoa ainoastaan minun ja vain minun näkökulmani tähän aiheeseen. Millaisena vammaisuus näkyy ylipäätään? Millainen on ihmisten suhtautuminen vammaisiin? Mitä on asennevamma?

Olen käsitellyt blogissani suhteellisen paljon vammaisuutta. Onhan vammaisuus tavallaan osa minua. Olen itse diagnoosiltani liikuntavammainen. Haluan vielä kuitenkin kerta kiellon päälle puhua tästä aiheesta, koska huomaan sen herättävän paljon keskustelua sekä mediassa kuin myös ihmisten keskudessa. Jos jatkan tätä menoa, niin pian tämä blogi muuttuu teemaltaan käsittelemään rajoitteisuuksia. Se on ihan sama mulle, koska mun pointtina on käsitellä mulle tärkeitä tai merkittäviä asioita. En todellakaan tarkoita, että olisin jotenkin ylpeä vammaisuudestani tai haluaisin sitä mitenkään korostaa blogissani. Kirjoitan siitä sen takia, koska se on osa minua. En kuitenkaan halua leimautua pelkästään "vammaiseksi", koska olenhan paljon muutakin kuin oudosti kävelevä, normaalia lyhyempi ja muutenkin ärsyttävä persoona! Voitte vain arvata, kuinka monta kertaa olen kironnut omaa tilannetta ja miettinyt, että haluaisin vaihtaa osia jonkun vammattoman kanssa. Miksi juuri minä? Oliko tällä jokin tarkoitus? Mitä kaikkea tästä seuraa myöhemmin? Nuo kysymykset ovat pyörineet mielessä useasti. Noiden lisäksi päässä on pyörinyt useita muitakin kysymyksiä. Noihin kysymyksiin en varmaankaan koskaan saa vastausta, koska aikaa on kulunut ja tilanteeni on monien osapuolten mielestä suhteellisen hyvä. Välillä se ärsyttää suhteellisen paljon, mutta toisaalta pitää muistaa, että lääkärit ovat saattaneet silti kertoa asioista. Ne ovat saattaneet mennä vain ohi tai ne on kerrottu ainoastaan mukana olevalle vanhemmalleni.

Lähdetään liikkeelle siitä, että mitä vammaisuus oikeastaan on? Jos vammaisuutta pitäisi jotenkin määritellä, se olisi Wikipedian mukaan "rajoite, jonka takia henkilö syystä tai toisesta ei pysty toimimaan täysipainoisesti yhteiskunnan rakennetussa tai sosiaalisessa ympäristössä". Vammaisuutta itsessään on monenlaista, esimerkiksi liikunta-, aisti- ja kehitysvammaisuutta. Sitä on monentasosisia ja se ilmenee jokaisella ihmisellä yksilöllisellä tavallaan - toisilla lievemmin ja toisilla taas vakavammin. Tässä on kyseessä sellainen aihe, jota ei voi millään yleistää mihinkään suuntaan tai se ei ainakaan ole toivottavaa. Voiko vammaisuudesta ylipäätään vetää mitään yleisiä johtopäätöksiä ja näkemyksiä? Mielestäni ei voi, koska kyseessä on jokaisella ilmenevä yksinäinen ominaisuus. Pidän vammaisuutta yleensä ja jotain tiettyä vammaa tai rajoitetta ominaisuutena, en ongelmana. Jotkut ihmiset suhtautuvat vammaisuuteen juuri tuolla inhoamallani tavalla ja näkevät vammaisuuden ongelmana, johon pitäisi keksiä jokin ratkaisu. Se "ratkaisu" voi olla vammasta riipuen ihan mitä tahansa, esimerkiksi fysioterapia tai erilaiset apuvälineet. Silti sekään ei poista itse "ongelmaa", vaan ainoastaan parantaa mahdollisuutta selviytyä elämästä paremmin eli kohentaa vammaisen ihmisen elämänlaatua. Tällä en todellakaan väheksy kuntoutusta tai apuvälineitä, koska omallakin kohdalla kyseiset asiat ovat parantaneet mun omaa elämääni huomattavasti enkä ilman niitä olisi näin "hyvässä kunnossa". Mielestäni se on jopa hieman loukkaavaa puhua vammaisuudesta ongelmana, koska itse en pidä omaa rajoitteisuuttani ongelmana - se on ominaisuus, joka pysyy mulla hautaan asti enkä pääse tästä eroon. Mulle ei tapahdu mitään seitsemää ihmettä eli en parane liikuntarajoitteisuudestani. Se on tieteellinen mahdottomuus. Se tulee näkymään mulla aina jotenkin, se on lääketieteellinen polttomerkki minussa. Se on stigma, joka on ja pysyy. 

Mulla on yksinkertainen syy sille, miksi tämä ominaisuus saa niin suurta näkyvyyttä blogissani. Haluan puhua tästä aiheesta jopa muiden ärsyyntymiseen asti varsinkin siitä syystä, että itse en niinkään koe olevani vammainen, vaikka kyseisen diagnoosin olen saanut. Liiankin tuttuja ovat ne tilanteet esimerkiksi lääkärikäynnillä, kun aina uudessa paikassa joudun tavallaan "mainostamaan" diagnoosejani ja kertomaan mun kanssa ensimmäistä kertaa tekemisissä oleville ihmisille tarkemmin, mikä mua vaivaa. Inhoan sitä varsinkin silloin, kun ei pitäisi olla mitään väliä sen kanssa, miten mut on diagnosoitu. Tämän takia inhoan syvästi erilaisten mulle kuuluvien tukien ja palvelujen hakemista esimerkiksi Kelasta, koska siellä pitää oikeasti korostaa mun rajoitteisuutta ja todistella sen olemassaoloa tai muuten ei mitään tukea tipu sieltä suunnasta. Yleensä en mielellään edes hae mitään rajoitteisuuteen liittyvää tukea enää, koska olisin kuitenkin siihen "liian terve". Olen kirjoittanut aikasemmin olevani vammaisuutta katsottaessa eräänlainen rajatapaus eli keikun ristiriitaisesti vammaisuuden ja terveen ihmisen rajoilla. Tähän väliin voi esittää sen kuuluisan kysymyksen, että mikä on terveen ihmisen määritelmä? Tässä tapauksessa normaalin käsitettä olisi loukkaavaa käyttää, koska kyllähän minä ja kaltaiseni olemme normaaleja ihmisiä vammastamme huolimatta. Oma vammani on lievä, pystyn kävelemään omalla tavallani ja en ole apuvälineiden armoilla. Silti minulle on isketty sama tuomio eli CP-vamma. En ole yhtään paremmassa asemassa missään suhteessa vaikka multa löytyykin leikkisästi "puolitoista toimivaa jalkaa". Olen yhtä paljon vammainen kuin kaikki muutkin tämän diagnoosin eri muodossa saaneet. Toisaalta olen yhä vähän vammainen kuin he, jotka eivät tunne olevansa vammaisia tai rajoitteisia diagnoosistaan huolimatta. En ole ketään parempi ihminen, vaikka olen se, joka avaa sanaisen arkkunsa tästä aiheesta. Koko asia on niin yksilöllinen. Toki kaikista kaltaisistani löytyy samoja piirteitä jossain muodossa, mutta loppu on sitten kinni pään sisäisestä asenteesta. Tätä on vaikea kenenkään toisen ymmärtää ja juuri vertaistuki toisen kaltaiseni kanssa on kullanarvoista. 

Minua henkilökohtaisesti ärsyttää joidenkin ihmisten suhtautuminen vammaisiin. Kuten tiedämme, tässä maailmassa vammaisuus on valitettavasti suhteellisen tabu aiheena vielä tänäkin päivänä. Jokaisella ihmisellä on erilainen käsitys vammaisista ja vammaisuudesta yleensä. Jokaisella on oikeus ajatella vammaisista ja vammaisuudesta mitä tahansa, mutta pitääkö kaikkea negatiivista ajatusmaailmaa sanoa ääneen? Pitääkö ihmisten lietsoa negatiivista ilmapiiriä ja suhtautumista vammaisiin ihmisiin kertomalla, että "he eivät saisi tai ansaitsisi elää normaalia elämää" tai "he ovat ällöttäviä, tyhmiä ja muuten vain vastenmielisiä"? Kuinka monella tällaisen mielipiteen sanojista on ylipäätään kokemuksia vammaisista ihmisistä ja ovatko nämä kokemukset olleet aina jotenkin negatiivisia? Mistä johtuu yleinen negatiivisuus kaltaisiani kohtaan? Omasta mielestäni tällaiset ennakkoluulot vammaisia kohtaan johtuvat esimerkiksi epätietoisuudesta. Se, mitä ihmiset eivät tiedä, pelottaa ja juuri pelko sekä epätietoisuus yhdessä saattavat saada aikaan ihmisissä ennakkoluuloja. Minusta tuntuu myös siltä, että vammaisuus yleensä halutaan tietyssä määrin pitää "poissa silmistä ja poissa mielestä" eli niin piilossa kuin mahdollista. Toisaalta välillä myös mulla on ennakkoluuloja siitä, miten ihmiset suhtautuvat minuun tai kaltaisiini. Hyvänä esimerkkinä tästä ovat ne kerrat, jolloin minä ja muutama kaltaiseni lähdemme viettämään viikonloppua tai muuten juhlimaan baariin. Joka ikinen kerta, kun olemme olleet baarissa, tulee jotkut ihmiset laukomaan mielipiteitään meidän paikallaolosta. Joidenkin mielestä on "erittäin arvostettua ja hienoa, että juuri me olemme paikalla". Tällöin tulee ainakin itselleni sellainen olo, että emmekö me sitten saisi käydä juhlimassa tai baarissa, kun olemme vammaisia ja liikumme kukin omalla tavallamme? Miksi se on niin ihmeellistä, että vammaiset voivat ihan oikeasti myös pitää hauskaa ja jopa juoda alkoholia ihan kuin muutkin? Se olisi hieman ihmeellistä, jos jollekin muulle ihmiselle kuittaillaan kuinka hienoa on, että juuri hän on täällä meidän kanssa. Muutenkin tämä mielikuva siitä, että vammaisilla ei olisi kunnollista elämää tuntuu hieman vaivaannuttavalta ainakin mun mielestä. Toki ihmisillä saa ehdottomasti olla millaisia mielikuvia hyvänsä kaltaisistani, mutta jos ei ole hyvää sanottavaa, niin voisi ihan hyvin pitää kantansa omana tietonaan tai vaihtoehtoisesti muotoilla sanansa oikein. Asiallinen keskustelu vammaisista ja vammaisuudesta on ihan suotavaa, mutta kaikenlainen herjaus lisää väärinkäsityksiä ja nostattaa vieläkin vahvasti vallalla olevia ennakkoluuloja kaltaisiani kohtaan.

"Vammaisuus" ja "ennakkoluulot" on sanapari, joka liitetään toisiinsa vahvasti. Varsinkin minä olen kohdannut monia ennakkoluuloja omaa ominaisuuttani kohtaan. Liikun eteenpäin omalla tavallani ja olen itse ikionnellinen, että pystyn kulkemaan maailmassa omin jaloin. Silti olen saanut monta kertaa kummeksuvia katseita sen takia, kun liikkumiseni on erilaista kuin monen muun. Moni on ihmetellyt ääneen, että onko mulla selkä tai jalka kipeä, kun kävelen oudosti. Olen myös saanut kuulla olevani jotenkin päästäni vialla tai jopa kehitysvammainen tämän takia. Viimeisen määritelmän kohdalla sisälläni alkoi kiehua. Olen monesti sanonut, että tietääkseni liikunta- ja kehitysvammaisuus ovat kaksi täysin eri asiaa. Toki liikuntavammaisuuden vaikeampiin muotoihin saattaa liittyä myös kehitysvammaisuutta tai kehitysviivästymää, mutta lievemmissä tapauksissa näin ei tietääkseni ole. Jokainen liikuntavammainen on kuitenkin omanlainen yksilönsä, jolla tämä rajoite näkyy omalla tavalla. Usemmiten kyllä kaltaisillani pää pelaa varsin loistavasti vaikka jalat kulkevatkin omalla tyylillään. Kuten Demin lehtijutussakin sanotaan jo otsikossa eli "CP-vamma ei tyhmennä". Toki ymmärrän sen, että varsinkin pienet lapset ovat uteliaita ja ihmettelevät jopa harvinaisen suureen ääneen kaikkea erilaista. Sitä en kuitenkaan ymmärrä, että joillakin aikuisilla ihmisillä on jopa pahoja ennakkoluuloja esimerkiksi liikuntarajoitteisia kohtaan. Uskon, että ennakkoluulojen kohteeksi joutuvat erityisesti liikunta- ja kehitysvammaiset, mutta esimerkiksi näkö- ja kuulovammaisia ennakkoluulot eivät niin usein kosketa. Onko näkö- ja kuulovammaisia kohtaan olemassa joitain ennakkoluuloja? Tässä aiheessa mua voi mielellään sivistää, koska itse olen elänyt juuri vain liikuntavammaisen maailmassa.

Pahimmat tai oikeastaan mieleenjäävimmät ennakkoluulot olen kohdannut lukion toisella luokalla, kun harjoittelin Wanhojen tansseja. Ennen yhtä tanssituntia kurssin vetäjä, silloinen liikunnanopettajani, pyysi minua ja tanssipariani sivuun. Hän kertoi miettineensä joidenkin ihmisten kanssa, että osallistuisin vain osittain tansseihin eli tanssisin vain puolet tansseista. Hän ajatteli, että kokemus voisi olla liian rankka minulle enkä pystyisi tai jaksaisi kuitenkaan vetää läpi kaikkia esityksiä. Vakuutin, että tarkkailen jaksamistani ja haluan kuitenkin yrittää tanssia kaikki esitykset ja tanssit. Olin pitkään hyvin häkeltynyt siitä, että joku muu olisi valmis päättämään osallistumisestani. Halusin myös ajatella tanssipariani. Lopputuloksena vedin kunnialla läpi kaikki neljä tanssiesitystä ja kaikki siinä olevat tanssit, eikä tuntunut missään. Voin kuvitella, että siinä olivat monen ihmisen ilmeet hyvin näkemisen arvoisia ja sain jälkeenpäin kuulla kehuja, kun halusin ylittää itseni! Ymmärrän näin jälkeenpäin ajateltuna, että liikunnanopettajani ajatteli vain minun parastani. Siinä tuli kuitenkin olo, että osallistumisestani oli päätetty jo "joidenkin muiden ihmisten kanssa" ja en edes tiennyt, keitä nämä ihmiset olivat. Muutenkin tuollainen "et kuitenkaan pysty" -ajattelu saa karvani kohoamaan pystyyn. Uskon, että jokainen ihminen, myös vammainen, tietää itse omat rajansa ja kykynsä.

Mulle on ainakin ollut itsestään selvää se, että yritän olla muiden mukana esimerkiksi koulun liikuntatunneilla tai muilla oppitunneilla niin hyvin kuin mahdollista. Kouluaikana mulla oli mukautettuna vain liikunta, mutta muissa menin tavallisen opetussuunnitelman mukaan. Mukautettu opetussuunnitelma on musta erittäin hyvä juttu, koska sillä mahdollistetaan kaltaisilleni mahdollisimman täysipainoinen osallistuminen koulussa. Se ei ole merkki siitä, että toinen olisi huonompi, vaan siinä ajatellaan juuri ihmisen yksilöllisiä kykyjä toimia muiden ihmisten kanssa. Itse olen ainakin hyötynyt pienestä mukautuksesta ja en ole kokenut sitä mitenkään "alentavana" muihin verrattuna. Mun mielestä yhtä enemmän pitäisi suunnitella ihmisille henkilökohtaisia opetussuunnitelmia, koska sillä turvataan paras mahdollinen oppimisympäristö ja huomioidaan poisitiivisessa valossa oppilaan kyvyt, mahdollisuudet ja myös heikkoudet. Sen lisäksi yhä enemmän pitäisi mahdollistaa kaltaisilleni ja muillekin henkilökohtaisen avustajan mahdollisuutta, koska sillä tavalla vammainen ihminen voisi opiskella kykyjensä mukaan vammattomien kanssa samassa ympäristössä. Mulle myös ehdotettiin aikoinaan erityiskoulua tai pienryhmäopetusta juuri siksi, että ajateltiin mun hyötyvän siitä paremmin kuin normaaliympäristöstä. Mun mielestä onneksi mut päätettiin sijoittaa muiden kanssa normaalille luokalle henkilökohtaisen avustajan ja muiden oppimistani tukevien välineideni kassa. Erityiskoulut ovat hyviä juuri niille ihmisille, jotka tarvitsevat oppimiseen tietynlaisen ympäristön ja osaavia ihmisiä tukemaan heidän oppimistaan mahdollisimman hyvin. Olen kuitenkin miettinyt, kasvattavatko erityiskoulut ennakkoluulojen riskiä tai eristävätkö erityiskoulut ihmisiä muuhun maailmaan verrattuna. Millaisia kokemuksia ihmisillä on erityiskouluista? Pitäisikö mielummin sijoittaa ihmisiä normaaliluokille avustajan ja/tai apuvälineiden kanssa erityiskoulun sijaan? Minulla itselläni ei siis ole kokemuksia erityiskouluista, joten olisi hienoa kuulla muiden näkemyksiä!

Usein sanotaan, että vammaisuutta suurempi rajoite ihmisillä on asennevamma. Näen itse asennevamman juuri tietynlaisena, useimmiten negatiivisena, suhtautumisena kaltaisiini. Negatiivinen suhtautuminen saattaa johtua esimerkiksi juuri ennakkoluuloista eli pelosta tai epätietoisuudesta. Kun ihminen huomaa jotain erilaista tai poikkeavaa, hän useimmiten miettii, miten suhtautua siihen tai miten asian kanssa olisi. Uskallanko lähestyä vammaista ja miten hän reagoi lähestymiseeni? Kehotan ihan jokaista lähestymään rohkeasti ja epäröimättä kaltaistani ihmistä. Tällöin hän itse ei jää yksin, voit saada hänestä hyvän ystävän ja samalla tutustut vammaisen elämään ja näet, millainen yksilö juuri hän on! Mielestäni vammaisen ystävänä oleminen edistää suvaisevaisuutta ja vähentää juuri niitä ennakkoluuloja.

Usein mietin, tarviseeko minuun tai kaltaisiini suhtautua mitenkään erikoisesti? Omasta mielestäni emme tarvitse ainakaan sääliä, mutta tarvitsemme kuitenkin tasavertaista kohtelua muihin nähden, koska se on meidän oikeutemme. Sanotaan, että "erilaisuus on rikkautta", mutta minun mielestäni jopa liiallinen erilaisuuden korostaminen nostavat itselläni karvat pystyyn. Positiivinen suhtautuminen on kuitenkin hyvä asia ja olen ylpeä siitä, että mediassa on alettu kertoa vammaisista positiivisessa valossa. Vammaisten kokemat epäkohdat ovat myös olleet median uutisoinnin aiheena, tästä hyvänä esimerkkinä juuri kehitysvammaisten asuntolat ja ihmisten kielteinen suhtautuminen niihin. Mikäli näitä epäkohtia nostetaan enemmän esiin, ihmisille tulee näkyviin myös vammaisten asema yheiskunnassa. Onko vammaisista ihmisistä muille haittaa vai miksi näitä kehitysvammaisten asuntoja vastuastetaan niin paljon? Ovatko nämä vammaiset tehneet jotain pelkällä olemassaolollaan vai vastustetaanko tätä vastustamisen ilosta eli puhtaasti ennakkoluulojen sävyttämänä? Minä en tiedä asian todellista laitaa, mutta tiedätkö sinä? Itsestään selvä asia on, että he eivät kuitenkaan omalle vammaisuudelleen tai kohtalolleen voi mitään. Yleisesti on myös erittäin törkeää heittää vitsiä vammaisuudesta tai haukkua toista "vammaiseksi". En ymmärrä, miksi "vammainen" on yleinen haukkumasana esimerkiksi juuri nuorten keskuudessa. Se kuitenkin kuvastaa tiettyä ihmisryhmää, joka on kohdannut ja kohtaa edelleen törkeän määrän ennakkoluuloja. Haluatko itse vähentää vai lisätä niitä? Omalla käytökselläsi päätät sen. Jokainen ihminen voi teoillaan ja suhtutumisellaan vaikuttaa mun ja kaltaisteni tulevaisuuteen.

Saatan suhtautua itse tähän aiheeseen turhankin hyökkäävästi, mutta se johtuu ainoastaan omista kokemuksistani. Silti jokainen meistä ihan varmasti toivoo muilta ihmisiltä suvaitsevaisuutta, esteetöntä ympäristöä ja välittämistä. Vammaisuus ei ole este eikä varsinkaan hidaste vaan ominaisuus, jonka olemme saaneet kannettavaksemme elämän loppuun asti! Toivon sydämestäni myös sitä, että kaltaisiani aletaan katsoa yhä enemmän tasavertasina esimerkiksi työ- tai opiskelumaailmassa, koska ihan varmasti kaltaisistani löytyy sellaisia kykyjä, joita tarvitaan tulevaisuudessa. Haluan, että tulevaisuudessa maailma olisi saavutettavampi kaikille sekä rakennetun että myös sosiaalisten ympäristön kannalta! Itse ainakin haluan elää elämäni täysillä, rakastaa ja tuntea, kerätä kokemuksia ja tehdä jotain merkittävää elämässäni, vaikka olenkin rajoitteinen!

Millaisia kokemuksia juuri sulla on vammaisuudesta? 
Miten vammaisten elämää voi parantaa tulevaisuudessa?

13. elokuuta 2013

LIFE CAN BE BEAUTIFUL

Mietin suhteellisen pitkään, mikä voisi olla tämän tekstini aiheena. Päädyin tällä kertaa kirjoittamaan asioista, mitä mä arvostan elämässäni tällä hetkellä. Ne voivat olla samantyylisiä asioita, mistä olen myös onnellinen. Silti niistä saattaa myös löytyä eroavaisuuksia. Arvostettavia asioita ei välttämättä ole saavuttanut elämässään vielä ja ihminen on valmis menemään niitä kohti. Millaisia asioita minä arvostan? Mitä asioita minä tavoittelen elämässäni?

LÄHEISET IHMISET. Tähän ryhmään sisältyvät niin perhe, ystävät ja kaikki mulle rakkaat ihmiset. Arvostan heitä elämässäni sen takia, koska he ovat mulle tärkeitä kaikessa yksinkertaisuudessaan. Ilman heitä en olisi tässä enkä saavuttaisi unelmiani. Ilman heitä en olisi selviytynyt vaikeista ajoistani. Ilman heitä en olisi ymmärtänyt, että aina eivät asiat mene niin kuin itse haluaisi ja on opittava sietämään pettymyksiä. Heidän avullaan tiedän, kuka olen ja mihin pystyn, varsinkin silloin, kun itseltäni ei löydy tarpeeksi kykyä uskoa itseensä.

Olen hyvinkin läheisissä väleissä perheeni kanssa siitäkin huolimatta, että perheessäni asetelmat ovat muuttuneet. En tiedä mitä tekisin, jos heitä ei yhtäkkiä olisikaan. Samoin olen läheinen paremman puoliskoni perheen kanssa ja he ovat auttaneet minua tarvittaessa. Tuntuu, että välillä tukeudun joko omaan tai avopuolisoni perheeseen liikaa. Tukeudun liikaa välillä omiin vanhempiini ja olen pienemmässäkin tilanteessa kysymässä neuvoa heiltä. Syynä saattaa olla joko oma epävarmuus selviytyä elämässä yksin tai puhdas tottumus, koska olenhan perheeni ainoa lapsi. Toisaalta se hävettää, mutta toisaalta olen tyytyväinen siitä, että välimme ovat pysyneet niin hyvänä. Olen kuitenkin kiitollinen heille kaikille, että he ovat tarjoutuneet auttamaan minua tai vaihtoehtoisesti avopuolisoani tarpeen tullen. Ja tunnetustihan varsinkin äidit ovat lähes aina oikeassa! 

Arvostan jokaista mun vierellä olevaa ystävää ja toki myös avopuolisoani. He ovat pysyneet mun rinnalla vaikeinakin aikoina ja auttavat mua uskomaan valoisampaan tulevaisuuteen sillä mustallakin hetkellä. Erityisesti vaikeina aikoina tietää, kuka haluaa oikeasti pysyä mun vierellä eikä olla uteliaana tiedustelemassa, mikä on vinossa. He arvostavat minua sellaisena kuin mä olen ja ovat valmiina neuvomaan minua. Välillä riittää ainoastaan se, että he ovat läsnä. Pyrin olemaan myös vastavuoroisesti auttamassa ystäviäni tai avopuolisoani heille ratkaisevalla hetkellä. Pyrin olemaan ainakin kuuntelija, vaikka en oikeita sanoja sillä hetkellä löytäisikään. Arvostan eniten juuri läsnäoloa, vaikka olisikin vaikeaa löytää parempia sanoja kuin "kyllä se elämä vielä valoisammaksi muuttuu". 

OPISKELUPAIKKA/TYÖELÄMÄ. Olen lähes aina ollut sillä kannalla, että tulen kouluttautumaan varsin korkeasti. Toisaalta olen ollut sillä kannalla, ettei kannata suunnitella kouluttautumista kovinkaan paljoa, koska elämässä asiat eivät mene aina niin kuin olisi itse suunnitellut. Ajattelin lukiossa, että olisin ollut paljon viisaampi, jos olisin mennyt ammattikouluun lukion sijasta, mutta silti kuuntelin mielummin kavereitani ja kävin lukion loppuun. En olisi kuitenkaan tiennyt, minkä alan olisin ammattikoulussa valinnut. Minua hävetti kaksi lukion jälkeen pidettyä välivuotta, koska en päässyt opiskelemaan ja vietin suurimman osan ajastani ilman varsinaista työtä. No okei, olin kuitenkin Työ- ja elinkeinotoimiston järjestämissä työharjoitteluissa ja -kokeiluissa, mutta pidetäänkö niitä virallisesti edes töinä? Minä pidin silloin, vaikka oli se kuinka noloa tahansa. Se oli mahdollisuus ansaita vähän taskurahaa. Silti minua hieman hävettää, että itse olin ensimmäisissä "kesätöissäni" vasta 18-vuotiaana ja silloinkin Työ- ja elinkeinotoimiston avustamana. 

Arvostan tänä päivänä nykyistä opiskelupaikkaani erittäin paljon. En vain siksi, koska se on ollut useana vuotena yksi unelmistani. Arvostustani lisää myös suhteellisen hyvä menestymiseni opinnoissani. Silti välillä vieläkin epäröin, olisinko sittenkään "ansainnut" paikkaa ja valituksi tulemista varasijojen ulkopuolelta? Kukaan sitä ei ole kuitenkaan kysynyt, joten se ei ilmeisesti merkitse yhtään mitään, mitä kautta olen valittu osaksi jengiä. Mikäli tunnen kuuluvani porukkaan, menestyn opinnoissa ja mahdollisesti vielä tulen työllistymään opintojeni jälkeen, on kaikkein tärkeintä. Olisin kuitenkin hakenut tuohon paikkaan niin kauan, kunnes olisin päässyt opiskelemaan virallisesti. 

Työelämää en ole vielä kerinnyt miettiä, koska valmistuminen on tulevaisuudessa. Aion kuitenkin yrittää saada jalkaa oven väliin jo harjoitteluaikana ja kehittää jonkun ominaisuuden, millä erottuisin muista. Tulen luultavasti arvostamaan tulevassa toimittajan ammatissani enemmän sitä ympäristöä ja työyhteisöä, missä tulen tekemään työtä kuin mahdollista rahallista palkkiota. Koen, että erityisesti työssä viihtyminen on avain sille, että sitä työtä jaksaa tehdä seuraavat neljäkymmentä vuotta. 

Minua kuitenkin hieman hävettää elää nykyään pelkästään Kelan tai muiden organisaatioiden tuilla, joten olisi hyvä, jos saisin opiskelun ohelle pientä työtä. Lisätulot eivät ole pahitteeksi opiskelijana, varsinkin opintotuen ollessa sen verran mitä se on. 

VAPAUS. Minä haluan olla elämässäni mahdollisimman vapaa ihminen. Vapaus edustaa mulle erityisesti sitä, että voin olla nykyisin sellainen kuin olen eikä mun tarvitse pukea ylleni suojamuuria. Mun ei tarvitse suojella itseäni enää kummallisilta katseilta ja ihmisiltä, joiden päällimmäisenä tarkoituksena oli polkea minua niin alas kuin mahdollista. En ollut synnyinkaupungissa oma itseni ja olen varuillani kyseisessä kaupungissa vieläkin. Tiedän, että ihmiset muuttuvat, aikuistuvat ja kasvavat - minulla on vain erittäin vahvat muistot niistä ajoista, jolloin koin koulukiusaamista. Siitä lähtien olen ollut entistä varautuneempi, koska mietin, kuinka kauan joudun kestämään sellaista kohtelua. Koen, että nykyisin voin olla vapaa ja täysin sellainen, mikä olen. Voin yhä edelleen kiittää siitä, että lähdin opiskelemaan Lahden kansanopistoon vuodeksi journalismia. Se vuosi teki musta vapaamman, onnellisemman ja jollakin tapaa myös varmemman siitä, että mulla on tavoitteita, mihin pyrkiä. 

Arvostan vapautta myös siinä mielessä, että mulla on mahdollisuus ilmaista itseäni eri tavoin. Tätä tekstiä kirjoittaessani ilmaisen itseäni tietyllä tavalla, mielimusiikkini kertoo minusta itsestäni tiettyjä asioita ja myös pukeutumistyylini kertoo minusta jotain ihmisille. Pienistä asioista koostuu kokonaisuus, joka voi viestittää ihmisille, kuka juuri minä olen. Jos minulta itseltäni riistettäisiin vapaus ilmaista itseäni, en olisi enää sama ihminen. Vaikka välillä haluan sanoa asioita painokkaammin tai jopa herättää pahennusta, se on osa ilmaisuani. Maailmassa on lait, säännöt ja määräykset, joiden mukaan ihmisten on pakko olla ja sopeutua.Kunhan noiden rajojen sisällä pysyy, niin mielestäni vain taivas on silloin rajana. Arvostan silti meille annettua mahdollisuutta ilmaista itseämme ja kertoa, millaisia ihmisiä olemme. 

Näiden kahden asian lisäksi arvostan myös vapautta kaikessa yksinkertaisuudessaan siinä, että voin liikkua ja viettää aikaa siellä missä tahdon. Minulta ei ole siis riistetty vapautta liikkumiseen enkä ole suorittamassa vankeusrangaistusta, jolloin vapaus on myöskin rajoitettua. Tosin ylensä kaikkea vapautta alkaa arvostaa useimmiten vasta silloin, kun se on syystä tai toisesta menetetty. 

UNELMAT. Arvostan sitä, että ihmisillä on unelmia ja tavoitteita, joita kohti voi pyrkiä. Vaikka ne unelmat eivät toteutuisikaan ihan sellaisina kuin haluaisi, niin on arvostettavaa, jos ihmisellä on tahtoa uskoa unelmiinsa ja kuunnella sydäntään mahdollisuuksien mukaan. Järkeä ei kuitenkaan kannata unohtaa puolitiehen unelmoidessa. Mikäli unelmat ovat suhteellisen realistisia, niin ne voivat helpommin käydä toteen. 

Millaisista asioista juuri minä unelmoin? Unelmoin esimerkiksi siitä, että saan tulevaisuudessa tehdä merkittävän uran toimittajana. Toki todellisuus saattaa tuoda tullessaan aikamoista vuoristorataa ja luultavasti joudun aloittamaan ainakin freelancer-toimittajan työstä. Silloin saa olla iloinen, että on edes töitä. En ihan heti ajatellut tähdätä uutisankkuriksi MTV3:n Kymmenen Uutisiin, mutta toivon, että jonain kauniina päivänä itseni voisin sieltä löytää. Tärkeintä mulle on kuitenkin se, että mahdollisuuksien mukaan saisin edistää jutuillani omaa arvomaailmaa ja päästä jollain tasolla vaikuttamaan asioihin. Olen tyytyväinen myös siihen, että saan tehdä juuri sitä, mistä todella nautin. 

Unelmoin työn lisäksi myös esimerkiksi perheestä ja omasta asunnosta. Olisi hienoa perustaa oma perhe avopuolisoni kanssa sitten oman valmistumiseni jälkeen. En aikaisemmin ole kovikaan paljoa pitänyt lapsista, mutta näköjään iän karttuessa olen alkanut haaveilla omista lapsista. Kuitenkin pitää olla realisti siinä mielessä, että elämässä kaikki ei mene niin kuin on suunnitellut tai unelmoinut. Aina on mahdollista, että voi tulla ero tai muu vastoinkäyminen toistaiseksi tuntemattomasta syystä. Pitää kuitenkin toivoa parasta ja pelätä sitten, kun sitä pelkäämisen aihetta on. Unelmien asunto olisi kaksikerroksinen, valoisa omakotitalo. Omakotitalon yhteydessä olisi viihtyisä piha. Mitään tarkempia suunnitelmia en ole tehnyt, koska annan elämän mennä omalla painollaan. Multa löytyy unelmia vaikka millä mitalla, mutta edellä mainitut ovat kaikista merkityksellisempiä. Koskaan ei voi olla liian vanha unelmoimaan ja varsinkaan tekemään töitä unelmiensa eteen! 

HYVINVOINTI. Tämä asia on muodostunut mulle nykyisin yhä tärkeämmäksi asiaksi. Nykyään haluan pitää enemmän huolta itsestäni ja arvostan jokaista päivää, jolloin olen terve fyysisesti ja henkisesti hyvissä voimissani. Olen ollut aikaisemmin enemmän "hällä väliä" -asenteella ja se on kyllä näkynyt minusta ulospäin. En ole oikein koskaan harrastanut liikuntaa. Olen syönyt mitä sattuu ja milloin sattuu. Univelkaakin on ollut niin paljon, että niistä suurimmat ovat ulosotossa. Epäterveellinen elämäntyyli ottaa ihmisestä kyllä veronsa ja siitä on helvetin vaikeaa päästä eroon. Se näkyy myös henkisessä hyvinvoinnissa, vaikka sitä ei välillä halua myöntääkään. 

Havahduin toistaiseksi tuntemattomasta syystä treenaamiseen vähän aikaa sitten ja siitä on tullut intohimo. Siitä huolimatta mun elämäntavoissani olisi vielä parantamisen varaa, koska treenaamisesta ei ole mitään hyötyä, jos syö mitä sattuu ja nukkuu miten sattuu. Mikäli haluaa tuloksia treenin myötä, pitää myös muut elämän osa-alueet olla kunnossa. Mun kohdalla se vaatii aikaa ja säännöllistä elämää muutenkin. Hyvien elämätapojen noudattaminen onnistuu parhaiten silloin, kun on koulua. Silloin kun on liikaa vapaa-aikaa, niin huomaamattani elämäntavat lipsuvat takaisiin epäterveellisiin mittasuhteisiin. Mun pitää vain tehdä se päätös, että alan noudattaa terveitä elämäntapoja rutiininomaisesti ympäri vuoden. 

Henkisen hyvinvoinnin parantamiseen auttaa omalla kohdallani tietyn rytmin saamisen elämääni, joka auttaa myös terveiden elämäntapojen ylläpitoon ja treenaamiseen. Siitä vaan pitää saada yhtä suuri intohimo kuin treenaamisestakin. Arvostan sitä, että oman hyvinvoinnin ylläpito lähtee juuri omasta itsestään ja omasta halusta eikä niin, että joku tai jokin painostaa siihen. Sitten kun vielä oppisi arvostamaan itseään niin, ettei tuhoa itseään mielettömällä treenillä tai vastaavasti oman hyvinvoinnin laiminlyönnillä, niin ollaan päästy jo pitkälle. 

ONNELLISUUS. Olen kirjoittanut aikasemmin tekstin siitä, että olen elämässäni onnellinen nykyisin. Voin sen sanoa ihan häpeilemättä. Koen, että mulla on vihdoinkin kaikki palaset kohdillaan ja kaikki tärkeä ympärilläni. Onnellisuus merkitsee mulle yhtä elämän tärkeimmistä tunteista. Arvostan sitä, että joku voi näyttää oman onnellisuutensa häpeilemättä ja myös olemalla aidosti onnellinen toisen puolesta. 

Olen ajatellut aina onnellisuutta eräänlaisena "palapelinä", jossa eri elämän osa-alueet muodostavat "palapelin palat". Terveys & oma hyvinvointi, perhe & ystävät, rakkaus, materiaalinen osuus, harrastukset ja opiskelu & työ on se mun jaottelu, jonka kautta mä peilaan onnellisuutta. Kaikkien osioiden ei välttämättä tarvitse olla täydellisellä mallilla silloin, kun voi tuntea olonsa onnelliseksi. Lähtökohtana voi sanoa, että jokainen ihminen määrittää oman onnellisuutensa ja omat onnellisuuden lähteensä itse. Pidän tärkeinä "palapelin" osina kaikkia muita paitsi materiaalista osuutta, koska ainakin mulle materiaalinen osuus tuo vain hetkellisen onnen tunteen ja nuo muut osiot tuovat mulle pitkäkestoisemman onnellisuuden tunteen. 

Kuten olen jo aikaisemmin maininnut, maailmassa ei voi olla liikaa onnellisuutta ja hyvää mieltä. Välillä mietin, miksi ihmiset herkästi pahastuvat siitä, että joku näyttää oman onnellisuutensa vapaasti. Onko kenenkään onnellisuus pois omasta onnellisuudesta? Sanontakin kuuluu, että "jaettu ilo on kaksinkertainen". Älkää häpeilkö omaa onnellisuuttanne, vaan arvostakaa sitä ja näyttäkää se myös muille! 

RAKKAUS. Millainen olisikaan maailma ilman tätä tunnetta? Ei sitä voi kuvitellakaan. Arvostan sitä, että on olemassa monenlaista rakkautta ja yhä enemmän sitä tuodaan myös esiin. Mun mielestä on vain suloista, jos esimerkiksi seurusteleva pari näyttää vapaasti onnellisuutensa ja rakkautensa toisiaan kohtaan ihan julkisesti. Tosin se kannattaa huomioida, että liika on aina liikaa eivätkä kaikki ihmiset ole niin avarakatseisia kuin luulisi. 

Olen aikaisemmin kirjoittanut rakkauden olevan voimakkain positiivisin tunne. En tiedä, voiko rakkautta varsinaisesti määritellä, koska jokaiselle ihmiselle se merkitsee eri asiaa ja jokainen määrittelee sen omalla tavalla. Mulle se merkitsee pitämistä ja välittämistä voimakkaimmillaan ja sen voi kohdistaa loputtomiin eri kohteisiin. Rakkautta voi myös osoittaa monella tavalla. Hellyydenosoitukset läheisiä ihmisiä kohtaan ovat vain yksi esimerkki siitä, miten ihmiset voivat osoittaa tuota punaisenhehkuvaa tunnetta. Alan näin vanhempana ihmisenä oikeasti tajuta, mitä se rakkaus todella on. Rakkaus ei ole koko ajan sitä vaaleanpunaisten lasien läpi tuijotettavaa näkymää, päinvastoin. Rakkaus on sitä, että heittää mäkeen ne aurinkolasit ja näkee ihmisen kokonaisvaltaisena hyvine ja huonoine puolineen. Ilman aurinkolaseja ja alkuhuumaa ihminen on aidoimmillaan ja silloin mitataan todellinen rakkaus. Parisuhteen edetessä rakkaus saattaa muuttua, mutta edelleen se on olemassa jossain syvemmällä. Todellinen rakkaus säilyy riidoista ja erimielisyyksistä huolimatta jopa elämän loppuun asti. 

Välillä olen kuullut, ettei rakkautta olisi olemassa. Olenko liian hyväuskoinen? Olen välillä myös pelännyt rakkautta ja erityisesti rakkaan ihmisen menettämistä. Rakkauteen liittyy riskinotto, koska se kaikkein rakkain ihminen voi pettää luottamuksensa. Silti koen, että se on kaiken arvoista. Rakkautta pitää vaalia ja arvostaa. Silloin kun on löytänyt sen rakastamansa ihmisen, sen tietää sydämessään. Silti on aina yhtä ihanaa kuulla tärkeimmän ihmisen suusta ne kolme sanaa eli "minä rakastan sinua". 

TÄMÄ HETKI. Elämä on tässä ja nyt. Toivon, että voisin oppia elämään paremmin hetkessä ja nauttimaan siitä. Arvostan jokaista päivää, jolloin voin herätä rakkaani vierestä ilman stressiä, kiputiloja tai ahdistusta. Aamukahvi ja Huomenta Suomi -ohjelman seuraaminen kiireettömänä aamuna on luksusta. Olen alkanut pitää enemmän jopa bussimatkoista ja jopa toisen vuoden aloittaminen ammattikorkeakoulussa on mielenkiintoista. Sen lisäksi hetket rakkaiden ystävien kanssa ovat ihania. Juuri nuo pienet yksittäiset hetket tekevät elämästä ainutlaatuisen. 

Olen aina ollut innoissani suunnittelemassa tulevaisuutta. Ajatus siitä, mitä kaikkea voisin tehdä tulevaisuudessa, on kiehtova. Samalla tulee mietittyä, mitä kaikkea kivaa voisi hankkia sitten tulevaisuudessa. Mitä sitten, jos huomista ei tulisikaan? Mitä sitten, jos tulevaisuudesta ei olisi tietoa ollenkaan? Eihän siitä periaatteessa ole, koska kukaan ei voi tietää, herääkö huomiseen päivään. Kukaan ei voi tietää, mitä päivän aikana tulee tapahtumaan ja elämä voi muuttua yhtäkkiä täysin. Elämänmuutoksen ja esimerkiksi vakavan sairauden kohdatessa ihminen alkaa useimmiten miettiä sitä, että kannattaa elää juuri tätä päivää eikä miettiä tulevaa. Elämä on hyvin arvaamatonta. 

Olen saanut seurata liian läheltä, kun läheisten ihmisten elämät muuttuvat silmänräpäyksessä. Tästä syystä jopa hieman pelkään tulevaisuutta juuri sen arvaamattomuuden takia. Ajattelin syksyllä elvyttää uudelleen terveelliset elämäntavat ja miettiä joka päivä, mitkä asiat kyseisessä päivässä ovat mieleisiä eli niitä elämän pieniä asioita. Huonosti menneestä päivästäkin voi löytyä jotain kivaa, esimerkiksi ystävällinen ihminen tai onnistumista jossain asiassa. Kannattaa nauttia elämästä nyt ja elää hetkessä, koska jonakin päivänä se ei ole enää mahdollista. 

Millaisia asioita juuri sinä arvostat? 
Millaisia asioita tavoittelet elämässäsi?

22. heinäkuuta 2013

PASSIVE AGGRESSIVE

Ajattelin pureutua positiivisten asioiden ja pohdintojen jälkeen toiseen ääripäähän. Kirjoitan nyt asioista tai ilmiöistä, joita inhoan. Yritän olla sopeutuvainen ja oppia sietämään niitä epämielytäviäkin ilmiöita tai asioita. Joissain tilanteissa silti nousevat nämä henkiset karvat pystyyn ja olen valmiina tarvittaessa jopa hyeenan lailla sanomaan oman mielipiteeni tai puolustukseni. Olen välillä liiankin hyökkäävä ja pahoittelen sitä. Millaisia inhon aiheita mulla on? 

RASISMI. Nyt en aloita sitä tyypillistä puhettani siitä, kuinka rasismi on väärin. Se on tässä tilanteessa turhaa, koska olen sitä niin moneen kertaan jo puhunut. Silti sanon, että vaikka rasismi on mun mielestä väärin, sitä ei valitettavasti koskaan saada täysin kitkettyä maailmasta. Aina on olemassa joku ihminen, joka ei siedä erilaisia ja pistää heidät alempaan asemaan yhteiskunnassa. Se on karu totuus ja fakta. Sitä on munkin pakko sietää, koska en minä voi yksin päättää tästä maailmasta. Se on kyllä hyvä asia.

Miten minä näen rasismin? Se on mun näkemyksen mukaan juuri sitä, että tietyn aatteen tai ominaisuuden perusteella aletaan syrjiä joko yhtä ihmistä tai ihmisryhmää. Rasisimi voi kohdistua esimerkiksi ihonväriin, uskontoon, seksuaaliseen suuntautumiseen, vammaisuuteen, poliittiseen aatteeseen ja muuhun, joka muovaa ihmisen identiteettiä. Syrjintä liittyy vahvasti ennakkoluuloihin. Ennakkoluulot taas aiheuttavat, että ei edes haluta tutustua johonkin ihmiseen tai tietää lisää jostain ihmisryhmästä. Lumipallo lähtee valitettavan helposti pyörimään myös esimerkin vaikutuksesta, vaikka omien vanhempien, kavereiden, muiden ihmisten tai jopa median luomista asenteista. Rasismi ja siihen liittyvät ennakkoluulot johtuvat useimmiten ihmisten tietämättömyydestä, epävarmuudesta tai pelosta. Miten tuohon ominaisuuteen tai aatteeseen pitäisi suhtautua? Mitä toinen ajattelee, jos suhtaudun tietyllä tavalla toiseen? Mikäli ei tiedä, miten suhtautua toiseen ihmiseen tai jopa ihmisryhmään, alkavat lumipalloefektin lailla muodostua tietyt ennakkoluulot. Nämä ennakkoluulot ovat useimmiten mielipiteitä tai ajatuksia siitä, millaisia tietyt ihmiset tai ihmisryhmät voisivat olla. Ennakkoluulot useimmiten kumoutuvat silloin, kun rohkeasti ottaa selvää ja tutustuu erilaisiin aatteisiin tai ihmisryhmiin. Tieto ei lisää tuskaa, vaan helpottaa suhtautumista.

Olenko minä kohdannut rasismia? Olen kyllä, koska mun mielestä jopa alatyyliset kutsumanimet tietyistä ihmisryhmistä tai aatesuuntien edustajista kielivät rasismista. Tiedät varmaan, että ihmisillä on erilaisia nimityksiä esimerkiksi venäläisille, tummaihoisille, vammaisille tai uskovaisille, jotka saavat mun henkiset ihokarvat erittäin pystyyn. Kun kuulen jonkun näistä esimerkkitapausten nimityksistä, saatan ärähtää helposti. En koe olevani yhtään sen parempi ihminen, vaikka vastustan rasismia. Olen itse kasvanut niin, että haluaisin saada maailmasta paremman paikan jokaiselle. Siihen tarvitaan minun lisäkseni muiden ihmisten apua. Silti kaikki muutos parempaan lähtee juuri ihmisestä itsestään. 

ENNAKKOLUULOT. Osittain tämä menee samaan sarjaan rasismin kanssa, mutta koen nämä kaksi asiaa kuitenkin erillisinä. Kuten tiedämme, jokaisella ihmisillä on ihan varmasti ennakkoluuloja jostain asiasta jossain elämänvaiheessa. Ennakkoluuloja voi olla joko positiivisia tai negatiivisia, mutta tässä pääpainoni on juuri nuo negatiiviset. Ennakkoluulot johtuvat yleensä tietämättömyydestä tai epävarmuudesta. Silloin kun ei tiedä, miten asia todellisuudessa on tai voisi olla, ihminen alkaa kehitellä päässään ennakkoasetelmia. Ennakkoasetelmat voivat määrätä ihmisen suhtautumisen toiseen ihmiseen tai ihmisryhmään hyvin pitkän aikaan. Nämä ennakkoasetelmat saattavat juurtua jo kotoa, koulusta tai esimerkiksi mediasta. Vanhemmat voivat luoda omilla negatiivisilla ennakkoasetelmillaan lapselleen samanlaisia asetelmia. Toki ympäristöllä ja muilla tekijöillä on vaikutusta siihen, miten ihmiset todella suhtautuvat johonkin ihmisryhmään tai ilmiöön. Esimerkillä on valitettavan paljon vaikutusta tässäkin asiassa. Ihailtavan paljon on myös niitä tapauksia, jossa ihminen huomaa hänen ennakkoluulonsa tai -asetelmansa vääriksi ja suhtautuu positiivisesti ihmisiin tai asioihin. Siihen yritän itsekin pyrkiä tulevaisuudessa eli suhtaudun jo alussa asioihin ja ihmisiin positiivisesti.

Olen itse huomannut ennakkoluuloja muilla ihmisillä ja olen välillä itsekin sortunut niihin. Nykyään olen valmis jopa hyeenan lailla kumoamaan ennakkoluuloja ja sanomaan oman kantani asiaan. En tiedä, onko se aina niin viisasta, mutta se tulee valitettavasti jo luonnostaan. Välillä teen kärpäsestä paljon isomman ja esitän kantani hyökkäävästi, aivan huomaamattani. En pidä siitä, koska haluaisin oppia ymmärtämään muiden kantoja paremmin enkä heti olla hyeenana. Erityisesti ennakkoluulot kaltaisiani eli vammaisia ihmisiä kohtaan, nostavat henkiset karvat pystyyn. Mediassa esiin nostetut uutiset ihmisten suhtautumisesta kehitysvammaisiin tai muunlainen vammaisuuden korostaminen negatiivisessa mielessä saa mut näkemään punaista. Onko vammaisuus tai muunlainen erilaisuus vieläkin niin vaikea asia, että se halutaan pitää poissa silmistä ja poissa mielestä? Silti onneksi on mediassa näkynyt artikkeleita, jossa vammaiset ja erilaisuus näytetään positiivisella asenteella. Itse haluan tulevalla toimittajan urallani kaventamaan kuilua erilaisten ihmisten välillä, kumoamaan ennakkoluuloja ja edistämään inhimillisyyttä. Sen kuitenkin tiedän, että jokainen voi vaikuttaa tähän maailmaan omilla teoillaan ja siihen, millä asialla suhtautuu ihmisiin ja asioihin. Yksi ihminen ei voi muuttaa koko maailmaa, mutta se voi auttaa maailmaa paremmaksi paikaksi. 

AHDASMIELISYYS. En pidä siitä, että ihmiset pistävät asioita ja ihmisiä eri genreihin eli lokeroihin. Samalla tulee helposti olo, että ihmisten "pitää" olla tietynlaisia ja istua tiettyyn muottiin. Sen lisäksi jotkut ihmiset vastustavat voimakkaasti vähänkin poikkeavaa ja erilaisuutta. Toisaalta joidenkin asioiden lokerointi on hyvä asia, koska se auttaa ihmisiä paremmin ymmärtämään ilmiöitä. Tästä huolimatta mun mielestä on parempi antaa ihmisille ja ilmiöille vapaus elää ja olla sellaisia kuin ne todella ovat.

Mitä pahimmillaan genretyksellä ja muulla vastaavalla saa ihmisissä aikaan? Koen, että sillä saa aikaan ainakin ulkonäköpaineita ja silmitöntä ahdistusta. Esimerkiksi median luomat kauneusihanteet ovat hyvin ahdasmielisiä ja lokeroituja. Pitäisi näyttää tietynlaiselta ja olla tietynlainen, että voisi olla kaunis. Onneksi vähitellen ihmiset haluavat haastaa mediassa vallalla olevat kauneusihanteet ja ovat alkeneet näkyvämmin pitää itsestään sellaisina kuin he ovatkin. Ihmisten ei pidä omasta mielestäni mahduttaa itseään tiettyyn muottiin saadakseen hyväksyntää tai ollakseen muiden mielestä kaunis. Välillä tuntuu siltä, että joskus ihmiset ottavat turhia paineita siitä, millaisia heidän pitäisi olla. Olit sitten minkä näköinen, kokoinen tai tyylinen tahansa, niin ihan varmasti maailmassa on ihmisiä, jotka näkevät sinut ainutlaatuisena ihmisenä eivätkä piittaa lokeroiduista ihanteista.

Miten minä olen kokenut ahdasmielisyyden? Olen kokenut sen juuri kauneus- tai muunlaisina ihanteina ja erilaisuuden vastustuksena. Tein eräällä Internet-sivulla gallupin siitä, voisivatko he seurustella vammaisen kanssa. Olin yllättynyt siitä, että suurin osa kyselyyn vastanneista vastasi kieltävästi. Onneksi osa vastanneista oli vastannut myös myöntävästi kyselyyn. Olivatko kielteisesti vastanneet ahdasmielisiä vai eivätkö he vain osaa nähdä tiannetta omalla kohdallaan? Vallitseeko maailmassa yleinen ahdasmielisyys tai käsitys siitä, että millainen tahansa erilaisuus olisi hyvä pitää "poissa silmistä ja poissa mielestä"? Olen huomannut, että yleisesti nuorille suunnatuilla keskustelupalstoilla on paljon vallalla vastaavanlaista ahdasmielisyyttä ja erilaisuuden vastaustamista. Se on surullista, koska maailmassa on aina erilaisuutta ja sitä on hyvä oppia sietämään. Pitäsikö minun oppia sietämään niitä ihmisiä, jotka vastustavat erilaisuutta? Mene ja tiedä. 

VÄHÄTTELY. Ilmiö, joka ei luultavasti häviä maailmasta koskaan. Ilmiö, joka nostaa mulla henkiset ihokarvat ja inhon pystyyn. Ilmiö, johon olen valitettavasti itsekin sortunut, jos olen ollut erittäin vihainen. Tämä ilmiö on nimeltään vähättely, tarkemmin ilmaistuna inhorealistinen tai negatiivinen vähättely. Vähättely on omiaan eritysesti silloin, kun ihminen haluaa tahallaan pilata toisen mielen tai aiheuttaa muuten vain kireän ilmapiirin. 

Olen huomannut, että ihmiset vähättelevät erityisesti toisen onnistumisia tai vaihtoehtoisesti toisen onnellisuutta. Toki vähättelyn kohde saattaa olla ihmisestä riippuen mikä tahansa, esimerkiksi jonkun rankat kokemukset. Erittäin hyvänä esimerkkinä voisi olla tilanne, jossa joku olisi löytänyty itselleen seurustelukumppanin tai vaihtoehtoisesti jonkun ex-kumppani olisi löytänyt itselleen uuden tyttö- tai poikaystävän. Aidosti onnellinen ihminen onnittelisi lämpimästi paria ja toivottaisi kummallekin onnea tulevaisuuteen. Mitä tekee vähättelijä? Hän ripustaa kasvoilleen lämpimältä vaikuttavan hymyn ja onnittelee paria. Selän takana tämä vähättelijä toteaa kaverilleen tyyliin "ei noiden parisuhde voi kestää, toivottavasti he eroavat pian!". Voiko noin ihan oikeasti sanoa silloin, jos on aidosti ja vilpittömästi onnellinen toisten puolesta? Mielestäni ei voi. Mun mielestä noin sanotaan ainoastaan silloin, jos on vähänkin katkera tai muuten haluaisi toiselle tapahtuvan juuri noin. 

Miten itse olen kohdannut vähättelyä? Olen kohdannut itse vähättelyä varsinkin silloin, jos epäillään mun kykyjäni tai osallistumistani johonkin. Yleensä nämä vähättelyt ovat yhteydessä juuri tähän näkyvämpään ominaisuuteeni. Räikein tapaus oli lukiossa, kun aioin osallistua Wanhojen tansseihin. Ennen eräitä harjoituksia kurssin vetäjä, silloinen liikunnanopettajani, veti minut ja parini sivuun. Hän kertoi miettineensä joidenkin kanssa, että jos osallistuisin vain osittain tansseihin eli tanssisin vain puolet tansseista. Hän ajatteli, että kokemus voisi olla liian rankka minulle enkä pystyisi/jaksaisi kuitenkaan vetää läpi kaikkia esityksiä. Vakuutin, että tarkkailen jaksamistani ja haluan kuitenkin yrittää tanssia kaikki esitykset ja tanssit. Olin pitkään hyvin häkeltynyt siitä, että joku muu olisi valmis päättämään osallistumisestani. Halusin myös ajatella tanssipariani. Lopputuloksena vedin kunnialla läpi kaikki neljä tanssiesitystä ja kaikki siinä olevat tanssit eikä tuntunut missään. Voin kuvitella, että siinä olivat monen ihmisen ilmeet hyvin näkemisen arvoisia ja sain jälkeenpäin kuulla kehuja, kun halusin ylittää itseni!

MINÄ ITSE. Valitettavasti tämäkin löytyy listalta, koska olen inhonnut itseäni enemmän tai vähemmän koko ikäni. Liikuntarajoitteisuuteni ja pienikokoisuuteni ei ole edistänyt asiaa ainakaan positiiviseen suuntaan. En ole koskaan pitänyt vartalostani, koska näen peilistä itseni tasapaksuna, rumana tai jopa lihavana. Tästä syystä en julkaise blogissani tai vastaavasti muualla Internetissä kuvia itsestäni, missä näyn kokonaan. Jos julkaisisin itsestäni kuvia, voisin kuvitella ihmisten arvostelun ulkonäöstäni. Olen normaalia pienempi, kehossani on arpia ja näytänkin vielä vammaiselta! Mulla on aikoinaan todettu minäkuvan vääristymä, jolloin tuollaiset ajatukset ovat tyypillisiä.

Itseinhoni ei liity pelkästään ulkonäkööni vaan myös luonteeseeni ja tekemiseeni. Sätin itseäni helposti ja koen olevani huono ihminen, jos en onnistu jossain asiassa täydellisesti. Koen, että olen luonteeltani vääränlainen ja epäkiinnostava muiden mielestä. Näen itseni erittäin negatiivisessa valossa ja siksi olen aika usein hukassa itseni kanssa. Se ei ärsytä pelkästään mua, vaan myös muita ihmisiä. Koen kuitenkin, että ehkä voisin muuttaa näkemystäni itsestäni. Näkemykseni paranee jokaisen onnistumisen, saavutuksen tai vaihtoehtoisesti elämänkokemuksen kautta. 

Miten voisin oppia pääsemään itseinhostani eroon? Ehkä joskus tulevaisuudessa opin pitämään kehossa olevissa arvistani, pienistä tisseistäni ja tuuliviiriluonteestani. Koen, että treenauksellakin voin edesauttaa oman kehoni hyväksymisprosessia. Kukaan ei ole täydellinen, mutta jokainen on täydellinen juuri omana itsenään.

KAKSINAAMAISUUS. Onko sinulla ollut kokemusta sellaisesta ystävästä, joka on seurassasi erittäin mukava ja ystävällinen, mutta jonkun muun ihmisen seurassa hän puhuu pahaa juuri sinusta selän takana? Se on itselleni hyvin tuttuja ja tästä syystä monet heistä ovat nykyisin entisiä kavereitani. Onko todellinen ystävä valmis turmelemaan ystävyytensä kaksinaamaisuudellaan? Mielestäni sellainen ihminen ei ole todellinen ystävä ollenkaan.

Miten minä näen kokonaisuudessaan kaksinaamaisuuden? Se on mun mielestä paljon muutakin kuin selän takana pahan puhumista. Näen itse kaksinaamaisuutena myös ystävän "hyväksikäytön". Tällä tarkoitan esimerkiksi tilannetta, jossa ystävään otetaan yhteyttä vain silloin, kun toinen tarvitsee esimerkiksi rahaa tai muuta vastaavaa hyödykettä. Sen lisäksi näen surullisena sen, mikäli toinen pitää yhteyttä ainoastaan silloin, kun toisella tai heillä itsellään on vaikeaa ja eivät ole yhteydessä muulloin. Ystävyyttä ei myöskään mielestäni voi pitää yksin kasassa, vaan sen pitäisi olla molemminpuolista. Voiko toisella olla niin kiire vai eikö häntä oikeasti kiinnosta, jos hän ei pidä yhteyttä toiseen ihmiseen ja sysää ystävyyden ylläpidon vain toisen vastuulle?

Miten kaksinaamaisuutta voi estää? Voiko sitä ylipäätään estää mitenkään? Mielestäni kannattaa ystävän kanssa puhua tuntemuksistaan ja saada hänet ymmärtämään, että kaksinaamainen käyttäytyminen ei ole reilua toista kohtaan. Mikäli vastapuoli ei ota onkeen toisen mielipiteistä tai ohjeista, hänestä kannattaa luopua. Mielestäni ihminen ei tarvitse elämäänsä sellaisia ystäviä, jotka yrittävät saada toiselle pahaa mieltä. Myönnän itsekin olleeni nuorempana hieman kaksinaamainen joitakin ystäviäni kohtaan, mutta nykyisin iän karttuessa olen ymmärtänyt, että ystävyys ei todellakaan toimi kaksinaamaisuuden voimalla. Todelliset ystävät pysyvät myös ystävinä tilanteen ollessa millainen tahansa.

KIUSAAMINEN. Olen kirjoittanut tästä ilmiöstä oman tekstin, joka perustuu puhtaasti omiin kokemuksiin. Tekstini käsitteli koulukiusaamista ja pohdintaa, mitkä olisivat mahdolliset syyt kiusaamiselleni. Koulun lisäksi myös työpaikoilla esiintyy valitettavan usein kiusaamista. Kaikenlainen kiusaaminen on väärin, mutta keskityn tässä tekstissä juuri koulukiusaamiseen. 

Syy, miksi inhoan koulukiusaamista, on hyvin yksinkertainen. Kiusaaminen jättää suurimmassa osassa tapauksia uhrille jonkinnäköiset arvet. Nämä kiusaamisesta johtuvat arvet kulkemat uhrin mukana hyvin pitkään ja saattavat vaikuttaa oleellisesti uhrin myöhempään elämään. Eivätkö kiusaajat tajua sitä, että "heidän mielestään viattomalla" henkisellä tai fyysisellä kiusaamisella voidaan turmella uhrin elämää jopa dramaattisesti? Onko kiusaajilla itsellään niin paha olla, haluavatko he pönkittää egoaan tai vieroksuvatko he niin paljon kaikkea vähänkin erilaista, että he alkavat kiusata joko yksin tai suuremmalla joukolla? Onko vika kiusaajissa vai kiusatussa? Pitaisikö kiusaajien ennemmin hakea apua ongelmiinsa kuin purkaa ne täysin viattomaan ihmiseen? Nuo ovat kysymyksiä, joiden vastaukset tietävät useimmiten vain kiusaajat itse - tai ei kukaan.

Miten kiusaamisen saa estettyä? Siihen on hyvin vaikea löytää vastausta ja uskon, ettei sitä valitettavasti saa estettyä mitenkään. Kiusaamisen vähentämiseen tarvitaan ihan jokaista ihmistä. Mitä enemmän ihmisiä asettuu puolustamaan kiusattua, sitä parempi. Kiusaamiseen on myös erittäin vaikeaa puuttua, koska kiusaaminen saattaa tapahtua esimerkiksi opettajilta tai muilta ihmisiltä salassa. Jokaiseen nähtyyn kiusaamistilanteeseen olisi hyvä puuttua tai vaihtoehtoisesti sisäiset hälytyskellot olisi hyvä soida siinä tilanteessa. Oikea asenne on puolustaa kiusattua silläkin uhalla, että joutuisi itse siinä samassa kiusatuksi. Oikea asenne on olla rohkea!

PETTÄMINEN. Henkiset ihokarvat nousevat pystyyn myös, jos puhutaan pettämisestä. Puhutaan varsinkin parisuhteessa tapahtuvasta pettämisestä. Mikäli itse tulisin joskus petetyksi parisuhteessani, olisin täysin pois tolaltani ja koko suhde olisi mitä ilmeisemmin siinä. Toisaalta kaikki ei ole niin mustavalkoista itse tilanteessa, vaikka olisi vannonut aikaisemmin kaiken olevan kerrasta poikki. Sitä tunnetta ei voi sanoin kuvailla ennen kuin itse joutuu siihen tilanteeseen. En haluaisi edes ajatella sellaista. Toisaalta kannattaa olla realistinen ja muistaa, että ihan jokainen ihminen voi tilaisuuden tullen pettää. Se on kuitenkin henkilöstä itsestä kiinni, antaako mahdollisuudelleen vallan vai pysyykö uskollisena. Ei voi sanoa mitään tiettyä syytä, miksi jotkut ihmiset pettävät. Siinä on yhtä monta syitä kuin on parisuhteita ja ihmisiä. Vai onko olemassa tiettyjä syitä pettämiselle?

Syy miksi inhoan pettämistä, on hyvin yksinkertainen. Se on mun mielestä pahin loukkaus, mitä kumppani voi toiselle tehdä parisuhteessa. Toki väkivalta kaikessa mahdollisessa muodossa menee vielä pettämisenkin edelle. Kun kaksi ihmistä on suhteessa, he lupaavat toisilleen uskollisuutta. Uskollisuus ilmenee juuri lupauksena, ettei petä toista henkisesti eikä fyysisesti. Mikäli toinen tai kummatkin päätyvät pettämään, he tavallaan rikkovat lupauksen. Tähänkin pätee hyvin sanonta "luottamus on helppo menettää, mutta vaikea saada takaisin". Mikäli itse joutuisin pettämistilanteen keskelle tai kuulisin välikäden kautta pettämisestä, luottamus menisi täysin. Sen luottamuksen takaisin keräämisessä menisi varmasti hyvin pitkään. 

En tiedä, voiko pettämistä tai edes pettämisen halua estää. Kaikkein parasta on olla avoin ja rehellinen pairisuhteessa ja puhua avoimesti asioista. Tärkeintä on oppia vain luottamaan toiseen, mutta ei kuitenkaan olla silti liian sinisilmäinen. Luota sun omaan intuitioon ja muista, että oot arvokas juuri sellaisena kuin sä olet!

KIIRE. Toinen paheeni ja inhon aiheeni, joka on seurannut mua pitkään. Kiire on stressin ohella seurannut mua mukana erittäin pitkään. Mulla on aina kiire melkeen joka paikkaan ja jokaisen projektin kanssa on aina helvetillinen kiire ja paniikki. Ei ole mitään inhottavampaa kuin tieto takaraivossa siitä, että taas on edessä taistelu aikaa vastaan. Juuri silloin aika ei saa voittaa mua.

Miten kiire ja sen aiheuttama stressi näkyy minussa? Se näkyy sekä henkisesti että fyysisesti. Henkisesti se näkyy musta siten, että saatan olla hyvin ahdistunut ja pakonomaisesti ajatella, ettei koko projektista tule mitään, koska aikaa on vähän. Luon itselleni jo valmiiksi painostavan ilmapiirin, kun ajattelen, että "nyt on pakko tehdä tai nyt on pakko ehtiä". Fyysisestä kulmasta katsottuna kiire näkyy minussa usein paniikinomaisena juoksemisena edestakaisin, muille ihmisille ärhentelynä ja musta näkee jo kauas, että pian repeävät hermot. Kiire aiheuttaa ylimääräistä stressiä, joka taas aiheuttaa lisää kiputiloja. Voisi sanoa, että kiireisenä vouhotan ja olen kireä kuin viulun kieli.

Kiirettä ja siitä aiheutuvia lisäominaisuuksia voi ehkäistä aikatauluttamalla projektinsa ja menemisensä paremmin. Kun varaa tarpeeksi aikaa, niin voi rauhassa suunnitella tulevaa ja ehtii välissä hengähtää. Joskus musta ja kalenterista voisi tulla ystäviä.

STRESSI. Yksi paheeni, joka usein yltyy liiallisuuksiin. Stressaaminen on valitettavasti seurannut mua lähiaikoina melko paljon, kun puhutaan koulusta ja muutenkin saavutuksista. Samalla kun se piiskaa mua parempaan suoritukseen, samalla siitä on tullut viholliseni. Inhoan stressiä, inhoan stressin aiheuttamia fyysisiä ja henkisiä oireita ja kaikkea siihen liittyvää.

Mitä stressi aiheuttaa minussa? Se aiheuttaa sekä fyysisiä että henkisiä oireita. Fyysisistä oireista voi mainita erilaiset kiputilat, joista itse kärsin koko viime kevään. Henkisistä oireista näkyvin oli ahdistus tai sellainen painostava tunne koko ajan, joka johtui luultavasti epäonnistumisen pelosta. Ajatus epäonnistumisesta voi pilata myös mahdollisuuden onnistua. Silti sama oravanpyörä toistuu joka ikinen kerta. 

Stressistä voisi päästä eroon ainakin aikatauluttamalla projektinsa paremmin. Stressiä lisää varsinkin, jos siirtää aina aloittamista seuraavaan päivään. Kun aikatauluista pitää kiinni, päämäärä on selvempi ja antaa itselleen myös vapauden rentoutumiseen. Fyysiset ja henkiset oireet vähenevät eikä stressaamalla tee koko ajan "hidasta kuolemaa". Haluaisin edes kerran elämässäni elää niin, ettei ole vaarana polttaa itseään loppuun stressillä ja perfektionismilla. Sen mä tiedän, että mä vaadin itseltäni ehdottomasti liikaa. "Relaa vähän" sanovat mun porukat hyvin usein ja ovat niin oikeassa.

"EI MILLÄÄN PAHALLA"/HUOMAUTTELU. Mun on pakko nostaa listalle tämä joidenkin mielestä helvetin pieni asia. Varsinkin negatiivinen tai ivallinen huomauttelu on joskus hyvin tuttua elämässä, mutta varsin tuttua se on Internetissä. Inhottavaa, erittäin inhottavaa!

Olen usein huomannut, että blogeissa jotkut ihmiset aloittavat kommenttinsa kolmella sanalla; "ei millään pahalla". Noiden kolmen sanan jälkeen saattaa näytölle ilmestyä vaikka mitä törkeyksiä tai arvosteluja toisesta ihmisestä. Välillä musta tuntuu, että ihmiset tarkoituksella aloittavat kommenttinsa noilla sanoilla. He kuvittelevat, että heillä on noiden sanojen jälkeen oikeus ladata ruudulle kaiken mitä sylki suuhun tuo, koska "ei millään pahalla". Ei se kyllä noin mene. Sen ymmärrän, että rakentavan kritiikin perään voi laittaa, että ei tarkoita pahalla sanoessaan noin. Haukkumiseen ja ivalliseen arvosteluun nuo kolme sanaa eivät todellakaan oikeuta. Välillä tuntuu siltä, että nuo kolme sanaa pitävät sisällään piilomerkityksen "minulla on oikeus sanoa rumasti bloggaajasta/toisesta ihmisestä eikä toisella ole varaa sanoa siihen mitään". Toki tuo "ei millään pahalla" voi olla myös hyväntahtoisella merkityksellä sanottu, mutta useimmiten olen nähnyt nuo aivan toisessa merkityksessä. Ei millään pahalla, mutta ei ainakaan millään hyvällä.

Huomauttelu, varsinkin ivallinen, on helvetin ärsyttävää. Syyllistyn itsekin huomaamattani huomautteluun välillä. Siinä tilanteessa yritän miettiä, miltä toisesta huomauttelu tuntuu. Itse olen saanut kuulla niin paljon huomauttelua tyylistäni, liikkumisestani, puhetyylistäni ja listaa voisi jatkaa vaikka miten paljon. Väillä saatan itse ärsyyntyä puhtaasta neuvomisestakin, koska kuvittelen itse osaavani hoitaa kaiken ilman neuvomista. Koetan ottaa itse huomautukset ja neuvot opettavana ja mahdollisuutena parantaa itseäni. Jotkut huomautukset ovat vain hyväksi, etten esimerkiksi ole julkisella paikalla epähuomiossa suupielet ruoassa tai vaatteisiini on tippunut jotain ylimääräistä. Hyväntahtoinen huomauttelu on vain toisen eduksi, ivallinen huomauttelu taas vastaavasti pahoittaa helposti toisen mielen. 

EPÄTIETOISUUS. Epätietoisuus on yksi kamalimmista asioista, mitä tiedän. Silloin kun ei oikeasti tiedä, mitä esimerkiksi tulevaisuus tuo tullessaan tai ei tiedä vastauksia joihinkin itselle tärkeisiin kysymyksiin, on helvetin kuluttavaa. Minä olen ihminen, joka haluaa saada vastauksia mulle tärkeisiin kysymyksiin jopa viimeiseen asti. Inhoan tuota piirrettä itsessäni, vaikka en helpolla halua luopua siitä.

Miksi epätietoisuus on inhottavaa? Miten epätietoisuus näkyy minusta? Epätietoisuus kuluttaa ihmistä sisäisesti, aiheuttaa ahdistusta ja vaikeuttaa elämää. Se näkyy minusta etenkin silmittömänä ahdistuksena. Mulla on elämässäni asioita, jotka ovat vielä osittain pimennossa ja haluan tietä vastauksia mieltä askarruttaviin kysymyksiin. Kun itselle tulee tunne, että haluan saada vastauksia tiettyihin kysymyksiin, niin päähäni ei mahdu mitään muuta. Monet ovat kysyneet multa, että mitä hyödyn astauksista ja kehottavat antamaan asian olla. Voi kun se olisikin niin helppoa. Koen, että vasta sitten, kun olen saanut selville vastaukset minulle tärkeisiin kysymyksiin, voin olla täysin oma itseni ja elää vapaasti. Silloin voisin tuntea itseni omaksi kokonaiseksi itsekseni ja voisin löytää itseni.

Mikä epätietoisuuteen voisi auttaa? Siihen voisi auttaa se, että voi miettiä joko itsekseen tai jonkun toisen ihmisen kanssa, miksi haluaa ja mitä tapahtuu silloin, jos saisi ne kauan kaivatut vstaukset kysymyksiin. Ulkopuolisen näkemys voi olla hyvin valaiseva kokemus ja silloin voi tajuta ettei ehkä olekaan yksin ajatusten kanssa, Epätietoisuuden vallassa voi auttaa myös toisen samassa tilassa olevan ihmisen vertaistuki. Tärkeintä epätietoisuuden keskellä on toisen ihmisen ymmärrys ja tunne siitä, että joku on samassa asemassa. Asian vähättely ei auta epätietoista ainakaan tavoitettaan kohti. Paremmin voi auttaa epätietoista kohti tavoitettaan olemalla läsnä ja ainakin yrittää ymmärtää. "Ymmärrän ja haluan auttaa sua" olisivat minulle ne parhaimmat sanat, mitä joku ihminen voisi sanoa. Kuitenkin vain silloin, mikäli toinen myös tarkoittaa sitä mitä sanoo.

Näiden lisäksi inhoan muun muassa väkivaltaa ja saamattomuutta, mutta listasin ne kaikkein merkittävimmät inhot. 

Onko sulla samanlaisia inhon aiheita? 
Mitä asioita itse inhoat?

28. kesäkuuta 2013

MITÄ MÄ TEEN TÄÄL

Pohdin mielessäni monia asioita. Pääni on välillä täysin sekaisin ajatuksista, välillä täynnä kysymyksiä ja välillä aivan tyhjä. Joskus oon kokonaan ihan tyhjä ja merkityksetön. Kuka mä olen ja mitä mä teen täällä? Onko mun elämällä merkitystä? Onko mulla jokin tehtävä täällä? Vaikka olenkin onnellinen, silti välillä tulee se olotila ettei tiedä, onko millään mitään väliä. Miksi nämä ajatukset tulevat mieleen? 

Lähdetään siitä, että uskon sanontaan kaikella on tarkoitus. Ajattelen, että jokaisella, ihan jokaisella tapahtumalla ja teolla on jokin tarkoitus ja merkityksensä. Se tarkoitus on joko opettaa mua itseäni, näyttää musta jotain muille ihmisille tai antaa vinkkiä tulevista tapahtumista. Huonojen asioiden on tarkoitus opettaa mua vahvemmaksi ihmisenä ja näyttää, että elämä ei voi olla aina ruusuilla tanssimista. Huonojen tapahtumien tarkoitus on myös opettaa mua sietämään vastoinkäymisiä ja pettymyksiä. Hyvien asioiden on tarkoitus opettaa mua elämään hetkessä ja näyttää, että elämällä on aina synkän puolen lisäksi se valoisa puoli. Hyvien asioiden tarkoituksena on myös opettaa mua arvostamaan elämääni sellaisena kuin se on. Se on selvää, että aina ei voi mennä hyvin, vaikka niin haluaisikin. Silti jossain vaiheessa niinä huonoina aikoina huomaa, että lopulta se aurinko paistaa siihen hyvinkin kuuluisaan risukasaan. Kaikki nuo ovat osa elämää, osa jokaisen ihmisen elämää. Realismia. Karu totuus. Inhimillistä. Epätoivoa. Onnellisuutta. 

Mun elämäntapahtumilla on ollut aina tarkoitus, ainakin itse haluan uskoa niin. Varaslähtö maailmaan, taistelu hengestä, erilaisen lapsuuden eläminen liikuntarajoitteisena, koulukiusaaminen, masennus, porukoiden sairastuminen, opiskelupaikka, rakastuminen ja yhteinen elämä. En silti halua asettaa itseäni millekään jalustalle, vaikka olenkin selvinnyt karuistakin kokemuksista. Nämä asiat ovat kuuluneet mun elämään, osa tullut puun takaa ja osan on voinut aavistaa. Aikaisemmin pidin itseäni sankarina, kun olen kulkenut vastatuulessakin sinnikkäästi eteenpäin. Toisaalta useimmat ovat sitä mieltä, että olisin selviytyjä juuri noiden kovien kokemuksien takia. En mä oikeastaan ole, mä olen ihan tavallinen ihminen. Nykyisin oon oppinut, että en mä mitenkään erikoinen ole ja monet ovat kokeneet paljon enemmän ja paljon rankempiakin asioita kuin minä. En halua enää korostaa mitään tapahtumaa ja todeta, että "olisin sankari, koska oon kokenut sen asian". Jokainen kovia kokenut on yhtä sankari! Kenenkään tunteita ja kokemuksia ei kuitenkaan pidä vähätellä edelleenkään. Kukaan ei saa "määrätä", miten ihminen saa tuntea tietyn asian kohdatessa. Joillekin pienetkin asiat ottavat koville ja jotkut eivät säikähdä jäkyttävämpienkään asioiden kohdalla. Omia kokemuksia voin helposti vähätellä. Mitä vanhemmaksi tulen niin sen paremmin ymmärrän, että omat kokemukset voivat olla helvetin pieniä jonkun toisen rinnalla. Silti karvat nousevat pystyyn, jos joku muu päättää mun puolesta, miten mun "tulisi tuntea ja reagoida". Sitä ei voi kukaan muu päättää, koska tunteet ja reagointitavat riippuvat ihan ihmisestä. Sen toivottavasti hyvin moni tietää.

Välillä myös mietin, kuka oikein olen? Siihen on hyvin vaikea vastata näin 23-vuotiaana. En oikeastaan tiedä edes, kuka olen. Useimmiten kuvaan itseäni ihmisille näin: 

"Nuori journalistiopiskelija. Intohimona koripallo ja salitreenaus. Elää Turun hoodeilla. Haluaa nähdä maailmaa ja kerätä kokemuksia. Selviytyjä. Elää elämäänsä asenteella."

Lauseita ja sanoja, jotka merkitsevät jotain ja kertovat pintapuolisesti minusta. Helpommalla pääsee, kun lukee pitkän kuvauksen blogistani. Silti välillä olen hukassa itseni kanssa. Päässäni seilaa kysymyksiä, jotka koskevat mua itseäni, rajoitteisuuttani ja sitä, miten sen kanssa voin olla ja elää tasapainossa. Pääni haluaa vastauksia kysymyksiin, mutta vastauksien saaminen on tuskaisaa. Näen itseni liiankin arvottomana liian usein. Välillä mietin, että olenko ansainnut tämän elämän. Olisiko minun pitänyt olla selviytymättä? Oliko mun oikeasti tarkoitus selviytyä hengissä vai kuolla? Vastaavat ajatukset olivat liianki tuttuja silloin "mustana kautena" muutama vuosi sitten. Silloin ajattelin usein, että mun olisi ollut parempi olla selviytymättä ja niin, etten olisi nähnyt tätä maailmaa ollenkaan. Halusin myös usein silloin paeta jonnekin ajatuksiani ja tunteitani, mutta en todellakaan tiennyt, minne olisin mennyt. Pelkäsin itseäni, koska olin arvaamaton. Pelkäsin mieltäni, koska se oli arvaamaton. Olin sisäisen kaaoksen keskellä ja selkeä ristiriita. Näytin muille, että pärjään ja mulla oli kaikki hyvin. Kuitenkin halusin peittää pahan oloni muilta. En halunnut näyttää heikkoutta ja sitä, että mieleltäni romahtaisin hetkenä minä hyvänsä. Olin heikko, ahdistunut ja halusin pyytää apua. Pyysin ja sainkin apua, jolloin pystyin kohoamaan takaisin entiselleen. Se on pitkä prosessi ja ei ole vieläkään päättynyt. Olen nykyisin erittäin paljon paremmassa kunossa, mutta välillä pelkään sitä, että koska lähtee matto alta ja vajoaminen alkaa. En halua vieläkään näyttää pahaa oloani läheisilleni ja vuodatan kyyneleeni mielellään yksin. Nykyisin en halua, että muut huolestuisivat minusta, vaikka masennuksen keskellä oloni oli juuri päinvastainen eli mitä enemmän musta oltiin huolissaan, sitä parempi. Joidenkin mielestä se on huomionhakua, mutta se oli mulle vilpitön avunhuuto. Pyyntö, että joku kuulisi sisäisen huutoni ja tarjoutuisi auttamaan. Ne, jotka eivät ole kokeneet masennusta, eivät voi täysin ymmärtää sitä olotilaa ja pitävät sitä vain säälittävänä huomionhakuna. En ole siltikään sankari, vaikka olenkin selviytynyt "mustista kausista" kohti "valon aikaa". Se aika on vain osa mun elämää ja saan kiittää hyvin monia tahoja siitä, että he saivat mut uskomaan elämän ainutkertaisuuteen. Miksi masennus on silti yksi niistä sairauksista, jota vähätellään ja jonka kokeneet tuomitaan niin helposti? Tuohon kysymykseen olisi ihan hienoa saada vastaus, koska eihän mitään muuta sairautta tietääkseni tuomita noin rajusti. Se on erittäin surullista.

Nykyisin uskon siihen, että mulla on jokin tehtävä täällä maailmassa. Mä olen tullut tänne siksi, koska mun pitää tehdä jotain tämän maailman hyväksi. Koen, että mun pitää tehdä jotain merkittävää. Olen opiskelemassa journalistiksi. Olen tulevaisuuden epätoivo, tilastojen mukaan työtön, mutta silti haluan seurata isäni jalanjälkiä. Haluan toteuttaa omia unelmiani ja elää kirjoittamisella sekä muunlaisella mediaosaamisella. Haluan vaikuttaa tähän maailmaan urallani. Haluan menestyä. Haluan olla jotenkin esikuvana ihmisille, koska haluan pystyä johonkin merkittävään tekoon tulevaisuudessa. Haluan kirjoittaa nimeni historiaan. Se, millä tavalla niin tekisin, en tiedä vielä. En tiedä, toteutuuko noista mikään, mutta pyrin siihen. Olen kohdannut niin paljon epäilyjä kohdistuen joko itseeni tai osaamiseeni, niin mun on tulevaisuudessa aika vastata niihin epäilyksiin. Jotkut sanovat, että olen tehnyt töitä unelmieni eteen ja päässyt haluamaani opiskelupaikkaan, mutta mun mieestä se ei osoita vielä mitään. Tulevaisuus on se, mikä näyttää sen todellisen menestymisen. Mikäli tulevaisuudessa voi menestyä hyvin, niin vasta silloin on varsinaisesti menestyjä. Siihen mä pyrin täydestä sydämestäni ja pidän huolen siitä, että sitä ennen en pala loppuun.

Elämässä mulla on mukana läheiset ihmiset ja asenne. Läheisiä ihmisiä saan kiittää siitä, että olen pysynyt jaloillani tähän asti. Asenteella eläminen on kaikkein tärkeintä ja juuri tuo asenne on se mun juttu. Mulle asenteella eläminen merkitsee elämistä täysillä, jolloin ei välitä muiden mielipiteistä, menee unelmiaan kohti ja uskaltaa olla oma itsensä siitä huolimatta, vaikka ei miellyttäisikään kaikkia. Olen sitten muiden silmissä millainen tahansa, aina löytyy joku, joka ei pidä musta tai asenteestani. Aina on joku, joka pitää asennettani vääränä, lapsellisena tai jotenkin muuten kummallisena. Se on juuri sitä elämää. Elämä on ainutkertainen kokonaisuus ja mahdollisuuksien mukaan haluan tehdä jotain repäsevää. Toista mahdollisuutta ei välttämättä koskaan tule, niin se kannattaa käyttää hyväksi. Omasta elämästä on kuitenkin pääosin itse vastuussa, niin mun mielestä kannattaa elää myös siten, ettei myöhemmin tarvitse katua. Ei tehtyä eikä tekemätöntä juttua! Haluan kääntää kokemukseni vahvuuksiksi, koska jokaisella kokemuksella on tarkoitus kasvattaa mua ja ohjata mua elämässä eteenpäin. Haluan pitää yllä sitä asennetta, että mua ei pysäytä mikään! Pidän esikuvanani Cheekiä ja haluan joku päivä tulla yhtä menestyväksi kuin hän. Mun on tehtävä töitä asenteeni ja tulevaisuuteni eteen. Uskon, että jonakin päivänä se kova työ palkitaan jotenkin. 

Pitäisikö tässä kysyä se kuuluisa kysymys mitä tästä opimme? Jokainen oppii kokemuksistaan eri asioita ja jokaista nuo kokemukset kasvattavat eri tavalla. Silti kannattaa pitää mielessä, että sekä huonot ja hyvät ajat kuuluvat elämään ja ihan jokainen voi olla se oman elämänsä sankari, joka voi opettaa maailmalle jonkun asian elämästään. Jokaisen elämällä on jokin tarkoitus, vaikka aina ei tuntuisi siltä. Lopulta se elämä on juuri sitä, mitä sä itse siitä teet!

Mikä on juuri sinun elämän tarkoitus?
Mikä on tärkein asia, jonka olet oppinut elämässäsi?